Tai: vauva ja Vuitton!

Nämä elämän perusedellytykset olivat molemmat läsnä, kun vietin muutaman auringonpaisteisen tunnin pari viikkoa sitten Minna Kiistalan tuoreen kirjan Minä en sitten muutu parissa.

Arvelen ja toivon, että kirja on yksi kevään tapauksista. Aiheena on raskaus – tie piilevästä vauvakuumesta hypnoositerapian kautta synnytykseen – ja ennen kaikkea kaikki ne uskomukset, joihin raskaana oleva nainen törmää.

Kuten: ”lapsia saadaan, ei hankita”, oletus äidillisestä epäitsekkyydestä ja huolettomasta elämästä luopumisesta. Tai mikä pahinta: että naisen pitäisi luopua lapsen hyväksi tyylistään, esimerkiksi pakkomielteestä käsilaukkuihin.

Kiistala nousee rohkeasti omalla äänellään esimerkiksi siitä, että toisinkin voi ajatella. Suorasukaisesti ja viihdyttävästi hän nostaa klisheen yksi toisensa jälkeen esille oman itsensä kautta.

Tyyli-ihmisenä ilahduin erityisesti kohdasta, jossa käsilaukkuihmiseksi tunnustautuva kirjailija pohtii Vuittonien ja vauvantarvikkeiden hankinnan välillä, ahdistuu ja saa shoppailuvimman. Se kohdistuu häneen itseensä.

”Pelkään päivää jolloin joudun haasteen eteen: pitäisikö ostaa jotain vauvalle vai Diorin tämän syksyn uusin laukkumalli. En halua ajatella asiaa enempää. Ostin kesälahjaksi itselleni Lulu Guinnessin pinkin pythoninnahkaisen, huulten muotoisen käsilaukun. Se muistuttaa minua tulevaisuudessakin siitä, että vaikka äiti olenkin, olen ennen kaikkea nainen.”

Miten käsilaukkuja vuosikausia rakastanut ihminen voisi yhdessä yössä sanoa intohimolleen non, merci? (Autoihmiset, sama koskee teitä.) Missä olisi tyyli, uskottavuus?

Kiistalalla on myös ihailtavaa nyanssien tajua, joka ulottuu kirjan kannesta (italialaiset Inglesina Classica -lastenvaunut) Aamu-tv:n sohvalle (punainen kiiltonahkainen Vuitton). Se on suunnannäyttäjän työtä maassa, jossa uutiseksi nousee se, että nainen astelee synnytyslaitokselle korkokengissä.

”Aika rohkeaa menoa, että uskaltaa tulla käsilaukku kädessä”, totesi Aamu-tv:n juontaja haastattelun lopuksi.

Krooh. Tervetuloa käsilaukkujen esiinmarssi! Ja tervetuloa Kiistala! Hänen kaltaisilleen on tilaus.

PS Suosittelen kirjaa lämpimästi, myös miehille. Se on järisyttävän hauska ja virkistävä kevätkirja, oli raskaana tai ei ja kiinnostivat vauvat tai ei.

Ystävä toi minulle yllätyslounaan muutama viikko sitten ollessani sairaana.

Lounas oli vihreä. Mukana oli merilevää, erilaisia tahnoja avokadosta ja wasabista, ituja, linssejä, tofua ja elävää ravintoa eli hapatettuja ja kypsentämättömiä kasvisruokia.

Lähetys oli taivaallinen, parhaita pitkiin aikoihin nauttimiani lounaita. Se oli tuotu Etelärannasta, Vanhassa Kauppahallissa sijaitsevasta kasvisruokaa myyvästä liikkeestä nimeltä Vegetaari, kertoi ystävä.

Minusta tuli kanta-asiakas päivässä. Kipitin Kauppahalliin seuraavana päivänä, sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Nyt takana on lukemattomia käyntejä.

Viikonlopun lähestyessä on täydellinen hetki kehua Etelärannan paratiisia myös teille, hyvät lukijat. Tämä on riski, sillä saattaa olla että lähiviikkoina vuonna 1994 perustetun liikkeen eteen muodostuu jono.

Mutta miten voisin vaieta? Hintataso on matala, kasvisruoka taivaallista ja liikkeen omistaja Kaarina vastustamaton.

Odotellessa voi nauttia tiskiin nojaten esimerkiksi lasillisen vehnänorasmehua. Joku teistä nyrpistelee nyt nenäänsä, ja niin nyrpistelen minäkin: orasmehun maku on kauhea.

Päätin joskus, käytyäni Kaisaniemessä 90-alussa sijainneessa Elävän ravinnon keskuksessa, että elävä ravinto on minun osaltani nähty. Tässä ollaan.

Lopuksi kiitos elokuvalippujen arvontaan osallistuneille ja blogi-kehuista! Täällä istuu onnellinen tyttö.

Lippujen voittajat ovat Hanna, amaria ja Mianna. Poikkesin säännöistä Miannan kohdalla ja valitsin hänet hyvän perustelun vuoksi. Tämä olkoon päivän hyvä työ.

Kaunista viikonloppua!

Tervehdys lukijat! Ajattelin teitä eilen iltapäivällä kävellessäni kaupungissa ja ihastellessani valoa, joka täytti Esplanadin.

Kaupunki näytti ihmeelliseltä. Kevät.

Kuljin kohti Kluuvikatua ja elokuvateatteria – arvaatte kyllä, mitä elokuvaa katsomaan.

Ystävältä tuli myöhään perjantai-iltana viesti:

”Voi Pia, olo ihan haikee ja vaikuttunu… olipa hieno leffa!”

Olimme viikkoa aiemmin jännittäneet yhdessä, millainen Tom Fordin esikoisohjaus A Single Man olisi.

”Olen jo päättänyt etukäteen, että pidän elokuvasta”, ystäväni sanoi.

”Niin minäkin. Päätin asiasta, kun näin trailerin”, vastasin. Totuus on, että olin päättänyt asiasta luettuani, että Fordilta tulee elokuva.

On asioita, joiden kohdalla totuus on yhdenlainen ja yhdistelmä Ford-Firth-Moore on sellainen.

Itkin, kun elokuvasta oli mennyt noin 15 minuuttia. Loput voittekin arvata.

Mutta takaisin suunnittelijaan. Ystäväni laskeskeli elokuvasta – ja ennen kaikkea Fordista – keskustellessamme liikuttuneena euromäärää, jonka Fordin luomuksiin tämän Gucci-aikoina sijoitti.

”Voin myös seistä asunnossani, katsoa ympärilleni ja kysyä, miksi neliöitä ei ole enemmän.”

Sanoisin, että kyse on rakkaudesta. Jörn Donner totesi muutama viikko sitten Helsingin Sanomien sunnuntaisivujen Minä rakastan -juttusarjassa: ”Toisilla on koira tai kaktus, mutta minulla on kirja.”

Ja lopuksi arvonta. Lähettäkää viesti kommentteihin, arvon keskiviikkoon mennessä osallistuneiden kesken kolme avec-lippua A Single Mania tai jotain muuta elokuvaa katsomaan.

Hyvää viikkoa!

PS Kuvassa Tom Ford ohjaa Colin Firthiä.

Miten lukemattomin eri tavoin päivän voi aloittaakaan? Jos ei ole kiire, voi lukea kirjaa tai katsoa elokuvan. Jos museot ja galleriat olisivat avoinna varhain aamulla, päivän voisi aloittaa taiteella.

Ihana ajatus, eikö vain? Ensin galleriaan, sitten töihin!

Minä aloitin omani muutama päivä sitten taputuksilla ja salamavalojen räiskeellä. Katsoin Pradan naisten ensi syksyn ja talven malliston näytöksen varhain aamulla, juuri ennen töihin lähtöä.

Virkistävä, kokeileva jazz (korjatkaa minua, jos olen väärässä) soi taustalla, kun 60-luvun nutturakampauksiin kammatut, äärimmäisen naisellisiin mekkoihin ja hameisiin pukeutuneet mallit ilmestyivät lavalle. Mallistossa oli 50-60-luvun henkeä ja kuosimaailmaa, toisaalta 2000-lukulaisia vaikutteita.

Näytöstilan seinille oli heijastettu kuvia ja tekstejä, joissa vuorottelivat nykypäivän arkiset välineet, kuten twitter ja blogit, sekä ajattomat naiselliset välineet, kuten huulipunat ja kynsilakat, ja vinkit: ”sata harjanvetoa päivässä”.

Muotimaailman älykkönä ja edelläkävijänä tunnettu Miuccia Prada totesi mallistosta: ”It’s normal clothes. Classics. Revising the things I did in the nineties.”

Minusta mallisto oli eloisuuden ja eleganssin yhdistelmä. Ilmassa oli bardotmaista sensuellia estetiikkaa ja toisaalta esimerkiksi mallien nutturakampauksissa voi nähdä rastavaikutteita. Riippuu katseesta.

Mielenkiintoista on myös se, miten muotitalot tuovat uusia linjoja – esimerkiksi leikkauksia tai värejä – mallistoihinsa vähitellen. Mieleeni tulee mekko, jonka hankin Pradalta viime syksynä. Korsettimaisessa, naisellisessa leikkauksessa on hyvin paljon samaa kuin nyt näkemässäni mallistossa.

Uutta ajattelua – ohimenevää tai ei – edusti näytösmallien valinta. Lavalla asteli joukko tavallista kurvikkaampia malleja, kuten Lara Stone ja Doutzen Kroes. Jos vaatteista pitäisi valita yksi kohta, joka oli keskiössä, se oli rinnat.

Teille, jotka haluatte aloittaa tai lopettaa päivänne näytöksellä, voilà!

PS Teille, jotka haluatte lukea katsauksen Milanon muotiviikoista, suosittelen New York Timesin Cathy Horynin artikkelia. Seuraavaksi on vuorossa Pariisi.

Posti toi viime viikon lopulla kutsun Marimekon syksyn ja talven 2010/11 malliston esittelevään katselmukseen maaliskuun lopussa.

Pienistä pisteistä rakentuva sininen printti sulostutti päivää tämän loputtoman talven keskellä. Kiinnostavinta on kuitenkin sisältö, ja syitä on kaksi.

Marimekon uusista kansainvälisistä suunnittelijavahvistuksista on kuiskailtu kaupungilla syksystä lähtien, joten voilà, tässä nimilista:

Nora Iknadossian, Kaisli Kiuru, Derek Lawlor, Joanna Vanderpuije ja Chary Westberg. He yhdessä Mika Piiraisen, Noora Niinikosken, Julia Lundstenin ja Anu Suden kanssa ovat malliston takana.

Syksyn mallisto on myös ensimmäinen uuden muodin taiteellisen johtajan Virva Launo aikana suunniteltu. Tämän kevään ja kesän mallisto on vielä Samu-Jussi Kosken käsialaa.

Lukijat, hyvää tiistaita!

Mitä nainen tarvitsee, kun ulkona on sata astetta pakkasta ja keväästä ei ole tietoakaan?

Vastaus: Esimerkiksi Sonia Rykielin merihenkisen jakku-shortsi -yhdistelmän ja kiilakorkosandaalit, joissa voi kulkea kepein askelin kadulla. Tai kuvassa näkyvän kristallimekon ja -kengät. Niissä voi tanssia rytmikkäästi, mutta sensuellisti.

Rytmikäs ja sensuelli oli myös tanssi, johon törmäsin varhain sunnuntaiaamuna Pradan saitilla käydessäni. Kevään mainoskampanjaan kuuluva video on yllättävä sekoitus nostalgiaa ja rytmikkäitä 2000-luvun biittejä. Siis mitä virkistävin aloitus päivälle.

Helmikuu kaiken kaikkiaan on inspiroivaa aikaa meille muoti-ihmisille. Uudet mallistot saapuvat liikkeisiin – se tarkoittaa kevätgarderoopin suunnittelua – ja ilmassa on uudistumisen henkeä, kun muotiviikoilla suunnataan katse tulevan syksyn ja talven mallistoihin. Rytmikkäälle tanssille on paikkansa.

Lopuksi, muistutuksena siitä mistä tässä kaikessa on kysymys, Coco Chanelin määritelmä muodista:

”Muoti ei koske vain vaatteita, vaan se on jotain, mikä on ilmassa. Se on uudessa muodissa puhaltava tuuli, sen tuntee, sen haistaa. Muoti on taivaalla, se on kadulla; muodissa on kysymys ideoista, elämäntavasta, siitä mitä tapahtuu.”

Hyvää viikkoa!

Kukkaloisto jatkukoon!

Arkistoista löytyi viikonloppuna Italian Vogue -lehden numero joulukuulta 2007. Marras-joulukuun vaihteessa ilmestyneen lehden kansi on mielestäni kyseisen julkaisun viime vuosien kauneimpia.

Steven Meiselin kuvaama nainen kukkaniityllä vie suloisesti alkavaan kevätkauteen. Kuvan mekko on Anna Molinarin.

Suomalainen toteutus kukkaniitystä löytyi muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyneen Nyt-liitteen pääsiäisnumeron kannesta. Ministerit Mari Kiviniemen ja Sari Sarkomaan niityllä ikuisti valokuvaaja Magnus Scharmanoff.

Mistä ministerien asut ovat, sitä ei kerrota, mutta Italian Vogue on inspiroinut toimitusta tai valokuvaajaa.

Lähetin aikoinaan kuvan Voguen kannesta Nyt-liitteen samannäköisyyttä esittelevälle palstalle. Sitä ei julkaistu.

Se oli onni, sillä kansi sopii täydellisesti alkaneen viikon kukkateemaan.

Kukat ovat olleet mielessäni viime päivien ajan. Pistäydyin loppuviikosta lempikukkakaupassani, Uudenmaankadulla sijaitsevassa Inbloomissa.

Hieman yli vuosi sitten avattu liike on mielestäni kaupungin paras. Liikkeen omistajat, kaksi naista, toteuttivat haaveensa ja avasivat kaupan tehtyään pitkään työkseen jotain aivan muuta.

Kukkavalikoima on aina yhtä häkellyttävä – vitriinissä on vain kauniita yksilöitä – hinnat ovat maltilliset ja kukat sidotaan tyylillä, joka on pettämätön. Parasta on se, että koskaan ei voi tietää, mitä liikkeessä on.

Nyt vastassa oli ruusumeri. Hurmaavat vaaleanpunaiset, keltaiset, fuksianväriset, valkoiset oksaruusut peittivät lattia-alan. Eräs mediatalo oli päättänyt muistaa asiakkaitaan ystävänpäivänä ja lähettää näille sylikaupalla ruusuja.

Kukkalähetys yllätti lauantaina myös ystäväni.

”Voi ei, mun piti tuoda nää vasta huomenna”, kukkalähetti muisti viime hetkellä.

Se oli yhdentekevää ja yksinomaan viehättävä sivuseikka. Ei ole päivää, tai hetkeä, etteikö nainen voisi vastaanottaa punaisia ruusuja.

Hyvää sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa!

PS Orkidea kuvassa on valokuva- ja videotaiteilija Saara Ekströmin näyttelystä Excess and Ascesis, joka on esillä Gallery Kalhama&Piipossa 28. helmikuuta asti.

Kevään tervetuliaisjuhlat viime viikon lopulla siirtyivät, sillä vietin viikonlopun flunssassa peiton alla. Tulevana viikonloppuna on uusi yritys.

Varhain maanantaiaamuna päätin ilahduttaa itseäni ja sipsutin Korkeavuorenkatua ylös ja alas Ratakadun kulmaukseen. Siihen avattiin muutama viikko sitten uusi maakuntien tuotteita myyvä ruokakauppa nimeltä Juuren Puoti.

”Saisiko olla kahvia?”, kuului kysymys, kun avasin oven. Voiko viikko alkaa paremmin? Kieltäydyin, ja minulle ojennettiin vanhanajan inkivääripastilleja.

Puoti on osa vieressä sijaitsevaa, sapaksistaan tunnettua ravintola Juurta. Tullaanko sapaksia myymään kaupassa, se unohtui kysyä. Toivottavasti.

Nyt valikoimissa on muun muassa luomulihaa, pientuottajajuustoja, leipää, yrttejä, kasviksia sekä karjalaisia erikoisuuksia, kuten sultsinoita ja vatruskoja. Ideana on, että myynnissä olevat tuotteet ovat mahdollisimman puhtaita, ekologisesti tuotettuja ja lisäaineettomia.

Suosittelen pistäytymistä puodissa, jos liikutte kulmilla lähipäivinä – ja muutenkin. Kauppa on myös ilo silmälle, Mika Wistin suunnittelemaa graafista ilmettä myöten.

Kaunista viikonloppua!

Siitä on aikaa, kun Stockmann on onnistunut säväyttämään kampanjoinnilaan yhtä paljon kuin muutama päivä sitten ilmestyneen uuden kanta-asiakaslehti Premieren lanseerauksessa.

Kampanjassa on tyyliä ja jopa edelläkävijyyttä, jota tavaratalo joskus aikoinaan edusti. Valloittava oli myös Marie Antoinette -elokuvaa jäljitellyt Kingdom of Shopping muutama vuosi sitten, mutta milloin sitä ennen tapahtui jotain kiinnostavaa? En muista.

Ystäväni, graafinen suunnittelija, ei ollut vaikuttunut kampanjan typografiasta enkä itsekään, mutta se on pientä. Kampanja tuo hohtoa remontin alla olevaan tavarataloon ja Jonas Lundqvistin kuvaamassa, Anna Komosen stailaamassa kampanjailmeessä on raikkautta, oivaltavuutta – sitä jotain! Sitä on oltava tavaratalossa, jossa jotkut meistä viettävät paljon – jopa huolestuttavassa määrin – aikaa vuodessa.

Nerokkainta on mielestäni se, että mallin upea bleu-blanc-rouge -henkinen asu on kotimainen, Tiia Vanhatapion suunnittelema.

Helmikuun lopussa Vanhatapio on mukana New Yorkin muotiviikoilla. Siitä enemmän pian.

Vaan lukijat, mitä mieltä te olette tuoreesta kampanjasta?

À tout à l’heure, eli kuulemisiin!