Kaunis, vai mitä sanotte?

Kuva on Vogue Paris’n maaliskuun numeron kannesta. Lehden, jolla on keväällä samanlainen painoarvo kuin syksyn linjat esittelevällä syyskuun numerolla.

Kannen ovat kuvanneet Mert & Marcus, malli on Natalia Vodianova.

Kuvan näkeminen sai minut sovittamaan välittömästi kevättakkia, haaveilemaan sen käytöstä ja riisumisesta. Kevättakki on siis puettu ylle jo kahdesti, toistaiseksi vain sisätiloissa.

Sen lisäksi, että kyseinen kansi on mielestäni muotilehtien kaikkien aikojen kauneimpien kansien joukossa, viittaus kevään kokoelmissa voimakkaasti näkyviin pastellisävyihin – yhtenä vaaleanpunainen – on hieno huolettomuudessaan.

”Mutta sehän on otsikossa.”

Ajattelin muutama päivä sitten mustasta ja valkoisesta kirjoittaessani, että minulle tämän kevään symboli on mustavalkoisuus.

Rauhoittava sellainen, ilman voimakkaita kontrasteja. Juuri sellainen kuin Vogue Paris’n kannessa.

Tästä näette aukeamia lehdestä, joka ilmestyy tänään, 24. helmikuuta.

Parasta viikonloppua!

Hyvät ajatukset tuovat eteen hyviä ajatuksia ja asioita. Siinä yksi tämän viikon teemani.

Toinen on paluu elämän tärkeimpien asioiden pariin. Hitaiden aamujen, ystävien lähettämien tekstiviestien ja niiden ratkaisevien kysymysten. Sininen vai vaaleanpunainen raitapaita? Croissant vai sämpylä? Cafe latte vai Café au lait? Vihreää vai valkoista teetä?

Maanantain kohokohtia oli ensimmäisen virallisen kevätostoksen tekeminen. Virallisen ja virallisen. (Kesäsandaalit, ne ovat täysin eri juttu.)

Hipsin työpäivän jälkeen Samujin liikkeeseen Pohjoisesplanadille ja sovitin pinon raitapaitoja. Päädyin sinivalkoiseen, luomupuuvillasta valmistettuun, joka on ehkäpä sievin – ja pehmein – omistamistani raidallisista vaatekappaleista.

Se on täydellinen vaate välitilaan, jossa elämme ennen kevättä, ennen kesää.

Ja kumma juttu, miten raidat tuntuvat joka kevät yhtä – raidoilta. Uusilta ja puhtoisilta.

Keskiviikkoaamuna tapaan Engelissä ystävän, jolla oli viimeksi siellä tavatessamme yllään raitapaita. Tällä kertaa sellainen on minulla.

Kaikkea hyvää, missä elättekin!

Kuvien raidat ovat Samujin, ylimmät kaksi tämän kevään ja alimmat ensi syksyn kokoelmasta.

Jos minun pitäisi valita kaksi väriä, joiden kanssa jakaa koko loppuelämäni, en huojuisi vaihtoehtojen välillä hetkeäkään.

Valinta olisi yhtä helppo kuin vastaus kysymykseen: New York vai Pariisi?

Tietenkin Pariisi.

Tietenkin musta ja valkoinen. Noir et blanc, bien sûr!

Oli enteellistä, että mainitsin mustan ja valkoisen postauksessani viime viikon alussa. Sen jälkeen ne ovat tulleet minua vastaan jokaisessa mahdollisessa hetkessä ja kohdassa.

Ystävän raidallisessa villakaulaliinassa ja silkkipuserossa Bulevardilla, omassa asussani – ryhdistin mustaa kokonaisuutta pukemalla ylleni uuden valkoisen puseron – , studion seinissä, näkymässä ikkunasta ulos, Aalto-jakkarassa, mustissa ja valkoisissa raidoissa kuvattavan yllä, laskiaispullien laatikossa, tulppaaneissa.

Aloittaessani kodissani viikonloppuna uuden alkua symboloivan siivouksen totesin, että jos musta ja valkoinen olisivat kriteeri asioiden säilyttämiseen, tärkeimmät jäisivät.

Oheiset kuvat löytyivät Englannin Voguen maaliskuun numerosta. David Simsin kuvaama muotijuttu The Finest Line osoittaa, että musta ja valkoinen eivät ole milloinkaan pelkästään musta ja valkoinen, vaan ne pitävät sisällään koko elämän: kaiken mahdottoman ja kaiken mahdollisen.

Jopa punahilkan viitan.

Siispä esitänkin kysymyksen teille: mitkä olisivat teidän värinne, ja miksi?

Ihanaa, toiveikasta viikkoa!

PS Kampaajani Vesku tiesi kertoa, että valkoinen ja musta, hyvä ja paha, on myös W-lehden maaliskuun numeron kannen teema.

Helmikuu on haastava, siinä viikonlopun kaunistelematon havaintoni.

Tekisi mieli elää kevättä ja pukeutua kevääseen, mutta talvi jatkuu.

Valo läpivalaisee kaiken, ja ainoat värit, jotka tuntuvat luontevilta, ovat musta ja valkoinen.

Päätin sunnuntaina, että en taistele helmikuuta vastaan. En vaadi itseltäni mitään – oh, juuri mitään -, vaan elän hetken ja päivän kerrallaan.

Yhden asian ajattelin kuitenkin toteuttaa, ja se on tässä: kirjoitan toiveeni Helsingin Guggenheim-museon toteutumisesta tähän ja luotan siihen, että toive toteutuu.

Näin tehdässäni laitan ajatuksen kiertämään, sillä samalla tavalla teki stylisti Teri Niitti, joka kirjoitti aiheesta otsikolla Tarpeettomuuksien välttämättömyydestä We Are Helsinki -lehden helmi-maaliskuun numeroon.

”Toivon, että tulevaisuuden Helsingissä talviaamuisen auringon ensi säteet osuvat johonkin ympäri maailmaa tunnettuun rakennukseen, jonka sisällä ihmiset kummeksuvat, ihastuvat, paheksuvat, järkyttyvät ja palaavat kaupunkiimme yhä uudestaan”, hän lopetti kirjoituksensa.

Löydätte jutun tästä.

Suosittelen teitä lukemaan myös perjantaina ilmestyneessä lehdessä olevan Ami Hasanin haastattelun samasta aiheesta. Suomeen ei saada ilman Guggenheimia kansainvälisiä huippuluokan suurnäyttelyitä, Hasan sanoo ja varoittaa helsinkiläisiä itsetyytyväisyydestä.

”Helsinki ei ole Bilbao, mutta tarkoittaako se, että Helsinki voi tukehtua itsetyytyväisyyteen New York Timesin listattua kaupungin maailman toiseksi mielenkiintoisimmaksi matkakohteeksi? Noteeraus Panaman kanavan jälkeen ja ennen Myanmaria on varmasti hieno juttu, mutta ehkä bisneksiä ei kannata suunnitella sen varaan, että täydet jumbojetit lähtevät pian New Yorkista kohti Helsinkiä”, hän toteaa.

Hasan viittaa myös velvollisuuteemme jatkaa edellisten sukupolvien työtä ja kehittää Helsinkiä edelleen.

”Edelliset sukupolvet ovat antaneet meille hemmetin hienon keskustan Finlandia-taloineen, Olympiastadioineen ja Kansallismuseoineen. Mutta Helsinki ei ole vielä valmis – meillä on velvollisuus jatkaa tätä työtä ja jättää lapsillemme vielä hienompi kaupunki.”

Erinomaisia näkökulmia uuden viikon aluksi, vai mitä?

Kuulemisiin!

Kuva on Stephen Balkenholin puuveistoksesta Man with orange shirt. Näyttely on Galerie Forsblomissa 11.3. asti.

Olkaa hyvät, tässä kahdeksan kuvaa Samujin syksyn ja talven 2012 kokoelmasta, joka esiteltiin viime perjantaina Kööpenhaminan muotiviikolla!

”Old Italy meets Finnish folklore”, suunnittelija on kiteyttänyt kokoelman estetiikan. Se tarkoittaa muun muassa hulmuhihaisia silkkipuseroita, pitkiä hameita, hyvin istuvia villakangastakkeja ja punaisia housuja.

Tyttömäisyyden estetiikka ja sen nyanssit, jotka suunnittelija hallitsee tarkoin, näkyvät uudella tavalla. Hiukan avarampina kaula-aukkoina, kankaiden metallinhohtona, cocktail-mekon niukkoina leikkauksina.

Minusta kokoelma on ihanan puhdaslinjainen, romanttinen mutta raikas. Se mikä on Samuji, näyttää vahvistuvan entisestään. Jos olisin varovainen jossain, niin liiallisessa nojaamisessa menneeseen.

Omia suosikkejani ovat niukasti leikattu ruosteenvärinen silkkimekko, hulmuhihainen valkoinen silkkipusero sekä metallinhohtoinen maximekko. Viimeksi mainitun kohdalla päätin lyijykynäpiirroksen ja kangastilkun nähtyäni, että hankin sen itselleni.

Ajatus ei ole muuttunut. (Pidettäisiinkö juhlat?)

Katsokaa myös näytösvideo, siten näette kokonaisuuden ja kuulette musiikin. Kaunista on sekin. Rauhoittavaa. Helmikuun tunnelmiin sopivaa.

Lopuksi sanon teille hei samalla tavoin kuin kuulin tutun venäläisen myyjättären lopettavan puhelunsa Milanon Prada-myymälässä.

”Harasoo, ciao, ciao!”, hän sanoi puhelimeen nopeasti, supattaen, ja katkaisi puhelun.

Kuvat: Juliana Harkki, kuvauspaikka: Didrichsenin taidemuseo

Salve!

Onhan viikkonne alku on ollut valoisa?

Minä olen aloittanut omani hymyillen ja aion jatkaa samalla tyylillä. Tyyneyttäni ei ole horjuttanut edes se, että elän kodissani välitilassa muovien ja maalien keskellä, kun kattoani korjataan.

Jos haluan katsoa televisiota, nousen tikkaille ja nostan muovin sen päältä. Jos haluan sulkea television, nousen tikkaille ja asetan muovin television päälle. Sama pätee pöytään, tuoleihin, lipastoon, kaikkeen ympärilläni.

Suostun näkemään ainoastaan magnolianoksat, jotka kukkivat kaiken keskellä. Mielessäni on myös kaksi asiaa, jotka haluaisin jakaa kanssanne.

Ensimmäinen on musiikkivideo, jonka linkkiin törmäsin perjantaina. Sen nähtyäni aloitin lauantain tanssien kevyesti ja tein muun muassa spagaatin.

Toinen tärkeä asia on yksi huolellinen vilkaisu ensi syksyyn. Se on ajankohtainen, sillä ensi syksyn ja talven kokoelmia esittelevät muotiviikot ovat alkamassa. Me muoti-ihmiset tunnemme olomme turvalliseksi aina, kun voimme katsoa – edes nopean vilkaisun verran – huomiseen. (Minusta se on parempi kuin että vilkuilisimme eiliseen.)

Sitten voimme tulla takaisin tähän hetkeen, keittää kahvia ja seurustella.

Video, se on M.I.A.:n uusin, enkä aio lausua siitä muuta kuin että kysymys on autoista ja naisista. Ja että Acnen ensi syksyn pre-kokoelmassa, josta oheiset kuvat ovat, on jotain samaa.

Ehkä se jokin on hopea, ehkä se on jokin muu. Yhdentekevää – molemmat ovat luonteikkaita ja kiinnostavia.

Tässä Acnen luovan johtajan Jonny Johanssonin lainaus siitä, miten uusi kokoelma syntyi:

”I remember the time when tv was the height of contemporary. For me, that tv generation was all about wait and anticipation. It was the expectation of what things could be, like seen on mtv.

Sometimes these moments of nothing give you creativity, and that is where I started for pre-fall 2012. We played with the girls of the mtv generation pimping their school uniforms. Black and white stripes combined with techno silvers and tv test pattern prints.“

Videon näette tästä.

Tyylikästä viikon alkua!

Kuvat: Acne

Kukkiva muuri, Kivettynyt järvi, Kultatuli, Manhattan, Papillon.

Tiedättekö mitä ne ovat?

Nimiä, jotka taiteilija Björn Weckström on antanut suunnittelemilleen koruille. Tämä selvisi, kun kävin katsomassa niitä esittelevän näyttelyn Unioninkadulla, Lapponia Jewelryn liikkeessä, muutama viikko sitten.

Seisoin vitriinien edessä näyttelyluettelo kädessäni ja kysyin mielessäni, miten on mahdollista, että korut eivät ole tulleet minua vastaan aikaisemmin.

Jos olisimme Ruotsissa, Weckströmin korut olisivat yhtä tunnettuja kuin tanskalaisen Georg Jensenin tuotteet, väitän. Ne olisivat koruja, joita myös nuori sukupolvi käyttäisi.

Vertaus on kohtuuton, tiedän, mutta joskus kohtuuttomuus on parasta mitä voi toivoa.

Prinsessa Leialla nähdyn Planetaariset laaksot -kaulakorun muoto tuli kinoksesta, jonka tuuli oli muovannut jäällä, suunnittelija kertoi kysyessäni sen alkuperää. Esitin hänelle muutamia muitakin kysymyksiä, muodoista ja muista.

Kaunista päivää!

Korusi ovat ajattomia ja samalla hyvin ajankohtaisia nyt, kun muotimaailmassa nähdään orgaanisia muotoja, hopeaa ja kultaa. Mistä korujesi muoto on peräisin?

Kullan muotoilu alkoi vierailustani Lapissa. Kullankaivajat näyttivät minulle kultahippuja, ja se oli eräänlainen ahaa-elämys: en ollut nähnyt isoja hippuja aikaisemmin. Tuli ajatus, että tämähän on kullan olennainen luonne. Olin miettinyt pitkään, että haluaisin nostaa korumuotoilun modernin kuvanveiston tasolle. Siihen oli kaikki mahdollisuudet, sillä korua ei ole sidottu mihinkään funktioon. Kaikki on mahdollista. Korut ovat pienoisveistoksia, oli ajatukseni, ja päätin kehittää kolmiulotteisen, orgaanisen muotokielen, joka toisi uutta korumaailmaan.

Pian tämän jälkeen galleriaani Fredrikinkadulla tuli eräs rouva mukanaan kossupullo täynnä kultahippuja. �Jos taiteilija tekisi koruja, minulla on nuoria naispuolisia sukulaisia, ja haluaisin lahjottaa heille koruja�, hän sanoi. Tein isoimmista hipuista riipuksia ja ketjuja. Puolet pullosta oli kultahiekkaa, jolla pystyin kokeilemaan muotoja. Ryhdyin kehittämään orgaanista, veistoksellista muotokieltä ja ensimmäiset korut syntyivät tästä kullata.

Tällaista muotokieltä koruissa ei oltu nähty aikaisemmin. Kun aloin tehdä koruja Lapponialle, joka oli vielä pieni paja, se nousi vientiyritykseksi muutamassa vuodessa.

Osallistuin myös Rio de Janeirossa julistettuun muotoilukilpailuun ja satuin voittamaan grand prix -palkinnon, joka sai hirveästi julkisuutta alan lehdistössä ympäri maailmaa. Yhtäkkiä Lapponian puhelimet rupesivat soimaan ja kysyttiin, onko teillä kokoelma näistä. Kanavat avautuivat Pohjoismaihin, Saksaan, Hollantiin…

Muutaman vuoden kuluttua yrityksen silloinen omistaja halusi hopeakokoelman. Vuonna 1969 satuin näkemään New Yorkissa installaatioita. Se avasi ajatuksen, että veistosta voi kokea myös sisältäpäin. Koruhan voisi olla pienoismaisema, mietin. Käytin muotoja, joita lumi muotoilee järvillä kinoksista ja loin hopeasta lumimaisemia. Otin mukaan pieniä figuureja, jolloin katsoja saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan hopeamaisemaan. Syntyi hopean muotokieli, joka on tuonut Lapponian tähän päivään.

Miten Planetaariset laaksot päätyi Tähtien sota -elokuvaan?

Sain 70-luvun alussa puhelun Lontoosta, jossa naisääni sanoi, että olen herra Lucasin sihteeri ja Lucas on toivonut, että tekisitte korut hänen uuteen elokuvaansa. En tiennyt kuka Lucas on, sillä hän ei ollut vielä tunnettu. Sihteeri kysyi riittääkö kuusi viikkoa. Sitten hän soitti uudelleen viikon kuluttua ja kysyi, voisiko jotain saada viikon kuluttua. Elokuvan loppukohtaus kuvattaisiin tuolloin. Se on täysin mahdotonta, sanoin, mutta Bond Streetillä olisi liike, jossa korujani myydään. Pian sain teleprintin, jossa luki, että herra Lucas on löytänyt erittäin sopivia koruja. Kyseinen koru on nostettu esiin vasta myöhemmin, netissä on jopa tarkat ohjeet siihen, miten sen voi tehdä itse.

Useilla koruillasi on avaruuteen viittaavia nimiä, yhden kokoelman nimi on Avaruushopeaa. Miksi?

Olin aikoinaan hyvin kiinnostunut zen-buddhismista ja ajattelin unimaisemia ja ihmisen sisäistä avaruutta. Kun ensimmäinen kuulento tehtiin 1969, nimet liitettiin avaruuteen, mutta alun perin lähtökohtana oli sisäinen avaruus.

Kaunein suunnittelemasi koru?

Valopilkkuja on ollut joitakin. Viimeksi tein vaimolleni Lissulle syntymäpäivälahjaksi sormuksen, joka onnistui oikein hyvin.

Korut ylhäältä alas: Kultatuli, Kukkiva muuri, Planetaariset laaksot, Kivettynyt järvi