Tarkkasilmäisimmät mediaa seuraavat ihmiset huomasivat varmasti pienen myllytyksen, jonka toissapäiväinen Markkinointi & Mainonta -lehden ”nettiartikkeli” sai itseni ja toimistomme kohdalla aikaiseksi.

M&M -lehden toimittaja oli lähteiltänsä kuullut, että toimistostamme on lähtenyt kolme ihmistä ja kirjoitti siitä rekrytointijuttunsa kainalon otsikolla: ”N2:n ovi käy”. Grande hässäkkä vesilasissa oli valmis.

Markkinointi & Mainonta paikkasi tekemisiään uudella nettijutulla, joka perustui puhelinkeskusteluun kanssani. Tästä syntyneen jatkojutun otsikko oli ”Lähdöt normaalia evoluutiota”. Jutussa selvitetään asiallisesti myös se, että itseasiassa henkilömäärämme on viime vuonna kasvanut merkittävästi. Ovi on siis käynyt kahteenkin eri suuntaan.

Mielenkiintoista toimittajan kanssa käydyssä puhelinkeskustelussa oli se,  että ihmisten äitiyslomia myöten henkilökunnastamme tiedettiin jos jonkinlaisia asioita. Mutta minulle tai Jussille ei toimittajalle ollut tullut mieleenkään soittaa. Olisihan voinut käydä niin, että kiinnostavalta jutulta olisi hävinnyt pohja pois. Ja olihan kyse vain verkkolehdestä.

Jostakin syystä tätä keskusteluun perustuvaa jälkimmäistä juttua ei enää ainakaan verkkojulkaisun oman rankingin mukaan lukenut ollenkaan niin moni, kuin sitä alkuperäistä. Aivan kuten oletinkin. Keskustellessani jutusta toimittajan kanssa olinkin sitä mieltä, ettei mitään korjausta edes pitäisi tehdä, koska se vain kasvattaa sinänsä aivan nollajuttua. Juuri näin kävikin.

Kauppalehti nimittäin nappasi Markkinointi & Mainonta -lehden alkuperäisestä jutusta kiinni ja julkaisi oman versionsa asiasta otsikolla ”Joukkopako Alex Niemisen toimistosta” (tai jotain sinnepäin) – verkkolehtensä etusivulla. Tämän jutun pohjaksi oli riittänyt yksinomaan jo mainittu M&M:n -juttu. Edes Kauppalehdestä ei kukaan vaivautunut soittamaan juttua. Taas sama keskustelu Kauppalehden deskitoimittajan kanssa ja otsikko muuttui muotoon: ”Vuosi 2010 näyttää lupaavalta”.

Jos joku ajattelee, että valittelen saamaani huonoa kohtelua tai jotain muuta vastaavaa, niin ehei. Media on kohdellut minua ansioni mukaan – ainakin keskimäärin. Toisekseen niin paljon ansiotontakin paskaa on vuosien saatossa tullut niskaan, etteivät nämä kirjoitukset tunnu enää missään. Aikaisemmin oli toisin. Parempi silti niin, että joku jaksaa olla kiinnostunut tekemisistäni/-mme. Harva kahden miljoonan euron myyntikatetta tekevä firma saa koskaan niin paljon mediatilaa Kauppalehden etusivulta, kuin me eilen. Vaikka se onkin vain nettilehti.

Oikea huoleni on se mitä ilmeisesti mediatalojen kilpailu internet-kävijöistä lehtien sivuistoille aiheuttaa arvokkaalle ja tärkeänä pitämälleni toimittajan ammatille, toimittajien ammattitaidolle ja ammattiylpeydelle.

Varsinaisen roskakirjoittelun rinnalle on internetin myötä syntynyt kaksi ikävää ilmiötä. Toinen niistä on viime päivien teemaan sopiva ”pitkä päätyyn ja perään” -journalismi ja toinen on ”nyt-mä-näytän-sille-kusipäälle” -kolumnijournalismi.

”Pitkä päätyyn ja perään” -journalismin (PPJP) taustalla on ymmärtääkseni tarve saada mahdollisimman paljon lukijoita pienimmällä mahdollisella panostuksella itse sisältöön. Sen tunnistaa houkuttelevan räyhäkkäästä otsikosta, jonka muotokieli on tullut tutuksi erilaisten virusmailien ja Viagra-mainosten otsikoinnista. Jutut tuotetaan skannaamalla muita verkkolehtiä Suomessa ja mielenkiintoisia uutislähteitä maailmalta. Itse sisältö onkin vain sitaatti toisen julkaisun jutusta. Yhtään omaa haastattelua tai puhelinsoittoa ei tarvitse tehdä. Ja jos joku ottaa nokkiinsa jutusta, niin sitähän voi aina korjata jälkeenpäin (vrt. ”Joukkopako Alex Niemisen toimistosta” vs. ”Vuosi 2010 näyttää lupaavalta”).

Taloudellisesti hyvä puoli tässä on se, että lehdet voivat itseasiassa kirjoittaa vain joka kolmannen tai neljännen jutun itse ja sen jälkeen katsoa mitä muut ovat tehneet ja tehdä heidän jutuistaan näitä sitaattijuttuja omalla otsikolla. Ja onhan kyse vain verkkolehdestä.

Muutama käytännön ongelma: Jos alkuperäisessä jutussa on jokin virhe tämä ”virus” on käytännössä lähes mahdoton pysäyttää tai muuttaa sen kurssia. Toinen ongelma meneekin sitten jo toimittajan työn etiikkaan ja arvostukseen: Onko niin, että internet on mediabrändeille se kaatopaikka missä voi tehdä mitä vaan, kunhan saadaan lukijoita? Lukekaapa Journalistiliiton journalistin ohjeet (ei ole pitkät). PPJP -journalismissa ollaan aika kaukana vastuullisuudesta ja totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä. Ongelma kiteytyy erityisesti kohdassa 10. ”Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.”.

Kolmas ongelma on se, mitä tämä PPJP-journalismi tekee medioiden brändille ja laatumielikuvalle. New York Times suunnittelee lehtensä sähköisen sisällön maksullistamista. NYT:n hyvä puoli on se, että sillä on sisältövetoisesti intohimoinen lukijakunta, joka voi sisällöstä innostua maksamaankin – vaikka sitä itse vahvasti epäilenkin. Suomessa en usko, että tästä roskakierrätyksestä suostuu kukaan maksamaan mitään.

Toinen mainitsemani ilmiö, ”nyt-mä-näytän-sille-kusipäälle” -kolumnijournalismi (NMNSK) on ilmeisesti syntynyt nettiartikkelien suoltamiseen turhautuneiden toimittajien vastaiskuna. Jo edellä siteerattuihin journalistin ohjeisiin tässä pääongelma on hyökkäys kohtaa 11 vastaan: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti”.

NMNSK -kolumnien rakenne on yleensä aina sama, mutta niiden kirjoittaminen vaatii hyvää kirjoitustaitoa. Jutut rakentuvat näin: Aluksi luodaan pohja itse kolumnin uskottavuudelle toteamalla henkilöstä tai tahosta tai ilmiöstä asioita, jotka ovat kenen tahansa yleisessä tiedossa tai helposti tarkistettavissa. Tämän jälkeen punotaan verkkoa, jossa tuodaan säie kerrallaan uusia, vähän tunnettuja tai yllättäviä asioita kolumnin aiheesta tai kohteesta. Olivat ne totta tai ei. Tämä on kolumnin ”mielipideosiota”, joka on usein vaikea tai mahdoton tunnistaa mielipiteeksi tai toimittajan omaksi näkemykseksi. Lukija yleensä vakuuttuu jutun alkupuolen asioista, jotka tunnistaa tai tietää oikeiksi. Loppu on sitten yleensä hyvin kirjoitettua satua, jota ei enää osaakaan erottaa todesta. Olen itsekin mennyt tähän retkuun.

Olisi mielenkiintoista tietää mitä mieltä toimittajat itse ovat kehityksestä. Eikö kukaan uskalla sanoa mitään vastaan, työpaikkansa menettämisen pelossa. Vai onko niin, että toimittajakunnassa on muutos otettu jo hyväksyttynä vastaan.

Olen ollut kasvissyöjä vähän yli 19 vuotta. 80 ja 90-lukujen taitteessa  – vieläpä entisenä McDonalds -työntekijänä (N2 on siis tavallaan paluu juurille) muutos oli melkoinen. Alunperin terveyssyistä alkanut kasvissyönti ”jäi päälle”, vaikka myöhemmin olisin voinut palata lihallisten himojen äärelle.

Tuohon maailmanaikaan kasvissyöjiä ei varsinaisesti hellitelty ravintoloissa. Ainakaan Tampereella. Tässä epäkohdassa oli kuitnekin kannaltani yksi hyväkin puoli: Opin laittamaan itse ruokaa ja sain siitä myös hyvän harrastuksen.

Myöhemmin olen – kiitos ammattilaisystävieni – oppinut ruuasta paljon: Raaka-aineista, mauista ja rakenteista. Ehkä enemmän kuin kotikokin tarpeiksi.

Yksi asia on ”ruokaopissa” noussut aina ylitse muiden: Raaka-aineiden laatu. Yksinkertainen ruoka voi olla maukasta – lihattomuudesta huolimatta – kun raaka-aineet on kohdallaan.

Luomuraaka-aineet tulivat tutuiksi 2000-luvun vaihteessa, kun asuimme Lontoossa. Kasvikset olivat ehkä pienempiä, mutta myös paljon maukkaampia. Ja kauniimpia.

Paluu Suomeen oli monella tavalla kylmä. Luomuinnostus ei ollut vielä alkanut. Ja kun luomukasviksia vihdoin tuli kauppoihin, olivat ne pääsääntöisesti rumia, nahistuneita ja törkeän kalliita – vain joskus hyvän makuisia. Valitettavasti tässä suhteessa juuri mikään ei ole muuttunut. Lisäksi, hämmentävästi, Suomesta ei saa mihinkään vuodenaikaan hyvänmakuisia tomaatteja. Luomua tai ei.

Arvostamani Eat & Joy Maatilatorin toinen vetäjä Aki Arjola sanoi muutama viikko sitten Vihreä Lanka -lehden haastattelussa, että luomu saa olla kalliimpaa, mutta ihmisten pitäisi oppia hyödyntämään raaka-aineet paremmin, jotta annoshinta pysyisi kuosissa.

Ei onnistu. Suomi-luomu on ylihintaista. Ja se syyllistyy markkinointinäkökulmasta tänä päivänä fataaliin virheeseen: Over-promise – underdeliver.

Luomu-brändiin liittyy itseasiassa niin paljon negatiivista, että se pitäisi kuopata ja ”luonnonmukainen ravinto” pitäisi brändätä kokonaan uudestaan: Eri tuotteilla ja eri hinnoilla.

Onko kukaan muu kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka isot, hassut, videovetoiset flash-webbisaitit ovat käytännöllisesti katsoen hävinneet digitaalisen markkinointiviestinnän valikoimista. Siis ne sellaiset,  joilla FarFarit ja muut kuuluisat ruotsalaiset digitoimistot rakensivat kansainvälisen maineensa.

Osaltaan tämä ilmiö selittyy viimeisen parin vuoden aikana nousseen sosiaalisen markkinoinnin suosiolla. Budjetteja ei vain enää riitä kaikille ja sosiaalinen markkinointi on the new black.

Median ja markkinoinnin historiassa vain harvoin (jos koskaan) jokin muoto tai kanava katoaa täydellisesti. Uusien tapojen kehittyessä ja kanavien syntyessä vanhat mediat löytävät oman paikkansa: Käyttäjänsä ja yleisönsä. Digitaalisessa ympäristössä näitä uusia muotoja ja toimintamalleja syntyy enemmän ja useammin (podcastit, ”push-media”, YouTube, Spotify, Facebook, SEM/SEO…).

Sosiaalisten verkostojen kautta tehtävä markkinointi on jo muuttanut muotoaan ja painopistettään moneen otteeseen. Sosiaalisten medioiden vaikutuksesta myös ”epäsosiaaliset mediat” markkinointivälineinä muuttuvat. Sosiaalinen markkinointi tulee yhä edelleen kehittymään ja kasvamaan – kunnes keksitään seuraava ”uusi musta”. Tänään se vaikuttaisi olevan augmented reality. Huomenna jokin muu.

Markkinoijille, mainostoimistoille ja mediatoimistoille tämä tulee taas aiheuttamaan lisää harmaita hiuksia. Kuinka budjetit jaetaan? Mitä medioita käytetään? Miten tästä hässäkästä saadaan parhaat tulokset?

Uskon yhä vahvemmin, että mainostoimistojen ja mediatoimistojen polut tulevat johtamaan ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella takaisin yhteen. Kun maailma ympärillä rakentuu yhä pienemmistä asioista on tärkeää, että suunnitteluprosessi on sekä kanavien että sisällön kannalta yhden tiimin käsissä. Niinkuin silloin joskus.

(Mainitsemani FarFar on juuri voittanut Cresta Awardseissa grand prix’n digisarjassa)

Tällä viikolla on verkkokeskusteluissa hehkutettu Applea työpaikkana. Tai ainakin tavassa, jolla firma rekrytointejaan hoitaa. Gizmodo-verkkopalvelussa julkaistiin alkuviikosta ”unboxing” -kuvia Applen työtarjouksesta, jonka Deciphering Glyph -blogia ylläpitävä Twisted -perustaja oli Applen saanut.

Työtarjouksen sisältöön ei artikelissa puututtu, vaan keskustelun aiheena oli se täydellisyyttä hipova tapa, jolla Apple on rekrytointiasioihin ja -materiaaleihin paneutunut.

Artikkeli on sittemmin on hävinnyt blogista, mutta jutun voi kuitenkin käydä lukemassa MacRumors-saitilta, joka oli tallentanut kirjoituksen kuvineen omalle saitilleen.

Työtarjousartikkelin jälkeen eräs toinen bloggaaja, Justin Reid jatkoi tarinaa kertomalla minkälaisen paketin työtarjouksen hyväksyjä Applelta saa. Paketista löytyy t-paita aloituspäivineen sekä kortteja, jolla uudesta työpaikasta voi kertoa perheelleen ja ystävilleen. Yhdessä tällaisessa kortissa lukee: ”Kyllä, saan alennuksia ystäville ja perheenjäsenille”. Paketin vastaanottaja säilöö pakettia jälkipolville: ”Yhtäkään korttia en lähettänyt”.

Mielenkiintoista.

Applea ei yleisesti ole pidetty mitenkään erityisen hyvänä työnantajana tai työpaikkana. Sokkitarinoita järjettömistä työajoista, kilpailusta ja salailusta sekä Steve Jobsin raivokohtauksista on saatu lukea verkossa moneen kertaan.

En tunne (enää) ketään Applella töissä olevaa tyyppiä. Eräs ystäväni oli sen sijaan reilut viisi vuotta sitten työhaastattelussa. Palvelukseen haettiin johtajaa vastaamaan Applen typografiasta. Yllättäen kesken työhaastattelua Jobs itse oli kävellyt sisään palaveriin, esitellyt itsensä ja kysynyt yhden kysymyksen: ”Mikä on lempifonttisi?”.

En tiedä minkälaisessa paketissa tarjous tuli, mutta Jobsin ”tyhmän kysymyksen” takia hän ei sitä hyväksynyt. Eikä kuulemma edelleenkään kadu päätöstään.

Suomalainen printtimediabusiness on Viestinnän Keskusliitto kärkenään puuhaamassa omaa sähköisen sisällön jakelua. Se, mitä tämä uutinen tarkalleen ottaen tarkoittaa jää viestinnän ammattilaisilta ilmeisen tarkoituksellisesti selvittämättä. Siis se, onko kyse omasta kauppapaikasta, lukulaitteesta vai jostakin aivan muusta.

Yhteistyö uusien asioiden tekemisessä ei varmaankaan koskaan ole pahasta, mutta ajatus suomalaisten printtimediatalojen yhdessä luomasta ”kindle-kilpailijasta” tuntuu tavattoman huonolta ja mahdottomalta ajatukselta. Samoin ajatus suomalaisten omasta Amazonista. Anteeksi nyt vaan.

Taustalla lienee huoli amerikassa käynnissä olevasta kehityksestä, jossa Amazonista on tullut monien kustantajien mielestä liian vahva yhteistyökumppani, joka ei myöskään pelkää käyttää myyntivoimaansa saadakseen mitä haluaa.

Fast Companyn ja monen muunkin arvioissa seuraavana kirjabusinekseen haluaa sähköistä musiikkibusinesta kontrolloiva Apple. iTunes Storeen yhdistettävä sähköinen lukulaite Applen kulutuselektroniikkaosaamisella olisi Amazonillekin iso pala purtavaksi.

Joka tapauksessa kirjakustantajat ja levy-yhtiöt ovat amerikassa jo suurimpien sähköisten jälleenmyyjien armoilla. Olisiko niin, että näitä enteitä on suomalaisilla kirja- ja lehtikustantajilla luettu huolestuneina ja päätetty, että jotain tarttis tehrä ennenkuin joku muu vie täälläkin leivän tai ainakin katteet suusta.

Sähkökirja voisi hyvinkin olla tarpeellinen laite meilläkin (tosin uskon, että Sony, Apple ja Amazon tekee sen Viestinnän Keskusliittoa paremmin). Tosin ensimmäiset ajatukset mitä aiheesta syntyi ajomatkalla työkaverin kanssa Tampereelle eivät varmaankaan ole aivan sitä, mitä kustantajilla oli mielessä: Vai mitä mieltä olette jokaiselle koululaiselle jaettavasta sähkökirjasta, jossa olisi aina kaikki viimeisellä tiedolla päivitetyt koulukirjat nätissä paketissa? Säästäisi tämä tietysti kustantajienkin painolastia, mutta kauaa nokka tuskin tuhisisi opetusministeriössäkään, kun ainakin ajatuksissa oppimateriaalit jo tuotettaisiin valtion toimesta ja jaettaisiin ilmaiseksi kaikille koululaisille.

Media ja mainosala on perinteisesti toiminut yleisen talouden tuntosarvena. Alamäki tuntuu ennen muita, ja muita rajumpana. Sama koskee nousukautta. Tämänkertaisen laman jäljiltä uskoisin alkamassa olevasta noususta löytyvän yllättäviäkin tahoja ja joidenkin toimijoiden reippaan alamäen jatkuvan.

Eilisessä  (3.9.2009) Kauppalehdessä Ritva Hanski-Pitkäkoski Mainostajien Liitosta arvioi, että aallonpohja mainostamisessa on ohitettu – tai ettei ainakaan uusia leikkauksia mainosbudjetteihin ole luvassa. Koko vuosi jäänee kuitenkin miinukselle parikymmentä prosenttia. Ensi vuodesta maailmalla annetaan samansuuntaisia, mutta varovaisia arvioita. WPP:n mediaostoista vastaavan Group M-ryhmän näkemys tosin on se, että lama jatkuu edelleen. Publiciksen pääjohtaja Maurice Lévy ennustaa puolestaan New York Timesissa parin prosentin kasvua ensi vuodelle. Kaikkien yhteinen ongelma on kasvanut ennakoinnin hankaloituminen.

Tämä johtuu paitsi talouden epävarmuudesta, myös rakennemuutoksesta markkinointibudjetin määrittelystä ja käytöstä. Markkinoijia kiinnostaa Bordenin perinteisen neljän P:n mallista promotionin lisäksi nyt myös muut markkinoinnin keinot. Sähköinen markkinointi ja palvelumarkkinointi (”marketing as service”) vetureina.

On selvää, että myös Suomessa eri medioiden ja markkinointikeinojen välillä tehdään budjettien uusjakoa, eikä kaikki myynninedistämiseen käytetty raha enää näy mediabudjeteissa. Puhtaasti mainontaan käytettävien investointien mittaaminen on aina ollut kyseenalainen talouden ennustamistapa. Tulevaisuudessa mainosbarometrit tulevat olemaan yhä enemmän kuriositeetti ja kertomaan yhä vähemmän kokonaistaloudesta. Tai edes markkinoinnista.

Miten tämä muutos tarkoittaa käytännössä? Jos markkinointirahaa käytetään esimerkiksi asiakaspalvelun parantamiseen, myymälätoimenpiteisiin, erilaisiin verkkoprojekteihin tai tapahtumamarkkinointiin (nämä kaikki ovat viime aikoina olleet nousussa) ne eivät näy mediabudjetissa. Tai edes markkinointibudjetissa. Osa rahoista saattaa tulla myyntibudjetista (verkko myyntikanavana), IT-budjetista (verkkopalvelut) tai viestintäbudjetista. Markkinointiin tai laajemmin ajateltuna myynninedistämiseen tai kaupallistamiseen voidaan siis investoida hyvinkin enemmän, kuin mitä barometrit näyttävät.

Mediapuolella on omat haasteensa. Ensiksikin: Kaikki luokiteltu ilmoittelu tulee – jollakin aikavälillä – siirtymään verkkoon (asunnot, autot, työpaikat, veneet, moottoripyörät, you name it). Trendi alkoi jo ennen lamaa (monissa paikoissa muualla maailmassa viime vuosituhannella), mutta tämä suunta tulee edelleen Suomessakin vahvistumaan. Uskon muutoksen olevan myös pysyvä. Perinteisille mediayhtiöille tämä on vaarallinen kehityssuunta, mutta ainakin toistaiseksi nämä rahat ovat pysyneet mediatalojen hanskassa, koska suurimmat palvelut ovat niiden omistuksessa. Tällä puolella on kuitenkin odotettavissa myös uutta kilpailua.

Sanomalehdille uskoisin nykykehityksen olevan mm. luokiteltujen ilmoitusten verkkoonsiirtymisen myötä valitettavan huono. Vahvat paikalliset lehdet ovat tässä suhteessa suuri, positiivinen poikkeus. Toimiihan paikallinen sanomalehti edelleen yhteisönsä liimana tavalla, johon harva verkkopalvelu pystyy.

”Free-to-air” (Yle, MTV, Nelonen) television haaste lienee massamediastatuksen hiipuminen kanavatarjonnan lisääntyessä. Se, pystyvätkö kanavien omistajat kapitalisoimaan lupaamansa tarkemmat kohderyhmät jää nähtäväksi. Suomi on pieni maa jakaa pieniin yleisöihin kustannustehokkaasti.

Laajempi ongelma kaikille markkinoijille on sama: Kuinka saavuttaa massat nyt ja tulevaisuudessa, kun perinteisten massamedioiden tavoittavuus ja kustannustehokkuus ovat laskussa. Internetistä ei ole massamedian korvaajaksi – paitsi yksi mikroyleisö kerrallaan.

P.S. Ritva Hanski-Pitkäkoski kertoo näkemyksenään aiemmin mainitsemassani Kauppalehden jutussa, että tehoa markkinointiin on haettu nimenomaan kilpailuttamalla mainostoimistoja: ”Mainostoimistojen hinnoissa on ollut paljon ilmaa, koska kustannuksista on voitu leikata merkittävästi”. Näkemys se on tietysti tuokin. Alalla alkanut konkurssien aalto ja muutama sata työtöntä mainostyöläistä kertovat tästä omaa kieltään. Toisekseen toimistojen osuus markkinointibudjeteista on yleensä 15-25%. Toki sitä tehokkuutta voi hakea tätäkin kautta ja pertsatoimistojen rakenteissa on varmasti paljonkin haastamista. Ja tehokkuutta on ainakin kahta laatua; suunnittelussa ja tuotannossa. Totuus tästä tehon hakemisesta on kyllä se, että tehoa haetaan kokonaisuudesta, myös 75-85% mediaosuudesta. Harva mainostaja on busineksessa syöttääkseen budjettiaan medioihin, vaan saadakseen haluamiaan tuloksia. Toisekseen – ainakin mitä olen itse havainnut – mainostoimistokilpailutuksilla on viime aikoina haettu halvemman hinnan sijaan ensisijaisesti erilaisia toimistoja, jotka ymmärtävät maailmaa kotisivujen, kokosivujen ja 30 sekunnin spottien ulkopuolella.

Kirjoitin joku aika sitten melkoiseksi pettymykseksi osoittautuneesta Malcolm Gladwellin kirjasta Outliers. Yksi sekavan kirjan paremmin käsitellyistä avainasioista oli määrätietoisen harjoittelemisen konsepti. Suomeksi: ”Harjoitus tekee mestarin”, tai ”minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa”.

Kirjassa viitattiin mm. luonnonlahjakkuutena pidettyyn Mozartiin, ja erityisesti siihen kuinka vasta hänen viimeisten elinvuosiensa sävellykset (20 vuoden harjoittelun jälkeen) olivat todellisia mestariteoksia. 

Juttelin joskus Outliersista Saku Tuomisen kanssa, joka suositteli luettavaksi Fortunen toimittaja Geoff Colvinin Talent is Overrated -kirjaa. Hankin sen saman tien, mutta kirjaan perustuneen artikkelin lukeneena en ole pitänyt erityistä kiirettä sen lukemisessa. Iso virhe. Kirja on yksi parhaista lukemistani menestymistä käsittelevistä kirjoista. Myönnän, etten ole lukenut johtamisguru Petteri Kilpisen ”Liekeissä” -kirjaa , mutta oletan, että tämä Talent Is Overrated saattaa olla myös sitä parempi investointi.

Pari nopeaa huomiota:

1. Gladwell on napannut pääosan kirjansa ”lahjakkuuteen” liittyvistä huomioista kokolailla suoraan tästä kirjasta tai sitä edeltäneestä artikkelista.
2. Colvinin kirja on jäätävän hyvä: Se on hyvin kirjoitettu ja artikuloitu. Kirja laittaa nopeasti maailmankirjat sekaisin kaikille meille, jotka olemme luottaneet lahjakkuuden olemassaoloon. Tieteellisillä tutkimuksilla tuettuna kirjan perusväite kun on siis se, ettei lahjakkuutta ole olemassa. Avainasemassa menestykseen ovat kova työnteko ja ankara harjoittelu.

Colvinin käyttämät esimerkit ovat musiikin, urheilun ja liike-elämän saroilta. Monet tämän päivän mestareina pidetyistä huipuista ovat olleet ”lahjakkuuden” sijaan erittäin tunnollisia harjoittelijoita (yleensä vanhempiensa tukemina, esimerkkeinä Mozart (krhm, monsieur Gladwell), Warren Buffett sekä Tiger Woods) sekä määrätietoisen ahkeria. 

Eilispäiväni meni tämän asian kanssa pyöriessäni. Olen pitänyt itseäni paitsi lahjakkaana, myös laiskana. Kirjan mukaan minkäänlainen menestyminen tällä yhtälöllä pitäisi olla lähes mahdotonta. Onhan yhtälön tiivistetty tulos yhtä kuin ”laiska”.

Alkujärkytyksestä selvinneenä ja kirjaa pidemmälle lukeneena pidän itseäni tästä lauantaista alkaen aikaisemman määritelmäni sijaan valikoivan ahkerana, luovana ja intohimoisena. Läheltä piti!

Itse pidän näitä kahta jälkimmäistä ominaisuutta vähintään yhtä tärkeinä asioina, kuin ahkeruutta. Ilman intohimoa tai luovuutta ei ahkeruudesta ole mitään hyötyä. Mikään tuskin on vaarallisempaa kuin tehdä väärää asiaa ahkerasti.

Olen viime viikkoina suunnitellut muutamaan uuden busineksen aloittamista. Ensimmäisenä mietin (aina!) keitä ihmisiä avainhommiin pitäisi palkata. Colvinin oppi on selkeä: Palkkaa vain kaikista ahkerimmat ihmiset. Ei älykkäimmät, fiksuimmat tai lahjakkaimmat tai edes parhaat. Vaan ahkerimmat. 

SEK & Greyn suunnittelujohtaja Tommi Laiho kirjoitti muutama viikko sitten markkinointialan ammattilehti Markkinointi & Mainonnan sivuilla pitämässään blogissa (”erikoinen ammattilehti, joka vihaa alaa, josta se kirjoittaa – ja jota ala itse vihaa” – nimettömänä pysyköön mainosalan grand old man) siitä, kuinka menestys markkinointialalla on kiinni ihmisistä. Asiasta on helppo olla samaa mieltä. Onhan herran edustama toimisto itsekin noussut takavuosien notkahduksestaan tasan yhden ihmisen voimin. Joka on paitsi älykäs, myös epäinhimillisen ahkera. 

Aihe taitaa olla kartalla muillakin.

Uusimman Talouselämä-lehden kannen perusteella – näin olettaisin – joku toimittaja on nimittäin lukenut joko Gladwellin tai Colvinin kirjan. Kansijutun nimi on Mistä on isot pomot tehty. Otsikon perusteella lukulistalla on ollut Gladwell (päivitys: Vilkaisin juttua Akateemisessa käydessäni. Ei ollut Gladwellia luettu. Eikä varmaan Colviniakaan. Samasta aiheesta tehty joku suomalainen tutkimus. Mielenkiintoinen juttu silti. ).

Fiksusti Talouselämän saitilla ei mainita jutusta puolellakaan sanalla! Ja siihen Laihon aikaisempaan blogikirjoitukseen ei pääse ainakaan minun internet-taidoillani. Tervetuloa Internet -aikaan, Talentum!

SEKin toimitusjohtaja Marco Mäkinen kertoi maanantaina Kauppalehden haastattelussa karun näkemyksensä markkinointiviestintäalan tulevaisuudesta: Puolet alan työpaikoista tulee häviämään.

Kuin säestykseksi Marcon tuomiopäivän pasunoinnille niin maan suurin mediatoimisto Dagmar kuin haavoittumattomana pidetty Bobkin ovat ilmoittaneet henkilöstönvähennystarpeistaan. Samaa laulua on kuultu myös Micromedialta ja tänään kuoroon liittyi Adsek. Näitä uutisia on tämän markkinoinnin piinaviikon jälkeen luvassa varmaan lisääkin.

Aion nyt olla rohkeasti alan älykkäimmän miehen kanssa kuitenkin ihan reilusti eri mieltä. Uskon nimittäin, että markkinointipalveluiden tarve tulee laman väistyessä entisestään kasvamaan. Eikä ”alalta” häviä työpaikkoja – ala vain tulee olemaan vähän erilainen ja alaan kuuluu on nykyisestä poikkeavia työnkuvia ja työpaikkoja.

Kolme teesiä/huomiota aiheeseen liittyen:

1. ”Markkinointiviestintäala” pitää määritellä uudelleen. Markkinointibudjeteista laitetaan Suomessa vähintään 70% edelleen perinteisiin ratkaisuihin, joten ei tässä pertsatoimistoillakaan pitäisi olla kauhun hetkiä. Hyvien aikojen läski täytyy leikata pois ja toimintaa tehostaa. Asiakkaat eivät enää maksavat kahdeksan hengen tiimistä kitisemättä. Sitten se mielenkiintoisempi puoli asiasta. Tämä (nykyisin max.) 30% markkinointibudjetista, joka menee massamedioiden ulkopuolelle tulee kasvamaan lähivuosina merkittävästi. Tässä olisi ”uusmedia-alalla” sekä revanssin että renessanssin paikka. Nythän pääosa toimijoista on kiltisti alistunut mainostoimistojen banner-tehtaiksi ja sillä meiningillä ei pitkälle pötkitä. Muista nousijoista mainittakoon jo nyt kohisten kasvanut PR. Se, että tämä raha tulee nykymenon jatkuessa menemään ohi perinteisiltä mainosalan suurilta toimijoilta on näiden toimijoiden oma valinta – ja siten siitä on aivan turha itkeä. Itse uskon, että lama tulee synnyttämään kokonaan uudenlaisia professional services-yhtiöitä, jotka tarjoavat myös markkinointiviestintäpalveluita erilaisessa kontekstissa.

2. Markkinointiviestintä- ja media-alat ovat vahvasti syklisiä busineksia. Tämän ei pitäisi tulla kenellekään uutisena. Lama ja nousukausi näkyy perinteisesti ensimmäisenä markkinointipanostusten määrässä. Tämä taas näkyy ensimmäisenä mainos- ja mediatoimistoissa. Nyt näyttää pahalta, mutta kyllä se työsuhdemasteri alkaa taas vinkumaan, kun valoa ohjautuu risukasan perukoille. Tällä kertaa toki saattaa olla niin, että savun hälvettyä korttia vinguttaa eri ihmiset erilaisissa toimistoissa.

3. Laman muuttaa rakenteita. Marcon valitus alasta oli ilmeisesti puhuttu lähinnä MARKin suulla. SEK:hän on ollut suurista toimistoista (ilmeisesti vain Hasanin kanssa) ainoita lamassa siedettävästi pärjänneitä isoja toimistoja. Suunta asiakkaiden valinnoissa – ja isojen toimistojen irtisanomisten jälkimainingeissa – on kuitenkin vaihteeksi pienempiin ja toivottavasti myös erilaisiin toimistoihin. Näin lama toimii ja niin sen pitää toimiakin. Toistaiseksi lamassa on ollut vain vähän voittajia, jos tällaista termiä voi edes käyttää. Kolmossijalla kisassa ovat oman toimistomme kaltaiset pienet/innovatiiviset. Kakkosena ”mainossuoritteita halvalla” -kauppaavat toimistot ja suurimpana – yllättäen – turvallisuutta myyvät pertsat. Yllättävää?

Iloista ja rauhallista pääsiäistä.

Facebookissa leviää vaihteeksi uusi villitys. Ihmiset listaavat kilpaa viittätoista suosikkialbumiaan elämänsä varrelta. En tiedä kuka villityksen aloitti, mutta ainakin musiikinystävien keskuudessa tämä tuntuu osuvan sydänhermoon monella.

Musiikkimaullaan ihmiset viestittävät itsestään enemmän, kuin ehkä luulevat (tai haluaisivat). Päätoimittajan ruoska napsahti viikonloppuna. Hän toivoi, että kääntäisin listani selityksineen teidän iloksenne. Koska Taloussanomien lukijoiden joukossa on vielä on ilmeisesti joku, joka vielä ei ole Facebook-kaverini.

Kun on elämänsä aikana tullut hankkineeksi tuhansia ja taas tuhansia levyjä ei tällaisen listan kasaaminen ole helppoa. Minulta se vei puoli pulloa punaviiniä (ja kaksi tuntia). Toisessa mielentilassa lista voisi olla hyvinkin toisenlainen, mutta näillä nyt ainakin pääsee alkuun pääni tutkimisessa.

Levyt eivät ole missään erityisessä järjestyksessä:

Adam & The Ants: Kings of the Wild Frontier

Tässä bändissä oli aina kyse enemmän tyylistä kuin varsinaisesta musiikkiin liittyvästä substanssista. Mutta minulle homma toimi ja ostin levyn omilla viikkorahoillani. En muista tarkalleen oliko tämä ensimmäinen omilla rahoilla ostamani levy (se saattoi olla myös Maukka Perusjätkän Säpinää), mutta yksi ensimmäisistä se oli. Bändi teki myöhemmin parempiakin biisejä, mutta tämä esikoisalbumi oli täynnä raakaa energiaa. Jyväskylässä uusromantiikka ei ollut kovin kuuma juttu. Friikkileima iskettiin otsaan, kun menin tyhmyyksissäni viemään levyn musiikkitunnin levyraatiin. Eikä leima ole tähän päivään mennessä juuri kulunut.

The Clash: The Singles

Outo valinta maailman parhaalta rock-bändiltä?  Sain tämän CD:n lahjapaketissa 30-vuotispäivilläni Radiomafian tanssiohjelmien tuottaja Leena Lehtiseltä. Hän tiesi, että olin kova Clash-fani. Tämän levyn valinta ei liity mitenkään musiikkiin. Tälle listalle olisi kelvannut melkein mikä tahansa Clash-albumi. Mutta tämä ”The Singles” on minulle erityinen. Leena oli pyytänyt Esa Koiviota ottamaan ”mihin tahansa” Clash-levyyn synttärilahjaani varten Joe Strummerin nimikirjoituksen. Niinpä tämän CD:n kannessa komeilee hieno omistusteksti ”To Alex * Joe Strummer”. Jos yksi Clash-albumi pitäisi valita tälle listalle olisi se ennalta-arvattavasti (ja tylsästi) London Calling.

Massive Attack: Blue Lines

Tämä on kaikkien aikojen suuria suosikkejani. Aloin tämän levyn aikoihin seurustelemaan rakkaan Mimmuni kanssa. Shara Nelsonin ääni on ällistyttävä. Samoin Nellee Hooperin tuotanto. Nellee on jostakin syystä yksi maailman parhaista esikoisalbumien tuottajista: Björk, Soul II Soul… Olen tavannut miehen Nellee Hooperin kerran, kun olin tekemässä Soundiin juttua Soul II Soulista bändin toisen levyn äänitysten aikoihin. Jazzie B:llä ja Nelleellä oli haastattelun aikaan hirveä tappelu ja he heittelivät toisiaan studiossa tavaroilla.

Marvin Gaye: What’s Going On
Mikään tämän levyn luonnehdinta ei tee sille oikeutta. Inner City Blues. Wow.
Depeche Mode: Some Great Reward

Depeche Mode on yksi elämäni vaikuttavimpia bändejä. Bändi on tehnyt monien mielestä varmasti parempiakin levyjä, ja itsekin pidän ainakin monista myöhemmistä biiseistä. Olen kuitenkin selvästi ”old school” -Depeche Mode fani ja kaikkine banaaleine sanoituksineen Some Great Reward on huippu.

Counting Crows: August And Everything After

Jokainen, joka kuunteli tanssimusaohjelmiani Radiomafiassa pitää tätä varmasti jonkinlaisena itsehäpäisynä. Tämähän on country-rockia. Tai jotakin sinnepäin (voin samalla tunnustaa diggaavani Ryan Adamsia). No mutta: T-Bone Burnettin ässätuotanto, nippu upeita biisejä ja hieno koko bändin voimannäyte. Counting Crows on tehnyt tämän esikoisalbuminsa jälkeen hyviä levyjä ja hienoja biisejä, mutta tätä ei niistä mikään pysty voittamaan. Olisin halunnut ottaa listalle mukaan muitakin T-Bone Burnettin tuottamia levyjä, mutta niitä ei sitten lopulta mukaan mahtunut. Erityisesti harmittaa Elvis Costellon Spiken poisjäänti. Pelkästään God’s Comicin ansiosta se olisi kuulunut listalle. Haluan, että se soitetaan hautajaisissani.
Beastie Boys: Licensed To Ill

Todennäköisesti kaikki mitä Beastie Boysit tekivät tämän Rick Rubinin tuottaman esikoisalbumin jälkeen oli musiikillisesti parempaa. Mutta muisto viattomasta nuoruudesta, kun tätä levyä kuunneltiin keväällä Tampereen Pyynikinharjulla jonkun kaverin pienestä boomboxista pussikaljaa juoden Pyhäjärven kimmellystä katsellen ansaitsee maininnan.
Smashing Pumpkins: Siamese Dream

Tämän bändin ura ei ole ollut helppo. Myöhemmissä Smashing Pumpkins levyissä on paljon hyvää niissäkin. Kuten Mellon Collie and the Infinite Sadness, Bullet with Butterfly Wings ja 1979). Puhumattakaan monista bändin tavaramerkiksi tulleista live cover-versioista. Niistä paras mielestäni on versio Fleetwood Macin Landslidesta. Disarm, Cherub Rock ja Today tekevät tästä kuitenkin helpon valinnan mielestäni parhaaksi Smashing Pumpkins -albumiksi.

Leftfield: Leftism

Olen touhunnut pääosan nuoruuttani ja aikuisuuttakin tanssimusiikin parissa. Tuntuukin varmaan oudolta, ettei listalle ole päässyt paljon tanssikamaa. Tanssimusa ei ole kuitenkaan ole pääsääntöisesti albumikamaa. Luulenkin, että 15 parhaan singlen valinta voisi olla tästä syystä paljon vaikeampaa. Tämä on yksi harvoista unohtumattomista brittiläisen house-scenen albumeista 90-luvun puolestavälistä. Curve-vokalisti Toni Hallidayn laulama Original on suosikkini. John Lydonin (Johnny Rotten) Open Up on ikiklassikko myös.

Fleetwood Mac: Rumours

Lapsuudenkodissani soi aina musiikki. Progea, Cat Stevensiä, Elton Johnia, Beatlesia, Rolling Stonesia, Who:ta, Rod Stewartia… Ja pidän paljon 70-luvun musiikista. Jopa sellaisista artisteista, joista ei kannattaisi ääneen sanoa pitävänsä. Tästä levystä en häpeä tunnustaa pitäväni (ja hei tätä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta, joten en ole ainoa, joka tästä pitää). Hyvää krapulamusaa.

Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magic
”Tykkäsin Chili Pepperseistä ennen Blood Sugar Sex Magicia. Sitten niistä tuli kaupallisia” …on aika yleinen kommentti. Just joo. Tämä on bändin paras albumi ikinä. Rick Rubinin rutisevan kuiva ja ankara tuotanto. Upeita sävellyksiä, nimibiisi mukaanluettuna.

Nick Cave and The Bad Seeds: Greatest Hits

Jokainen hardcore Nick Cave-fani vihaa tällaista valintaa. Mutta on minulla pointti valintaani. Nick Caven ura on ollut epätasainen. Jopa Nick Caven parhaatkin levyt ovat epätasaisia. Lähes jokaisella niistä on kuitenkin uskomattoman hienoja biisejä. Kokoelmat ovat aina kyseenalaisia, eikä tässäkään kokoelmassa ole kummempia yllätyksiä tai erityistä tyyliä. Tämä on kuitenkin ainoa Nick Cave-levy, jonka voin kuunnella helposti alusta loppuun saakka. Ja minä pidän itseäni fanina.
Public Enemy: It Takes A Nation of Millions To Hold Us Back

Huh huh. Voima, energia ja viesti. Yksi hienoimmista rap-levyistä ajalta, jolloin rap oli muutakin kuin biiseihin ostettuja mainoksia ja tyylittömiä ääliöitä Bentleyissään ja timanttikoruissaan. Sekä tämä ITANOMTHUB että sitä seurannut Fear of a Black Planet ovat molemmat edelleen lyömättömiä rap-teoksia. Kuuntelenko tätä levyä joka päivä? En. Onko se ällistyttävä pala musiikin historiaa. On.

Elliot Smith: XO
Upea edesmennyt singer-songwriter. Pitseleh on yksi kaikkien aikojen koskettavimmista kappaleista.
Keba: Koko Ajan Go Go

Halusin ainakin yhden kotimaisen levyn listalle. TT Oksalan aikansa U2:ta henkivä tuotanto ei kaikilta osin tee oikeutta tälle bändille, joka oli yksi aikansa hauskimpia ja viihdyttävimpia live-esiintyjiä. Näin bändin ainakin 20 kertaa. Ja jotenkin oudosti bändi osasi olla vakavakin. Jostain syystä Keba hajosi toisen levynsä jälkeen, eikä siitä koskaan tullut sellaista isoa bändiä, joka siitä olisi ansainnut tulla. Tunnen osan bändistä nykyään henkilökohtaisesti. Asko Kallosen saa edelleen helposti hämilleen, kun tunnustaa säännöllisin väliajoin olevansa Keba fani.

Pahoittelut taas tästä kirjoittelun hitaudesta.

Alati ”nopeasti liikkuvassa markkinointiviestintäbusineksessa” (myös positiivisessa mielessä) sekä toimistomme eksoottisten kansainvälisten yhteistyökuvioiden säätämisessä on aika kulunut ensisijaisesti kaiken turhan ja turhauttavan kanssa.

Sitten kun tästä mylläkästä selviää, niin jonain päivänä näistä seikkailuista saa hienon kirjan. Nyt ongelmia tuottaa vartin löytäminen yhden blogikirjoituksen tekemiseen.

No mutta asiaan:

H&M ei minun kirjoissani ole sitten suomalaisperäisen haute couture-konseptin varsinaisesti päässyt yllättämään poikkeuksellisen oivaltavilla markkinointitoimenpiteillä. Eilen henkkamaukka kuitenkin yllätti iloisesti ja osoitti, ettei hyvien ideoiden tarvitse aina olla isoja. Eikä hyvän markkinoinnin tarvitse aina olla mainontaa.

Rouvani oli tilannut tyttärellemme H&M:n yöasun. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Mutta pieni oivallus teki tavanomaisesta ostoksesta tapahtuman. Yöasun mukana tuli samasta kankaasta tehty pieni nuken yöasu samasta kankaasta mollamaijalle .

Kustannus tästä oivalluksesta on varmaankin minimaalinen (hukkapaloja?), mutta pienelle tyttärelleni tuo pieni huomaavaisuus teki uudesta yöppäristä instant-suosikin. Ja H&M:stä minulle vähän paremman brandin.

Muilla vastaavia kokemuksia?