Uuden viikon alussa haluan jakaa kanssanne ajatuksen, joka aloitti minun viime viikkoni ja vaikutti ajatteluuni unohtumattomalla tavalla.

Luin maanantaiaamuna The New York Timesin sivuilta Venetsian Biennaalin avajaishumusta ja taidemaailman ambivalenssista kertovan artikkelin The Art World’s New Darlings. Se oli ensimmäisiä kosketuksiani ulkomaailmaan, yhden lauseen vuoksi yksi parhaita ensikosketuksia ikinä.

”Change is beautiful”, yksi Irakin paviljongin taiteilijoista, Helsingissä asuva Adel Abidin, totesi jutussa viitaten muutokseen ja kevään tapahtumiin Lähi-Idässä.

Olen tarkastellut noiden kolmen sanan ihmeellisyyttä nyt viikon ajan. Kun mainitsin artikkelista ja lauseesta seuraavana päivänä ystävälle, hän totesi, että tämä pitäisi muistaa aina muutoksen kohdalla. Toinen ystäväni sanoi, että lauseen pitäisi olla taulu, jonka näkisi aamulla ensimmäisenä. Sen kautta voi katsella kaikkea: yksittäisiä, ohimeneviä hetkiä, ihmissuhteita, työtä, organisaatioita, tunteita, konflikteja, rakkautta, koko elämää.

Ihmeellistä, vai mitä? Tarvitaan yksi lause, ja epävarmuudet kääntyvät kauneudeksi ja yllätykseksi.

Oheiset kuvat ovat Acnen kevään ja kesän 2012 resort-malliston näytöksestä. Muutama päivä sitten pidetty näytös oli merkin ensinäytös New Yorkissa – uusi askel, muutos, sekin.

Tässä linkki videoon, joka aloitti päiväni tänään.

Hyvää viikkoa teille, lukijat!

PS Malliston kokonaisuudessaan näette täältä.

Tavallisimpia lausahduksia, joita mustaan pukeutuva ihminen saa kuulla, on: ”Kun sinä olet aina niin mustissa”, ”Sinun pitäisi käyttää enemmän värejä” tai: – kun yllä on jotain muuta kuin mustaa – ”Hei, sinulla on jotain muuta kuin mustaa!”.

Mitä sellaiseen voi vastata? Muuta kuin todeta, että niin.

Mustaa väriä ihmettelevillä tuntuu olevan käsitys, että musta on väri, joka pitää sisällään synkkyyttä ja synkkiä ajatuksia – toisin kuin kirkkaat värit, jotka kertovat ilosta ja energiasta.

Olen täysin toista mieltä. Ja minulla on teoria. Aion paljastaa sen teille tämän kevään, josta ei millään meinaa tulla kevät, ja harmaansävyisen perjantain kunniaksi.

Se kuuluu näin: Mustaan pukeutuvilla ihmisillä on niin rikas sisäinen maailma, että sitä ei tarvitse korostaa pukeutumalla kirkuviin väreihin. Sama pätee valkoiseen. Tiedättehän, tarvitaan tasapainoa. Ja miksi muuten väriterapeutit suosittelisivat elämänilonsa menettäneille punaista ja oranssia?

Minulla on myös epäilykseni siitä, että ihmiset jotka pukeutuvat aina kirkkaisiin väreihin, olisivat niitä eloisimpia. Virkeimpiä tapaamiani ihmisiä on pienikokoinen, noin 80-vuotias juutalaisnainen, joka oli selvinnyt sodan kauhuista. Hänellä ei ollut yllään punaista tai oranssia.

Joku teistä ehkä ihmettelee, miksi jotkut mustaan pukeutuvat ihmiset pukevat kesäisin ylleen värejä. Yksinkertaista: silloin on loma. Loma vilkkaasta mielikuvituksesta, loma ajoittain liian eloisista ajatuksista ja ideoista.

Sen jälkeen – on aika palata mustaan.

Mutta, on mustaa ja mustaa. Mielestäni yksi hauskimpia kommentteja Suomen muotihistoriassa on stylisti ja muotitoimittaja Linda Koskisen toteamus Nyt-liitteen haastattelussa joitakin vuosia sitten. ”Musta trikoopaita on sellainen vaatekappale, että siihen voisi vaikkapa kuolla”, hän totesi.

Kuolematonta, eikö vain? Mustien trikoopaitojen kanssa on hyvä olla varuillaan.

Poikkeuksiakin on. Eräs opiskelukaverini, miespuolinen, pukeutui koko opiskeluajan mustiin trikoopooloihin ja housuihin. Hän opiskeli huippuajassa, järjesti viikonloppuisin teknobileitä ja pian tämän jälkeen hän rakensi menestyvän, hirvittävää vauhtia kasvavan yrityksen. Nykyisin hän kunnostaa vanhaa ruukkia.

Hyvää sadepäivää!

Pia

Kuva on Acnen syksyn/talven 2011-2012 mallistosta.

PS Newyorkilaisia mustissaan näet täältä.

The New York Times -lehden sivuilla oli eilen mielenkiintoinen artikkeli viime hetken järjestelyistä ennen New Yorkin muotiviikkojen alkamista.

Näytösten tärkein, ja arkaluontoisin, kysymys on eturivi ja sen istumapaikat. Miten suunnitella istumajärjestys siten, että muotimaailman sosiaalinen hierarkia on kohdallaan ja herkät vieraat – toimittajat, ystävät, kuuluisuudet ja bloggaajat – selviävät sirkuksesta ilman traumoja?

Näytösvieraiden asema muotimaailmassa on luettavissa sen perusteella, missä näytöksissä istuu, ja arvovaltaisia paikkoja on käytännössä 104. Järjestäjiltä vaaditaan tarvitaan siten paitsi diplomatiaa, myös tietämystä muotimaailman sosiaalisen elämän viimeisistä käänteistä – ja eleganttia pelisilmää.

”The Front Row is such a trauma”, muun muassa Michelle Obamalle suunnitellut Naeem Khan kiteytti aiheen.

Suosittelen artikkelia johdantona tänään alkavien muotiviikkojen lieveilmiöihin. Ja te, jotka liikutte tänään Akateemisen kirjakaupan kulmilla klo 16.30, tulkaa visiitille. Kohtaamispaikalla puhutaan Seppälä – Oman Elämänsä Muotitalo -kirjasta ja minua haastattelee aiheesta Saimi Hoyer.

Eturivissä on tilaa.

Miten lukemattomin eri tavoin päivän voi aloittaakaan? Jos ei ole kiire, voi lukea kirjaa tai katsoa elokuvan. Jos museot ja galleriat olisivat avoinna varhain aamulla, päivän voisi aloittaa taiteella.

Ihana ajatus, eikö vain? Ensin galleriaan, sitten töihin!

Minä aloitin omani muutama päivä sitten taputuksilla ja salamavalojen räiskeellä. Katsoin Pradan naisten ensi syksyn ja talven malliston näytöksen varhain aamulla, juuri ennen töihin lähtöä.

Virkistävä, kokeileva jazz (korjatkaa minua, jos ilmaisu on väärä) soi taustalla, kun 60-luvun nutturakampauksiin kammatut, äärimmäisen naisellisiin mekkoihin ja hameisiin pukeutuneet mallit ilmestyivät lavalle. Mallistossa oli 50-60-luvun henkeä ja kuosimaailmaa, toisaalta 2000-lukulaisia vaikutteita.

Näytöstilan seinille oli heijastettu kuvia ja tekstejä, joissa vuorottelivat nykypäivän arkiset välineet, kuten twitter ja blogit, sekä ajattomat naiselliset välineet, kuten huulipunat ja kynsilakat, ja ajattomat vinkit: ”sata harjanvetoa päivässä”.

Muotimaailman älykkönä ja edelläkävijänä tunnettu Miuccia Prada totesi mallistosta: ”It’s normal clothes. Classics. Revising the things I did in the nineties.”

Minusta mallisto oli eloisuuden ja eleganssin yhdistelmä. Ilmassa oli bardotmaista sensuellia estetiikkaa, toisaalta esimerkiksi mallien nutturakampauksissa voi nähdä rastavaikutteita. Riippuu katseesta.

Mielenkiintoista on myös se, miten muotitalot tuovat uusia linjoja – esimerkiksi leikkauksia tai värejä – mallistoihinsa vähitellen. Mieleeni tulee mekko, jonka hankin Pradalta viime syksynä. Korsettimaisessa, naisellisessa leikkauksessa on hyvin paljon samaa kuin nyt näkemässäni mallistossa.

Uutta ajattelua, ohimenevää tai ei, edusti näytösmallien valinta. Lavalla asteli joukko tavallista kurvikkaampia malleja, kuten Lara Stone ja Doutzen Kroes. Jos vaatteista pitäisi valita yksi kohta, joka oli keskiössä, se oli rinnat.

Teille, jotka haluatte aloittaa tai lopettaa päivänne näytöksellä, voilà!

PS Teille, jotka haluatte lukea katsauksen Milanon muotiviikoista, suosittelen The New York Timesin Cathy Horynin artikkelia. Seuraavaksi on vuorossa Pariisi.