Kaari Utrio kirjoitti viime viikolla mielipidekirjoituksen tupakoijien oikeuksista. En itse ole koskaan polttanut ja vihaan tupakansavua, mutta kirjailijalla oli mielestäni pointti kirjoituksessaan. Miksi aikuiset eivät saa enää – keuhkosyövän uhallakin – tehdä aikuisten päätöksiä. Huonojakin

Tuntuu, että viime viikkoina monista ”aikuisten asioiden” kieltämisestä on yhtäkkiä tullut poliitikkojen irtopisteiden keruupaikka.

Toinen asia on nuuskakeskustelu. Nyt nuuska on järjetön vaara koko Suomen kansanterveydelle. Aikana, jolloin sitä ei edes myydä Suomessa. Juu. Ei ole kivan näköistä ja nikotiini on myrkkyä siinäkin muodossa. Mutta jos joku nyt näkee sen vaivan, että lähtee nuuskaa Ruotsista hakemaan, niin ei kai siinä nyt tarvitse sentään ihmiseestä rikollista tehdä. Varsinkin, kun naapurimaassamme ”paskaa huuleen” saa vetää aivan rauhassa. Hienoa eurooppalaista harmonisointia kerrassaan.

Nettipokeri on oma juttunsa. Eilen pankit ilmoittivat lähtevänsä osaltaan taistoon moista kamaluutta kohtaan. Tämä tarkoittanee sitä, että rahat tulevat siirtymään ulkomaisille pankkitileille. Fiksua touhua. Ja ei, en ole sitä mieltä että nettipokeri olisi välttämättä pakko sallia, mutta ei minulla mitään sitä vastaankaan ole. Väärinkäyttöä ja häiriökäyttäytymistä varmasti on ja syntyy, mutta eivätkö aikuiset saa päättää enää rahojensakaan käytöstä. Prkl.

On tähän markkinointikulmakin. Suomalaiset mainostoimistot ovat pääsääntöisesti pelänneet koskea kansainvälisten peliyhtiöiden mainontaan, koska se leimaa toimistonkin vähintään puolirikolliseksi. Eikä suomalaisten toimijoiden kanssa tarvitse pelätä tekevänsä töitä vähään aikaan (=jääkausi).

Ruotsi – jota olemme tottuneet pitämään varsinaisena hyysäysmaana – tuntuukin yhtäkkiä melkoiselta uusliberalistin unelmalta. Siellä voi mainosmieskin tehdä pokerimainoksia ja vetää nuuskaa ilman syytteiden pelkoa.

Jouduin edellisessä elämässäni pariin otteeseen helvetilliseen myllytykseen ”massamediavastaisuuteni” takia. Tämä leima tuskin olisi voinut olla kauempana totuudesta: Päiväni ei käynnisty jollen ehdi lukemaan Hesaria, seuraan kuukausitasolla kymmeniä aikakauslehtiä ja katson televisiotakin keskimääräistä kuluttajaa enemmän.

Käytän myös todella paljon internetiä, myös viihde- ja tietomediana. Olen siis keskimääräistä aktiivisempi mediakuluttaja ja muuttanut mediatottumuksiani vuosien saatossa – en kuitenkaan ole tunnustuksellinen minkään median puolesta tai mitään vastaan. For the record.

Leimaantumisesta huolimatta en ole pelännyt uskoa verkkomedioiden ja -palveluiden tai -kauppojen nopeaan kasvuun. Valitettavasti se tulee tapahtumaan sekä ajankäytöllisesti että rahallisesti perinteisten massamedioiden ja kauppojen kustannuksella, olin minä asiasta mitä mieltä tahansa.

Suomi on tässä muutoksessa suuremmissa ongelmissa kuin monet muut kehittyneemmät internet-maat. Mediayhtiöille tämä on suoranainen katastrofi: Internet-innostuksen alkumetreistä vaivannut arkuus sähköisiin medioihin investoimisessa on nyt valtava vaje taistelussa seuraavien vuosikymmenten mediarahoista. Samalla, kun perinteisten kanavien vetovoima laskee.

Aivan joulukuun lopussa valmistunut – ja toistaiseksi melko vähälle huomiolle jäänyt – Taloustutkimuksen eMedia 2008 -tutkimus vahvistaa uskomukseni. Se paljastaa mielenkiintoisia asioita suomalaisten mediakäyttäytymisestä. Päällimmäisenä lienee tulos, jonka perusteella internet mediana on vuodessa noussut paperisten sanomalehtien ohi tärkeimpänä mediana kakkoseksi TV:n jälkeen.

Markkinoinnin ja mediabusineksen kannalta nykytilanne on täynnä ongelmia – ilman vastauksia: Paperisten sanomalehtien vetovoima on laskussa ja tv-kenttä on fragmentoitunut. Näiden seurauksena kontaktihinnat ovat nousseet – joissakin tapauksissa reilustikin. Enemmällä rahalla saa yhä vähemmän kontakteja.

Markkinoijille internetistä ei yksin ole pelastavaksi oljenkorreksi, jota he ovat toivoneet.  Vain erittäin harvoissa tilanteissa digitaalinen markkinointi on suoranaisesti korvannut massamediamarkkinoinnin. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että massamediat nimensä mukaan toimii massalogiikalla; yritetään saavuttaa mahdollisimman monta kontaktia, jotka puolestaan pyristään jalostamaan kiinnostuksen kautta ostopäätöksiksi.

Modernin internet-markkinoinnin logiikka toimii pääsääntöisesti ”alhaalta ylöspäin”. Niin, että ensin pyritään saamaan kiinni kiinnostuneet ihmiset, jotka aktivoidaan välittämään viestiä eteenpäin. Suuria massoja pystyy tavoittamaan tällä tavalla harvoin. Eikä sen pitäisi olla pointtikaan. Aarggh!

Internet-markkinointi on Suomessa poikkeuksellisen vanhanaikaista. Toimistojen suunnittelun keskiössä on edelleen muusta markkinoinnista johdetut sukulaisnäköä omaavat ”bannerit ja minisaitti” -kyhäelmät. Ei ihme, että tulokset ”internetmarkkinoinnista” ovat huonoja.

Mainostoimistot ovat (tietysti) pääsyyllisiä. Internetiä pidetään ”vain yhtenä kanavana” muiden joukossa, johon ”tarinankerrontaa tehdään samalla tavalla kuin muihinkin medioihin”. Tämä on massiivinen virhekäsitys, jota on onnistuttu pitämään hengissä toiston voimalla. Sillä peitetään toimistojen muutoskyvyttömyyttä – ja osaamattomuutta. Osittain kysymys on sukupolvien välisestä kuilustakin.

Digitoimistot (mihin muuten full-service digitoimistot ovat kadonneet?) eivät tästä hommassa pääse myöskään kuivin jaloin. Samalla tavalla laput silmillä kaikkien ongelmien ratkaisu löytyy verkosta – oli se siellä tai ei. Asiantuntijabusinekseen kuuluu keskeisenä osana asiantuntijuus. Tulee palvella, mutta myös neuvoa ja opastaa. Ei sokeasti ottaa tilauksia vastaan.

Massamedioiden katoaminen on markkinoijille iso ongelma, jonka ratkaisu ei ole laittaa rahoja ”internetiin”. Ainakaan niinkuin sitä nyt tehdään.

Perusongelmaa, massakontaktien katoamista, se ei nimittäin ratkaise.

Ratkaisu – ainakin lyhyellä aikavälillä – on tehdä sekä perinteistä että uutta markkinointia, mutta sekä strategiset että luovat ratkaisut pitää kehittyä nykytasolta rivakasti. Takamatkaa vaikkapa länsinaapurin osaamistasoon on 4-5 vuotta.

Mediayhtiöiden pitäisi puolestaan oppia paketoimaan asioita tehokkaammin. Mitä jos vaikka myytäisiin leadeja palstamillimetrien tai sekuntien sijaan. Lisäksi pitäisi vihdoin uskaltaa investoida sähköisten mediatuotteiden kehitykseen.

Ongelmien kieltäminen on harvoin ollut kovin kestävä kasvun väline.

PS. Mainostajien Liitto julkaisi juuri tuoreen Mainosbarometrinsa. Mainontaan käytetyn rahan määrä on Hesarin verkkolehden jutun mukaan rajussa laskussa, erityisessä alamäessä on televisiomainonta (-51). Internet-panostukset ovat nousussa (+46). Täytyy toivoa, että televisiossa leikataan oikeasta paikasta ja netissä rahat  menevät oikeisiin osoitteisiin.

Aloitin muutama vuosi sitten uuden viikonloppuharrastuksen: leivän leipomisen.

Leivän tekeminen on paitsi terapeuttista myös maagista. Taikinaa vaivatessa voi ilman vahinkoa purkaa viikon aikana patoutuneita aggressioita, ja muutamasta lähes ilmaisesta perusaineesta syntyy parhaimmillaan mahtavan makuista, tuoksuista ja tuntuista leipää.

Harrastukseni oli aluksi viatonta puuhastelua, johon ainekset löytyivät lähialepasta – mikä sinänsä on  jo jonkinasteinen saavutus –  ja reseptit tv-kokkien kirjoista.

Luulin olevani oudon harrastukseni kanssa varsin yksin, kunnes eräs mainosalalla toimiva ystäväni kertoi sivulauseessa tuoneensa aitoa sanfranciscolaisen sourdough-leivän taikinajuurta jenkeistä. Toinen kertoi tilanneensa jauhoja Ranskasta.

Sitten amatöörileipureita alkoi löytyä lähipiiristä enemmänkin. Erään pörssiyhtiön johtajalta peräisin olevan sairaan hyvän ranskalaisen maalaisleivän resepti tippui juuri sähköpostiini.

Ostin itselleni joululahjaksi pari palkittua kirjaa leipomiseen liittyen. Toinen niistä on nimeltään Richard Bertinetin Dough (mukana ilmainen DVD!), jota voi lämpimästi suositella kenelle tahansa aloittelevalle leipurille.

Reseptit ovat yksinkertaisia ja ohjeet selkeät. Ainakin uudenvuoden illallisella olleet ystävämme antoivat kirjan ohjeilla leipomalleni perus-fougasselle hyväksyntänsä. Kirja on kuulemma myös käännetty suomeksi nimellä Leipä.

Kuten jo kirjan nimestä saattaa päätellä ylitti toinen kirjaostokseni, Peter Reinhartin kirjoittama Crust and Crumb – Master Formulas for Serious Bread Bakers hieman allekirjoittaneen omistautumisen ja osaamisen leipomisen saloihin. Hiivan määrä lasketaan promilleissa ja ciabattan tekeminen alkaa viisi päivää kestävällä taikinajuuren kehittämisellä. Ei helvetti.

Luin eilen Glorian valitut palat. Sen etusivulla todettiin raikkaan poliittisen epäkorrektisti erääksi vuoden 2009 trendeistä olevan köyhäily.

Leivän leipominen sopii köyhäilevälle Glorian lukijallekin, on se sen verran edullinen harrastus.  Kaksi tärkeintä välinettä maksaa yhteensä parikymmentä euroa (tai vähemmän): Pizzakivi ja kukkien kastelussa käytetty spraypullo voivat löytyä kotoa jo muutenkin. Sanfranciscolainen taikinajuuri ei ole pakollinen hankinta.

Lähinnä The New Yorker -lehden kirjoittajana mainetta niittänyt Malcolm Gladwell nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2000 julkaistulla The Tipping Point -kirjallaan. Kirjassa Gladwell selittää ”populaarisosiologian” ja virusten leviämiseen verraten kuinka joukko pieniä, itsenäisiä tapahtumia voi johtaa massiivisiin muutoksiin. Eikä ilmiöiden selittäminen ole helppoa tai edes mahdollista yksittäisten suurten tapahtumien perusteella.

Kirja sai aluksi erittäin myönteisen vastaanoton. Alkuinnostuksen jälkeen myös soraäänet ovat kasvaneet. Pop-tiede yhdistettynä tutkivaan journalismiin ei kriitikkojen mielestä ollut aina totta.

Tämä ei Gladwellin menestystä ainakaan hidastanut. Vuonna 2004 julkaistu Blink myi samat kaksi miljoonaa kappaletta kuin Tipping Pointkin. Ja myös Blink nousi New York Times Bestseller -listan ykköseksi. Lisää kritiikkiä. Tällä kertaa kirjaa ja sen kirjoittajaa syytettiin nojautumisesta yhteen kiisteltyyn ja kokeelliseen tutkimukseen, jota ei ole missään muualla voitu vahvistaa. Kirjan johtopäätökset: Järkipäätökset ovat yliarvostettuja, intuitiiviset, nopeat päätökset ovat ”tiivistettyä” osaamista, joka voidaan hankkia kovalla työllä.

Brittiläinen IT-alaa käsittelevä ja kritisoiva The Register- verkkojulkaisu ottaa miehen tekemisiin kantaa Andrew Orlowskin artikkelissa The Dumb, dumb world of Malcolm Gladwell.

Ehkä minussa on jotain vikaa, mutta olen pitänyt molempia kirjoja vähintäänkin viihdyttävinä. 

Gladwellin uusi kirja Outliers – The Secret of Success on seurannut kahta aiempaa kirjaa ja komeilee parhaillaan New York Timesin kirjamyyntilistan kärjessä.

Ostin kirjan lomalukemiseksi ja sain sen vihdoin uudenvuodenaattona päätökseen. 

Kuten kaksi edeltäjäänsä Outliers on erittäin viihdyttävää luettavaa. Ja siinä se. Tällä kertaa käsittelyssä on henkilökohtainen menestys, josta periaatteessa olisi voinut saada aivan älyttömän mielenkiintoisen kirjan. Jostakin syystä kirjan luettua olen aika pettynyt.

Kirja on käytännössä artikkelikokoelma toisiinsa liittymättömistä asioista. Toisin kuin voisi odottaa, niitä ei kunnolla niputeta edes kirjan viimeisessä kappaleessa. Lopputulos jää hyvin kirjoitetun artikkelikokoelman tasolle, joka on tietysti hyvä saavutus sekin. 

Mitkä sitten ovat kirjan opetukset?

1. Ahkeruus maan perii: ”Huippuosaamisen saavuttaminen vie lähes aina saman määrän aikaa, noin 10.000 tuntia harjoittelua. Kukaan superlahjakkuus ei ole saavuttanut huippuosaamistaan tätä lyhyemmässä ajassa.”
2. Menestyksen avaimet ovat yleensä henkilön taustassa, ei henkilössä itsessään: ”On tärkeämpää kysyä minkälainen tausta jollakin menestyjällä on, kuin minkälainen kyseinen ihminen on”.
3. Menestykseen tarvitaan jokin poikkeuksellinen onnistuminen tai onnenkantamoinen: ”Bill Gates ja Bill Joy [Sun Microsystemsin perustaja] ovat syntyneet oikeaan aikaan ja heillä oli molemmilla etunaan lähes rajaton tietokoneen käyttömahdollisuus opiskeluaikanaan”.
4. Kiinalaiset eivät ole muita parempia matematiikassa. Kiinalaiset pystyvät vain käsittelemään pidempiä numerosarjoja päässään, kuin vaikkapa englanninkieliset ihmiset. Miksi? Koska kiinaksi numerot ovat yksitavuisia sanoja ja niitä ehtii pyörittämään pidemmän sarjan lyhytaikaisessa muistissa. 

Pahoittelut blogin huonosta päivittämisestä viime viikkoina. Olin ensin kiireissäni, koska olin lähdössä lomalle. Ja sitten olin kaksi viikkoa lomalla.

Lomasta toki olen vain riemuissani. Voin 18 vuoden kokemuksella lämpimästi suositella tätä marras-joulukuun vaihdetta kesäloman ajankohdaksi muillekin. Jos työ siihen antaa mahdollisuuden.

Tässä pari hyvää syytä:

1. Marras-joulukuussa Suomessa on yleensä pimeää, märkää ja muutenkin kamalaa.
2. Thanksgivingin ja joulun välissä ainakin amerikkalaisten suosikkilomakohteissa on sekä halpaa että väljää, mutta kaikki palvelut toimivat. Toisin kuin sesonkien alussa ja lopussa.
3. Kun reissulta palaa joulu on ihan justiinsa – ja sitten alkaakin jo kevät. Syysangsti tulee pätkäistyä mainiosti.

Taloussanomien bloggaajan hommassa on paljon hyviä puolia: Glooriaa ja mammonaa tulee ovista ja ikkunoista. Parasta on kuitenkin se, että voi julkisesti esitellä hävettäviä tapojaan ja persoonallisuushäiriöitään.

Katson televisiota nykyään hieman keskimääräistä enemmän. Tosin 24-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta alkaen tv-ohjelmat tulee katsottua melkein yksinomaan DVD:ltä (The Wire, Flight of the Conchords, OC [jep], Entourage, Lost). ”Oikeita ohjelmia” telkkarista tulee katsottua vain House ja Greyn anatomia.

Kaksi viime aikojen televisioilmiötä on onnistunut laittamaan päiväjärjestykseni uusiksi: Ensimmäinen oli World Poker Tour, jota tuli seurattua pokeri-innostuksen alkuaikoina viikonloppuöisin. Toinen on kuluneen vuoden aikana televisionkatsomiseni aivan uudelle tasolle nostanut tatuointi-reality-show Miami Ink.

Ohjelmassa seurataan Miamin South Beachilla toimivan tatuointiliikkeen työntekijöitä ja sen asiakkaita: Ihmiset tulevat liikkeeseen, piirretään kuva, kuva tatuoidaan ja ihmiset kertovat miksi haluavat kyseisen tatuoinnin. Repeat. Lopputulos on täydellistä roska-tv:tä, joka on jostain syystä aivan älyttömän addiktoivaa.

Onneksi kaapelitelevisiotaloudessa asuminen tekee Miami Inkin fanittamisen todella helpoksi. Hyvänä iltana ohjelmaa on mahdollista seurata yhteensä viisi tuntia eri jaksoja! Eikä siis viikossa, vaan yhdessä illassa.

Perjantaisin ohjelmaa lähetetään kaksi jaksoa peräkkäin Discovery Travel & Living -kanavalla alkaen klo. 16.25. Discoveryllä tulee yksi jakso seitsemältä. JIM näyttää oman jaksonsa kymmeneltä ja digiboksilla voi nauhoittaa DTL:ltä klo. 22.25 alkavan myöhäisillan viimeisen tatuointifiksin! 

Tämän lisäksi samoja jaksoja uusitaan aamuöisin ja aamupäivisin. Miami Inkiä voi kaapelista seurata kolmelta eri kanavalta yhden vuorokauden aikana kymmenen tuntia. Hitti? Kyllä. Yliannostuksen vaara? Aivan varmasti.

Kuten CSI:stä ja ikisuosikki Law & Orderista (Kova laki?), myös Miami Inkistä on jo ehtinyt syntynyt joukko spinoffeja. London Ink pyörii Discovery Channelilla viikonloppuisin (ei hyvä). Itse odotan ruutuun LA Inkiä, jossa pääroolissa on Miami Inkissäkin esiintynyt Kat von D. Wikipedian mukaan myös Rio Ink pyörii televisiossa jossakin päin maailmaa.

Tatuointiohjelman fanittamisessani huvittavinta on se, että en ole koskaan vakavasti ajatellut ottaa tatuointia itselleni.  Reilu viisi vuotta sitten harkitsin noin tunnin ajan, että Soundin Juho Juntunen voisi tatuoida karikatyyrin Rumba-koirasta selkääni. Pelkäsin kuitenkin Juhon, huumorimiehenä, tatuoivan koirani sijaan selkääni jotakin aivan muuta. Esimerkiksi sarjakuvistaan tutuksi tullutta tematiikkaa – ja päätin sitten unohtaa koko homman. 

Kymmenien katsottujen tuntien jälkeen oma sosiaalinen hyväksyntäni tatuoinnille on kasvanut (kyse on toimistomme sosiaaliantropologin mukaan familiarisoitumisesta). Jopa siinä määrin, että mietin jo mantarauskun tatuointia pohkeeseeni. Se lienee ainoita paikkoja keski-ikäistyvässä kehossani, jonka suhteen ei ole välitöntä huolta siitä, että iho alkaisi roikkumaan. 

Mutta ei kai sitä enää tässä iässä. Sehän olisi vähän sama kuin hankkisi moottoripyörän.

Ehkä isompi homma tulee jonkun vuoden päästä olemaan tyttäreni (2,5 v) pitäminen kaukana noista pahamaineisista tatuointifriikeistä. Syytä huoleen on luvassa. Hän kun tuli perjantaina syliini kädessään Pipsa Possu -aiheinen siirtotarra, jota hän paineli käsivarteensa ja totesi, että ”tää on mun tatuointi”.

Huonot vaikutukset sikseen. TV:stä katsottuna tatuointi on älyttömän hyvää viihdettä. Mutta kuten Seiskan lukeminen takavuosina, ei tästäkään harrastuksessa viitsi kavereiden kanssa illallispöydässä ääneen jutella. 

Voidaanhan sopia, että pidetään tämä tieto meidän väisenä juttuna. Ok?

Kirjoitin pari viikkoa sitten uudesta verkkokauppainnostuksestani.

Videokameraepisodini jatkuu edelleen. Kävin eilen isossa kamerakaupassa Helsingissä, ja kävelin varsin ystävälliseksi osoittautuneen myyjän luokse. Sanoin myös olevani valmis ostamaan kameran kalliimmalla, jos hän voi antaa minulle edes yhden syyn maksaa heille kyseisestä kamerasta enemmän kuin verkkokaupassa.

Odotin henkilökohtaista käyttöönotto-opastusta tai edes kaupanpäällisiä. Kahdenkymmenen euron investoinnilla ilmaiseen muistikorttiin liike olisi tehnyt todennäköisesti 1200 euron kaupat. Mutta ei. ”No, jos kameraan tulee joku vika, niin voit tuoda sen tänne huoltoon,” oli paras mihin myyjä venyi. Lähdin (varmaan silminnähden) pettyneenä ulos kaupasta – ilman kameraa.

Talouselämässä oli helmikuussa juttu suomalaisten verkko-ostoksista. Käytimme viime vuonna verkko-ostamiseen noin neljä miljardia euroa. Tästä rahasta vain pieni murto-osa meni suomalaisiin verkkokauppoihin. Artikkelin mukaan esimerkiksi Keskon verkkokaupan arvo oli alle sata miljoonaa euroa. Suomalaiset ovat kuitenkin Euroopan viidenneksi eniten verkosta ostavaa kansaa. Tällä menolla – kuten jo viimeksi totesin – suunta varmaan jatkuu samanlaisena. Ehkä kohta saamme Suomeen Amazonin ja eBaynkin.

Olen aika laiska ihminen. Ainakin työasioiden ulkopuolella. Tosin tämä voi olla keski-ikäistymistäkin. Mutta hyvästä palvelusta on nykyään valmis vähän maksamaankin. Huonon palvelun takia puolestaan jää yhä useammin kauppoja tekemättä.

Yksi sellaisista asioista, johon internetin edulliset tarjoukset eivät ole kohdallani purreet ovat matkatoimistopalvelut. Vaikka ostankin satunnaisesti lähilentoja verkosta, käytän aina mielummin omaa matkatoimistovirkailijaani. Olen ollut saman virkailijan asiakas siitä lähtien, kun aloin 14-vuotiaana matkustella omatoimisesti maailmalla. Tämä lienee pisin kanta-asiakkuuteni. Ei ole tarvittu kanta-asiakasjärjestelmiä eikä kortteja. Työnantajakin on ehtinyt 25:n vuoden aikana vaihtunut molemmin puolin pariinkin kertaan.

Katja tietää ja tuntee omituisimmatkin lentomatkoihini liittyvät kiemurat ja onpa lentoyhtiöille syntynyt vuosien aikana omia lempinimiäkin: Nahkahousu on Lufthansa, kelmin perhe puolestaan tarkoittaa KLM:ää. Vain äärimmäisessä hädässä konetta vaihdetaan Kööpenhaminassa tai Pariisissa. Eikä jenkkeihin lennetä Lontoon kautta. Nyt-pitää-äkkiä-päästä-johonkin-viikonlopuksi -puheluihin vastauksena tulee alta aikayksikön sähköposti, jossa on varattu lentoja perheelle suosikkikaupunkeihini Euroopassa.

Kätevää ja melkein söpöä. Ja jotain mihin internetmatkatoimistojen on vaikea vastata.

Vanhanaikaisuuteni koskee myös autokauppaa. Kun kaksi vuotta sitten vaihdoin auton, vakioautokauppiaani totesi minun olevan hänen ”vanhanaikaisin” asiakkaansa. Nykyään ihmiset kuulemma soittavat ja lähettävät tarjouspyynnöt sähköpostilla. Autonäyttelykahveilla ei kuulemma paljon kauppoja tehdä.

Koeajotkin tehdään kuulemma usein vasta, kun ostopäätös on jo (ainakin melkein) tehty.

Voi aikoja ja tapoja.

USA:n presidentinvaaleja jännitetään huomenna ympäri maailmaa. Yritin kaivaa tietoa siitä mitkä mainostoimistot ovat tehneet töitä millekin kandidaatille.

Barack Obaman toimistot on helppo löytää: Strategiasta ja mediaostoista vastaa GMMB ja luovasta suunnittelusta paljon mm. humanitääristen järjestöjen kanssa toiminut SS+K.

John McCainin toimistoja ei löydy mistään. Eikö kukaan suostu laittamaan nimeään viimeaikaisten toimenpiteiden alle? En ihmettele. Tietääkö joku teistä? toimisto ”MK”:n googletuksella on ainakin Arizonan  Senaattorivaaleissa ollut Stevens Reed Curcio & Potholm, joka on asiakaslistan mukaan republikaanien luottotoimistoja.

Viime kesänä MTL kertoi mainostoimistojen busineksen hiljentyneen. Kokeneemmatkin ketut laskivat tämän normaalin vuodenaikavaihtelun piikkiin.

Näin varmaan alunperin olikin asian laita. Sitten rahoitusmarkkinoiden sekoaminen ja laman uhka laittoivat asiat uuteen uskoon. Monilla perinteisillä toimistoilla perinteistä loppuvuoden ryysistä odotellaan edelleen. Ilmeisen turhaan.

Asiaa tahoillaan paremmin tuntevat tuttavani eri mainostoimistoista ovat kertoneet syksyn olleen pelottavan hiljainen.

Digitoimistoissa ja edustamani kaltaisissa ”moderneissa markkinointitoimistoissa” pikaisella puhelingallupilla selvitettynä tilanne vaikuttaa hyvin toisenlaiselta.

Tarina tuntuu kaikilla olevan samanlainen: Laman uhka on toiminut tehokkaana katalyyttinä markkinoijien toiminnan muutokseen. Markkinoijilla ei ole enää halua tehdä jatkuvasti pienenevillä budjeteilla vähemmän vanhoja asioita (*). Nyt haetaan tehoa (parempia tuloksia tai edullisempia kustannuksia) sähköisistä ja monimediallisista ratkaisuista.

Tämä ei ole jäänyt mainostoimistomaailmassa huomaamatta.

Perinteiset toimistot ovatkin heränneet laskevaan perusbusinekseen ja uusia digikonsulttifirmoja/-toimistoja tuntuu syntyvän kuin liukuhihnalta. ”Radikaaleimmat” ovat ehtineet keksimään koko toimistonkin uudestaan. Kolmen hengen digitiimi kääntyy näinä päivinä mainossediltä puolestaan uudeksi liiketoiminnan fokukseksi alta aikayksikön. Mitä asiakkaat pitävät keisarien uusista vaatteista jää nähtäväksi.

Perinteisenä pidetty sanfranciscolainen Goodby, Silverstein & Partners teki oman ratkaisunsa muutama vuosi sitten, kun digikriisi iski toimistoon. Siellä ei luotettu silmänkääntötemppuihin, vaan muutos otettiin tosissaan (lukekaa tämä Advertising Agen stoori).

Sähköisen markkinointiviestinnän suunnittelijat laitettiin toiminnan keskipisteeseen… ja toimistoa pidettiin tuhon omana. Toisin kävi. Toimisto on valittu kaksi vuotta peräkkäin USA:ssa vuoden toimistoksi.

Olen tuominnut Suomen useampaan kertaan Internetin kehitysmaaksi.

Markkinointiasioissa tämä takamatka näyttää melkein verkkokauppaakin pahemmalta. Rakkaan länsinaapurimme etumatka tässä asiassa tuntuu melkein käsittämättömältä. 35-hengen FarFar on nykyään  Dieselin lead-agency. Eikä kysymys ole siitä, etteikö ihmiset Suomessa käyttäisi verkkoa. Mediainfrastruktuuri on yksinkertaisesti kehittymätön ja mainostoimistot antiikkisia.

Nyt näyttää siltä, että piristyneen mediatoimistokentän myötävaikutuksella myös asiakkaat ovatajamassa muutosta eteenpäin.

Maailmalla mennään jo vähän eri meiningillä. Digitoimistot saavat kutsuja lead-agency skaboihin tasavertaisina perinteisten toimistojen kanssa.

Eilinen artikkeli Advertising Agessa kertoi mm. digitaalisten ketjutoimistojen kuten DDB Tribalin, TBWA Tequilan voittaneen tahoillaan myös perinteisiä mainostilejä.

Yksi perinteisistä digitoimijoista, Agency.com on pärjännyt tällä rintamalla jo Euroopassakin. Toimisto on jo muutaman vuoden ollut LG:n kanavariippumaton suunnittelutoimisto Euroopassa.

Entä Suomessa?

Parin viime vuoden ajan uuden markkinointiajattelua ovat (pakon edessä) ajaneet mediatoimistot. Nyt myös asiakkaat ovat aktiivisia. Mainostoimistot ja mediat ovat jääneet jälkijunaan. Nyt tarvitaan paitsi uudenlaista ajattelua myös tekemistä.

Tekosyyt joilla toimistot ovat vierittäneet vastuun omasta muutoshaluttomuudestaan asiakkaille on nyt virallisesti käytetty loppuun.

Olen pahoillani. Työkiireet ovat lykänneet päivä toisensa jälkeen ensimmäisen markkinointiaiheisen blogientryni julkaisua.

Ajattelin tässä odotellessa kuitenkin kirjoittaa jotain, vaikka keskustelu verkko-ostamisesta vielä käykin kuumana. Tällä kertaa luvassa on kolme levysuositusta pimeneviin syysiltoihin. Viikonlopuksikin luvattiin näköjään heikonpuoleista keliä, joten käykää hakemassa nämä CD:t levykaupasta ja pysykää neljän seinän sisällä.

Yritän saada naputeltua sen toisen jutun naputeltua kasaan viikonloppuna. Tai viimeistään alkuviikosta.

1.

Thievery Corporation: Radio Retaliation (ESL Music, Inc.)

Ennen tätä tuoretta CD:tään tämä Washington DC:stä kotoisin oleva duo on tehnyt enimmäkseen melko tylsää tusinaloungea. Tästä johtuen en oikein odottanut tältä uudelta levyltä mitään, enkä ollut ajatellut sitä edes hankkia. Kuulin kuitenkin pari toimivaa raitaa levyltä sattumalta kahdessa eri levykaupassa ja ostin sen saman tien. Radio Retaliation toimii muutaman päivän kuuntelun jälkeenkin oikein mainiolta pimeiden iltojen piristäjältä. Reggae- ja afrorytmit toimivat olennaisesti muutamaa edellistä levyä kypsemmin ja feature-artistit Femi Kutista Seu Jorgeen tuntuvat olevan mukana (kerrankin!) musiikillisista syistä. 

2.

Jaska Lukkarinen Trio: Trane Ear (Rockadillo)

Alkuvuodesta Sony Jazz -palkinnon saanut, New Yorkissakin oppia saanut Jaska Lukkarinen on tuttu mies monesta. Taitavan rumpalin lahjakkuudesta ovat saaneet nauttia niin The Five Corners Quintetin, Dalindeon kuin UMO:kin yleisöt. Oman trion esikoislevy Trane Ear on lämmin kattaus hyvin kulkevaa, sielukasta nujazzia – ilman genreä yleisesti vaivaavaa steriiliyttä. Levy korvaa hyvin viikonloppumatkan New Yorkiin (jos ei katso ikkunasta ulos). Ihme, että tästä levystä ei ole puhuttu enempää. 

3.

The Clash: Live At Shea Stadium (SonyBMG)

Olen aina ollut The Clash-fani ja tulen aina olemaan The Clash -fani. Ja vaikka Sony löytäisi jostain albumillisen bändin treenikämpän taustamelua, onnistuisivat he todennäköisesti myymään senkin minulle. Live At Shea Stadium -livealbumi ansaitsee tulla ostetuksi vähän pienemmälläkin fanituksella. Musiikki on peräisin vuoden 1982 – New Yorkin Shea Stadiumilla järjestetyltä keikalta, jolla bändi toimi The Who:n jäähyväiskiertueen lämmittelijänä. Bändi oli juuri julkaissut Combat Rockin ja alla oli iso Rock The Casbah-hitti. Bändin maine loistavana livebändinä kuuluu tiukkana soittona ja hienoina versioina tutuista biiseistä. Yleensä livelevyt ovat kauheaa kuunneltavaa kotioloissa. Tämä ei.