Lennokas askel, heimomainen, rytmikäs ja melodinen konemusiikki ja suuret hiukset.

Siinä tiivistelmä mielikuvistani Marimekon muotinäytöksen jälkeen. Näyttämönä oli Tulli- ja pakkahuone Katajanokalla, rekvisiittana kuusia ja istuimina puupölkyt.

Näkymä pölkkyjen päällä istuvista näytösvieraista olisi voinut olla muotiviikoilta Milanosta, mutta oli eräs yksityiskohta, joka paljasti olinpaikkamme. Ne – näyttävät pitkä- ja leveävartiset huopatossut – astelivat valokeilaan jo ensimmäisessä sisääntulossa.

”Voittaa kaikki maailman catwalkit, kun saa kävellä huopatossut jalassa”, totesi vieressäni istunut minua hieman iäkkäämpi näytösvieras.

Muutama sana itse vaatekokoelmasta.

Esitelty kokonaisuus oli melkoisen suppea ja siinä mielessä hallittu. Kapeankin kokoelman sisällä oli kuitenkin kirjavuutta – seikka, jonka yritys näyttää ottaneen tunnusmerkikseen.

Joukossa oli muutamia graafisia kuoseja, maltillisempaa linjaa, joka ei jää erityisesti mieleen tai herätä tuntemuksia, mutta jolla on ilmeisesti oma ostajakuntansa.

Sitten oli uutuuksia, joista näyttävimpien joukossa olivat Aalto-yliopistosta äskettäin valmistuneen Satu Maarasen vesivärimäiset raitaprintit (ylin kuva). Niissä oli henkäys uudesta sukupolvesta ja kevyen silkkimäiseltä näyttänyt pinta.

Kauniisti leikattuja olivat paksusta villakankaasta valmistetut takit, erityisesti mustavalkoiset tweedmäiset ja raidalliset. Viimeksi mainituissa oli hyvin paljon samaa Acnen syksyn ja talven 2011/12 kokoelmaan kuuluneen sarjan kanssa.

Mutta sellainen muodin maailma on: ei voi tietää, kuka lainaa ja ketä. Onko sillä lopulta merkitystä? En tiedä.

Eniten pidin väljistä silkkimäisistä printtimekoista, joissa oli suuria ovaalimaisia kuvioita. Värimaailma – vaaleaa ruskeaa, violettia, valkoista – oli rauhoittava ja raikas. Sieviä olivat myös pitkähihaiset yksiväriset mekot, joissa oli yksinkertaiset epäsymmetriset poimutukset selässä.

Maininnan ansaitsee toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan yllä ollut neulepusero, jossa oli vaaleansinistä, violettia, vaaleaa ruskeaa ja punaista leveinä raitoina. Oliko malli osallistunut myös värien valintaan, sitä emme tiedä.

Miestenmallisto laajenee vähitellen, ja aloitus vaikuttaa tutustumisen arvoiselta, vaikka on mielestäni turhankin varovainen.

Marimekon vahvuuksia on huolettomuuden ja helppouden tunne. Vaatekappaleet ovat parhaimmillaan sellaisia, että ne pukee ylle muutamassa sekuntissa, ja sitten voikin jo sulkea oven ja lähteä ulos.

Pahimmillaan – valitettavan usein – vaatekappaleiden istuvuus on sitä ja tätä.

Huolettomuuden tunteen syksyn ja talven kokoelman esitellyt näytös välitti taitavasti. Metsänhengettärien, -keijujen ja peikkotyttöjen askel oli kevyt ja reipas. Peikkomaiset hiukset – kampaus, jota on joskus kokeiltava – viimeistelivät kokonaisuuden.

Se, mitä Marimekkoon kaipaisin, on selkeys. Kokonaisuus on edelleen hyvin kirjava. Me suomalaiset tunnemme yrityksen, joten annamme paljon anteeksi.

Haasteena on se, miltä kokonaisuus näyttää ulkopuolelta tarkasteltuna.

Oheiset kuvat ovat torstai-illan näytöksestä.

Kaunista viikonloppua!

Kuvat: Leena Aro

Huomenta!

Minulla on ollut viime päivinä tunne, että elämä on vain kuljettanut minua eteenpäin, kevyesti ja niin nopeasti, että en ole oikeastaan ehtinyt edes havaita sitä, tai hermostua.

Samalla olen nauttinut kaikesta hyvin paljon – hetkistä, ihmisistä, pikkujutuista.

Ilonaiheita ovat olleet ystävät, pistäytymiset valokuvaajien studioilla (kiitos A ja J!), omat ja lainatut korkokengät (kiitos S!), raikkaat keskustelut, uudet tilanteet, työpaikkani vieressä oleva kahvimyymälä, croissantit (muutun kohta sellaiseksi) ja fiksut juhlat.

Minua on hymyilyttänyt myös se, että Katajanokasta – saari, jolla asun ja nyt myös työskentelen – on yhtäkkisesti ja sattumalta tullut viime aikoina varsinainen sosiaalisen elämän keskus. Viikko sitten täällä esiteltiin Marimekon sisustuksen suuntia, tiistaina juhlittiin 25-vuotiasta Gloriaa (onnea!) ja tänään nähdään Marimekon ensi syksyn ja talven kokoelmat esittelevä muotinäytös.

Viimeksi mainittuun liittyen jatkan kysymyksellä Mitä Marimekko voisi olla? Oheiset kuvat ovat Steven Meiselin Italian Voguelle vuonna 2003 ottamasta klassikkokuvasarjasta Print.

Ne ovat hyvä vertailukohta yritykselle, joka määrittelee itsensä printtitaloksi. Arvelen myös, että kuvat ovat inspiroineet lukuisia suunnittelijoita ja muodin alueella toimivia ihmisiä.

Lopuksi täsmennys käyttämääni ilmaisuun fiksut juhlat.

Ne ovat juhlat, jotka pidetään tiistaina, jotka alkavat klo 19 ja päättyvät klo 22, joissa tarjoillaan samppanjaa ja joiden kutsussa lukee: Smart casual.

Sellaiset olivat Glorian juhlat Ravintola Sipulin Talvipuutarhassa.

Suloista torstaita!

Kuvat: Steven Meisel, Vogue Italia

Turvaudun valkoiseen ja mustaan, kun haluan järjestystä ja tilaa ympärilleni. Todellisuudessa nautin valkoisen ja mustan kauneudesta joka päivä.

Olen onnekas, sillä saan viettää niiden ympäröimänä (paljon valkoista, hieman mustaa) jopa työpäiväni ja kun avaan vaatekaappini oven, valikoiva katseeni tavoittaa noin kaksi väriä.

Nyt oli aika viettää valkoinen ja musta viikonloppu, ilman sovittuja tapaamisia ja sosiaalista elämää (pitkiä puhelinkeskusteluja ei lasketa). Noh, käväisin museossa (kerron siitä myöhemmin tällä viikolla) ja kotimatkalla Fratello Torrefazionessa hakemassa ihanaa mansikalle maistuvaa Espresso Shakiso -kahvia loppuneen tilalle.

Katseen ulottuvilla oli myös valkoisia tulppaaneja sekä valkoinen mekko, jota sovittelin tiistain cocktail-tilaisuus mielessä, ja listalla kotitöitä. Niitä tein jalkaan unohtuneissa korkokengissä sipsuttaen.

Oheinen The Gentlewoman -lehden maaliskuun numerossa julkaistu kuvasarja New on minusta tämän kevään raikkaimpia. Se on inspiroinut minua työssä ja muuten vain.

Kaunista uuden viikon alkua!

Kuvat: Karim Sadli, The Gentlewoman

Tämän viikon havaintoja on, että olen enemmän maanantai- kuin perjantai-ihminen. Uuden viikon alkuun liittyvä tunne, että kaikki on aivan alussa, on jännittävimpiä, mitä tiedän.

Tiistaina nautin aamukahvini hämärässä, puupölkyn päällä istuen. Paikka oli Katajanokan Tulli- ja pakkahuone, jossa Marimekko esitteli ensi syksyn ja talven sisustusmallistonsa.

Katse kulmaukseen, johon oli pinottu vuodevaatteita, aloitti assosiaatioketjun, joka kulki uudessa Acne Paper -lehdessä muutamaa päivää aikaisemmin näkemääni kuvasarjaan. Ensimmäinen reaktio kuvat nähtyäni oli ollut tyrmistys.

Sitä oli seurannut kysymys – ovatko kuosit Marimekkoa? – ja kuvien katsominen uudelleen.

Mitä tulee otsikon kysymykseen, se ei viittaa ajatukseen, mitä Marimekon pitäisi olla. Se on oikeastaan kysymys, joka kuuluu vain yrityksen johdolle ja suunnittelusta vastaaville ihmisille.

Kiinnostavampi on sen sijaan ajatusleikki, mitä esimerkiksi Marimekko printtejä tekevänä talona voisi olla.

Mahdollisia tyylilajeja on lukuisia, oheisissa kuvissa näemme yhden. Valokuvataiteilija Roe Ethridgen ottamat kuvat ovat samat, jotka käynnistivät assosiaatioketjuni tiistaiaamuna.

Ajattelemme, että Marimekon maailma ei ole Ethridgen kuvien kaltainen, mutta kuka tietää – ehkäpä jossakin on joku, joka näkee Marimekon ja sen mahdollisuudet juuri näin.

Mikäli Marimekkoa tarkastellaan kampanjakuvien kautta, vaikuttaa siltä, että omaa tyyliä etsitään.

Tämän kevään ja kesän kampanjakuvat ovat lähes täydellinen vastakohta verrattuna ruotsalaisen tiimin vuosi sitten tekemiin . Taustoja tuntemattoman arvaus on, että ne on tehty ylpeästi oman tiimin voimin. Lopputulos näyttää kotikutoiselta ja hyvin suomalaiselta.

Yhdessä olemisen ja tekemisen teema ei ole uusi. 80-luvun lopussa sitä käyttivät muun muassa Emmanuelle & Moustache (nykyinen Mexx), Esprit, Inwear ja Jackpot.

Kaikki tämä on kuitenkin hyvin luonnollista, osa prosessia.

Jos palaamme Tulli- ja pakkahuoneelle, syksyn teema kuului: Mars metsään. Mitä sen jälkeen, sen näemme aikanaan.

Uudistuva Marimekko on kuin tyyliasioista innostunut teini-ikäinen, joka kokeilee sitä ja tätä ja on aina yhtä innoissaan ja varma löytämästään tyylistä. Me sivustakatsojat odotamme jännittyneinä, että vaihe menee ohi.

Kaunista torstaita!

Kuvat: Roe Ethridge, Acne Paper

Hei!

Aloitin yhden viime viikon aamuista listaamalla asioita, joista pidän. Hetki vain tuntui oikealta sellaisen listan tekemiseen.

Lista tuntuu ajankohtaiselta ja hyvältä edelleen, ja se näyttää tällaiselta:

Aamiainen vuoteessa, kahvi, lehdet, kiireettömyys, Haruki Murakami (aion lukea kaikki käännetyt teokset), tuoksut (vuoden etsimisen tulos: Blanche), kukat, ystävät, aamiaistapaamiset, lounastapaamiset, voimistelu, muoti, taide, valkoiset puhtaat lakanat, kevättakki (olen käyttänyt jo viikon), kevät, kevät ja Milano, Pariisi, komeat miehet, työ, nukkuminen.

Valloittava kuvasarja, eikö vain?

Se on juuri ilmestyneestä Acne Paper -lehdestä, jonka teema on body. Voitte selailla lehteä tästä.

Lempeää viikon alkua!

Kuvat: Julia Hetta, Acne Paper

On sama kuin kevät, naiset ja vaatteet.

Oletteko huomanneet, miten liikenteessä on viime viikkojen aikana liikkunut erityisen kiillotettuja, hohtavia autoja, ja kuljettajia aurinkolaseineen?

Kysymys on valmistautumisesta kevääseen, samasta asiasta kuin kevätasuihin pukeutuvilla naisilla. Sovittelemme tosin asujamme vielä sisätiloissa, mutta tuntemukset, ne ovat yhtä voimakkaita.

Tavoite on sama: keskeistä on kauneus.

Ja kun seuraavan kauden kokoelmia esittelevät muotiviikot Pariisiissa ovat loppumassa, Geneven kansainväliset automessut alkavat.

Jos olisin autolehden päätoimittaja, pohtisin vakavasti muotitietoisen naisen nimeämistä lehden kolumnistiksi. Kun esittelyssä ovat kevät- tai syyskauden uudet mallistot, ne pitäisivät sisällään arvion siitä, miten muotimaailma ja autojen tyyli kohtaavat.

Yhteistä asioita löytyy.

Ja missä on naisia, siellä on myös miehiä.

Autoista pitävät naiset ovat Pradan kevään kokoelman teema. Kuvat ovat kevään ja kesän Real Fantasies -lookbookista. Motion bookin löydätte tästä.

Kaunista, keväistä viikonloppua!

Kuvat: Prada, Real Fantasies SS12

”Chanel is about life. Dressing women for life.”

Siinä kaksi lausetta, jotka aloittivat uuden viikon ja uuden ajanjakson elämässäni.

Olen nauttinut ihmeellisestä keväisestä viikon alusta voimistelemalla Helsingin kattojen yllä, lounastaen hyvässä seurassa Kruununhaan kodikkaassa Qulmassa ja lukemalla muutaman kappaleen Murakamin kirjaa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Maanantai-iltana katsoin videon Karl Lagerfeldin haastattelusta, joka oli tehty Chanelin syksyn ja talven 2012/13 malliston esitelleen muotinäytöksen yhteydessä viime viikolla.

Lainaus – kaksi lausetta – on Lagerfeldin.

Pariisissa esitelty mallisto oli minusta muotiviikkojen ryhdikkäimpiä mallien reippaasti heiluvia poninhäntiä ja kimaltavia kulmakarvoja myöten. Syksyn siluetti kapeine housuineen, pitkine trenssimäisine takkeineen ja korkoineen oli valloittava ja sensuelli, ja kokonaisuudessa oli energiaa – sellaista, mitä ainoastaan Lagerfeld onnistuu luomaan.

Ainoa laatuaan on myös Chanelin kevään ja kesän mainoskampanja, jonka Lagerfeld on itse kuvannut. Siinä mennään Chanelin juurille, voimisteleviin naisiin rannalla. Kaikki alkoi yksinkertaista jerseyasuista, joissa on helppo liikkua. Esimerkiksi voimistella.

Mustavalkoiset kuvat vahvistivat entisestään ajatustani mustavalkoisesta keväästä ja toivat mieleeni aiheen, josta kirjoitin ylioppilasaineen. Se oli voimistelu, bien sûr.

Valoisaa, ihanaa viikkoa!

Kuvat: Karl Lagerfeld, Chanel

Viikon alun suuri päätökseni oli, että muistaisin säilyttää hitauden tunteen kaiken ympärillä olevan keskellä. Keskittyä olennaiseen ja muistaa ne tärkeimmät asiat.

Yhden asian tekemisen kerrallaan. Pysähtymisen. Hymyn.

Ja hillittömyyden.

Viimeksi mainittu, ja sana hillitön, oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni oheisen kuvan nähdessäni.

Minusta se on vastustamaton, palikoineen, pajunkissoineen, raitoineen.

Mallin asu toi mieleeni pyjaman ja sen, miten huolettomia pyjamien kaltaiset asut – kauniisti leikatut silkkiset, kuosilliset – olisivatkaan arkikäytössä. Miksi pukeudumme pyjamaan ainoastaan kotona?

Kuva, ajatukset pyjamasta ja pysähtymisestä kuvaavat viime päivien mielentilaani. Sanoin eilen hei entiselle työpaikalleni ja hetken ennen uuden alkua elelen vapaaherrattarena.

Lauantaina menen ystäväni kanssa baariin.

Lopuksi lupaus: ei yhtäkään kuvaa vähään aikaan Vogue Paris’sta. Tämä Fille Unique -nimisestä kuvasarjasta poimittu oli viimeinen tällä erää.

Salut, ja hyvää viikonloppua!

Kuva: Josh Olins, Vogue Paris

Hei siellä!

Tiedättekö, mitä japaninkielen sana midori tarkoittaa?

Nyt tiedätte. Muun muassa vihreää.

Minulla ei ollut siitä vielä aavistustakaan viikko sitten. Sitten influenssavirus lannisti minut vuoteeseen, ja vietettyäni lähes viikon pyjama ylläni kotona aloitin Haruki Murakamin romaanin Norwegian Wood – kirjan, josta on tehty aivan äskettäin myös elokuva – lukemisen.

Sen luettuani tiesin paitsi midorin, myös sanan momo (se tarkoittaa persikkaa) merkityksen.

Ja sen jälkeen mikään ei ollut kuten kolme päivää aikaisemmin. Suhteeni Japaniin (sinne on päästävä pian) ja japanilaisiin (tuijotan heitä kadulla ja hymyilen iloisesti) muuttui, ja suhteeni itseeni muuttui, ainakin hieman.

Luulin viime kesän jälkeen, että syksystä tulisi kirjastosyksy, mutta niin ei käynyt. Kesken jättämäni kirjat odottivat minua hyllyssä, sängyn vieressä ja pinoissa siellä ja täällä.

Sitten tuli Norwegian Wood, ja lopun te tiedättekin.

Mutta Midoriin. Hän oli hurmaava tyttö, joka kulki aurinkolasit päässä sisätiloissa kirjan päähenkilöön Toruun törmätessään. Syy lasien käyttöön oli käytännöllinen: uusi, aiempaa lyhyempi kampaus sai hänet tuntemaan itsensä suojattomaksi, ja siksi hän piiloutui lasien taakse.

Tuolloin ei ollut maaliskuu, mutta yhtä kirkasta oli, arvelen.

Minun maaliskuuni alkoi siis varovaisesti, toipilaana ja voimia keräillen, ja ehkäpä niin oli parasta. Kun kävelin lauantaina kauppamatkalla Tehtaankadulla auringon paistaessa kauniisti, oli yhtäkkinen ajatukseni: huojuva, mutta onnellinen.

Sellainen olotila sopii maaliskuuhun ja mittakaavan vaihtumiseen. Tiedän, että en ole ainoa, joka sovittelee aamuisin takkeja ja kenkiä edestakaisin ja kokee, että mittasuhteet ovat jotenkin – eivät ihan oikeat.

Mittasuhteista on kyse myös oheisissa Mert & Marcusin kuvissa, jotka ovat Vogue Paris’n maaliskuun numerosta. Siitä samasta, johon viittaisin viime postauksessani ja joka sai minut sovittamaan kevättakkeja.

Lehden epäilyttävältä kuulostava kolahdus postiluukusta sai minut myös soittamaan perjantaina Condé Nastiin Pariisiin. Muovinen kääre oli repeillyt matkalla ja lehti oli hmmm.

Lehdet ovat täynnä muotitalojen ilmoituksia. Sellainen voi olla mittakaava lehtitalon näkökulmasta.

Soitossa oli virkistävä puolensa. Se oli odottamani ensimmäinen merkki elinvoimani palautumisesta.

Ja nyt on edessä on uusi maaliskuinen viikko. Kaikki on edessä ja mahdollista.

Hei hei!

Kaunis, vai mitä sanotte?

Kuva on Vogue Paris’n maaliskuun numeron kannesta. Lehden, jolla on keväällä samanlainen painoarvo kuin syksyn linjat esittelevällä syyskuun numerolla.

Kannen ovat kuvanneet Mert & Marcus, malli on Natalia Vodianova.

Kuvan näkeminen sai minut sovittamaan välittömästi kevättakkia, haaveilemaan sen käytöstä ja riisumisesta. Kevättakki on siis puettu ylle jo kahdesti, toistaiseksi vain sisätiloissa.

Sen lisäksi, että kyseinen kansi on mielestäni muotilehtien kaikkien aikojen kauneimpien kansien joukossa, viittaus kevään kokoelmissa voimakkaasti näkyviin pastellisävyihin – yhtenä vaaleanpunainen – on hieno huolettomuudessaan.

”Mutta sehän on otsikossa.”

Ajattelin muutama päivä sitten mustasta ja valkoisesta kirjoittaessani, että minulle tämän kevään symboli on mustavalkoisuus.

Rauhoittava sellainen, ilman voimakkaita kontrasteja. Juuri sellainen kuin Vogue Paris’n kannessa.

Tästä näette aukeamia lehdestä, joka ilmestyy tänään, 24. helmikuuta.

Parasta viikonloppua!