Viikon alun suuri päätökseni oli, että muistaisin säilyttää hitauden tunteen kaiken ympärillä olevan keskellä. Keskittyä olennaiseen ja muistaa ne tärkeimmät asiat.

Yhden asian tekemisen kerrallaan. Pysähtymisen. Hymyn.

Ja hillittömyyden.

Viimeksi mainittu, ja sana hillitön, oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleeni oheisen kuvan nähdessäni.

Minusta se on vastustamaton, palikoineen, pajunkissoineen, raitoineen.

Mallin asu toi mieleeni pyjaman ja sen, miten huolettomia pyjamien kaltaiset asut – kauniisti leikatut silkkiset, kuosilliset – olisivatkaan arkikäytössä. Miksi pukeudumme pyjamaan ainoastaan kotona?

Kuva, ajatukset pyjamasta ja pysähtymisestä kuvaavat viime päivien mielentilaani. Sanoin eilen hei entiselle työpaikalleni ja hetken ennen uuden alkua elelen vapaaherrattarena.

Lauantaina menen ystäväni kanssa baariin.

Lopuksi lupaus: ei yhtäkään kuvaa vähään aikaan Vogue Paris’sta. Tämä Fille Unique -nimisestä kuvasarjasta poimittu oli viimeinen tällä erää.

Salut, ja hyvää viikonloppua!

Kuva: Josh Olins, Vogue Paris

Mitä Lenita sanoikaan suomalaisten miesten bisnespukeutumisesta?

Se ei liittynyt ainakaan väreihin.

Kysymys kävi mielessäni, kun katselin kuvia Marimekon uudesta Mikalta Alexille -mallistosta. Solmioissa ja taskuliinoissa on Annika Rimalan Papajo- ja Karakola-kuoseja, jotka hehkuvat pinkin, punaisen, keltaisen ja vihreän sävyissä.

Mallisto sai alkunsa, kun Alexander Stubb kysyi Suomen maabrändityöryhmän työn aikana Mika Ihamuotilalta, milloin Marimekosta löytyisi väriä myös työssäkäyvien miesten arkeen. Idea uudesta asustemallistosta syntyi viime kesänä – ja niinpä milloin on nyt.

Odotan uteliaana, tuleeko malliston tuotteista uusia kansallisasusteita tai miesten Unikkoja, joita tulemme näkemään neuvotteluhuoneissa ja lentokentillä. Esitin Mika Ihamuotilalle muutaman kysymyksen aiheeseen, Marimekon miestenmallisto, liittyen.

Miehet voivat hankkia Marimekosta itselleen Jokapoika- ja tasaraitapaitoja, sukkia, solmioita, taskuliinoja ja laukkuja. Milloin nähdään Marimekon laajempi miestenvaatemallisto?

Olemme Marimekon kehittämistyössä aikanaan päättäneet, että halusimme ensin tuoda naisten muodin ja monet kodin tuotekategoriat – kuten lasit ja astiat – kokonaan uudelle tasolle, ja vasta sitten olisi miesten vuoro. En halua luvata mitään, mutta eiköhän meillä ole miehille jotain isommassakin mittakaavassa vuoden, parin sisällä.

Miltä se voisi näyttää ja mitä pitää sisällään? Tulemmeko näkemään miesten kuosipukuja?

En halua paljastaa Noora Niinikosken ja kumppaneiden villejä ideoita. Sehän on liikesalaisuus. Mutta Marimekon miesten tuotteiden pitää tietenkin olla teeskentelemättömiä, käytännöllisiä ja ehdottomasti rohkeita. Pukuja tuskin alamme tehdä, mutta jos tekisimme, eiköhän se kuosi löytyisi silloin vuoren puolelta. Sen verran pelkureita me miehet tuppaamme pukeutumisessamme olemaan.

Osallistuit uuden solmio- ja taskuliinamallistonne suunnitteluun ja poimit sitä varten väri- ja kuosiehdotuksia Marimekon arkistosta. Mitkä malliston kuosit ja väriyhdistelmät ovat omat suosikkisi?

Tämä Mikalta Alexille -mallisto on suunniteltu erilaisiin tilanteisiin, tunnelmiin ja vuodenaikoihin. Tänään, joulun alla, sinipunainen Papajo on minusta paras. Maaliskuussa suosikkini on sitten varmaankin joku muu.

Pidän tämän postauksen jälkeen pienen joulutauon ja jatkan uuden vuoden jälkeen. Kaunista, rauhallista joulua teille, lukijat!

Kuvat: Paavo Lehtonen, Marimekko

Uuh!

Se on oikeastaan sana, joka kiteyttää parhaiten viime päivinä mielessä pyörineet asiat. Valittaminen ei kuulu tyylini, niinpä en tee sen suhteen poikkeusta nytkään.

Sen sijaan toivon, ja tiedän, että te lukijat olette niin rohkeita ja elämää arvostavia ihmisiä, että kohtelette kanssaihmisiänne – tuntemattomiakin – ystävällisesti arjessa. Sanotte kiitos, kun joku avaa oven, katsotte silmiin, kun joku esittää teille kysymyksen, hymyilette ainakin joskus, pyydätte anteeksi, kun astutte jonkun varpaille raitiovaunussa.

Pariisissa on esitelty tällä viikolla ranskalaisten muotitalojen ensi kevään ja kesän mallistoja, joista joitakin olen käynyt sopivissa kohdissa vilkaisemassa. Muutama päivä sitten näkemässäni Givenchyn mallistossa oli jotain, mikä inspiroi minua välittömästi vaikuttaen myös omaan pukeutumiseeni.

Ilahduin, kun ystäväni keskiviikkoaamuna kysyi hyvin yksinkertaisesta – väljä musta silkkipusero, lyhyt nahkahame, ohuet mustat sukat, mustat nilkkurit – asustani ja sanoi kohteliaisuuden.

”Olen ollut Givenchy-tunnelmissa”, totesin ja kerroin mallistosta sekä kuvasta, joka jäi mieleen – ehkä avainkuvaksi koko kaudesta. Kokonaisuus vain oli niin sievä, mallin hiuksia ja ehostusta myöten – ja epätyypillisempi keväälle – että jäi jonnekin kaiken taustalle.

Pidin hyvin paljon koko mallistosta: värimaailma oli eteerinen ja rauhoittava, leikkaukset olivat sensuelleja. Suosittelen myös Valentinoa (maailman kauneimpia pitsimekkoja) ja Miu Miu:ta (jotain, mitä ei voi heti analysoida).

Perjantaiaamun tai -päivän kunniaksi kehoitan teitä katsomaan videon Givenchyn näytöksestä. Siinä muun muassa suunnittelija Riccardo Ticsi kertoo, mitä hänellä oli mielessään mallistoa suunnitellessa. Sanan uuh sijaan annan pari vihjettä: merenneito ja surffaaja.

Video löytyy tästä ja koko malliston näette täältä.

Tuulista, mutta lempeää päivää!

Tavallisimpia lausahduksia, joita mustaan pukeutuva ihminen saa kuulla, on: ”Kun sinä olet aina niin mustissa”, ”Sinun pitäisi käyttää enemmän värejä” tai: – kun yllä on jotain muuta kuin mustaa – ”Hei, sinulla on jotain muuta kuin mustaa!”.

Mitä sellaiseen voi vastata? Muuta kuin todeta, että niin.

Mustaa väriä ihmettelevillä tuntuu olevan käsitys, että musta on väri, joka pitää sisällään synkkyyttä ja synkkiä ajatuksia – toisin kuin kirkkaat värit, jotka kertovat ilosta ja energiasta.

Olen täysin toista mieltä. Ja minulla on teoria. Aion paljastaa sen teille tämän kevään, josta ei millään meinaa tulla kevät, ja harmaansävyisen perjantain kunniaksi.

Se kuuluu näin: Mustaan pukeutuvilla ihmisillä on niin rikas sisäinen maailma, että sitä ei tarvitse korostaa pukeutumalla kirkuviin väreihin. Sama pätee valkoiseen. Tiedättehän, tarvitaan tasapainoa. Ja miksi muuten väriterapeutit suosittelisivat elämänilonsa menettäneille punaista ja oranssia?

Minulla on myös epäilykseni siitä, että ihmiset jotka pukeutuvat aina kirkkaisiin väreihin, olisivat niitä eloisimpia. Virkeimpiä tapaamiani ihmisiä on pienikokoinen, noin 80-vuotias juutalaisnainen, joka oli selvinnyt sodan kauhuista. Hänellä ei ollut yllään punaista tai oranssia.

Joku teistä ehkä ihmettelee, miksi jotkut mustaan pukeutuvat ihmiset pukevat kesäisin ylleen värejä. Yksinkertaista: silloin on loma. Loma vilkkaasta mielikuvituksesta, loma ajoittain liian eloisista ajatuksista ja ideoista.

Sen jälkeen – on aika palata mustaan.

Mutta, on mustaa ja mustaa. Mielestäni yksi hauskimpia kommentteja Suomen muotihistoriassa on stylisti ja muotitoimittaja Linda Koskisen toteamus Nyt-liitteen haastattelussa joitakin vuosia sitten. ”Musta trikoopaita on sellainen vaatekappale, että siihen voisi vaikkapa kuolla”, hän totesi.

Kuolematonta, eikö vain? Mustien trikoopaitojen kanssa on hyvä olla varuillaan.

Poikkeuksiakin on. Eräs opiskelukaverini, miespuolinen, pukeutui koko opiskeluajan mustiin trikoopooloihin ja housuihin. Hän opiskeli huippuajassa, järjesti viikonloppuisin teknobileitä ja pian tämän jälkeen hän rakensi menestyvän, hirvittävää vauhtia kasvavan yrityksen. Nykyisin hän kunnostaa vanhaa ruukkia.

Hyvää sadepäivää!

Pia

Kuva on Acnen syksyn/talven 2011-2012 mallistosta.

PS Newyorkilaisia mustissaan näet täältä.

Viikon alussa, eilen ja tänään, ajatuksissani ovat olleet japanilaiset puut ja niiden tuoksu, autoilevat naiset ja heidän pukeutumisen salaisuutensa, ihmiset jotka pukeutuvat mustaan ja Café Ekberg, jossa aloitin tänään aamun ystäväni kanssa.

Viimeksi mainittu on mielestäni keväisin paras paikka – kaunis, elävä, täynnä hyväntuulisia ihmisiä – aloittaa päivä. Tänään puheensorina täytti kahvilan jo kello kahdeksan ja pöydät olivat täynnä. Eräänä aamuna toissaviikolla silmiin osui oli valloittava näky: isä aamiaisella pienen puuroa syövän tyttärensä kanssa.

Minä ja ystäväni puhuimme puista. (Kyllä, kyseessä on nainen omenapuudraaman takaa.) Fiaskohenkisen maanantaini päätepiste oli nimittäin ollut se, että tuijotin koneeltani mustavalkoista kuvaa puusta. ”Puut rauhoittavat”, ystävättäreni totesi kuin ajatukseni lukien. ”Saan niistä kaiken elämän eliksiirini.” Itse en ole vielä niin pitkällä, mutta matka on mitä ilmeisimmin alkanut.

Toinen ajankohtainen asia – autoilevat naiset ja heidän pukeutumisensa – on ollut viime aikoina ajatuksissa tiiviisti, mutta siihen palaan tuonnempana. Kohtalokasta tai ei, tiistain yllättäviin iloihin kuuluivat oheiset Louis Vuittonin syksyn/talven 2011-2012 mainoskampanjan kuvat.

Kampanja on minusta ranskalaismuotitalon kaikkien aikojen hienoimpia – ehkä hienoin. Kuvien autot ovat vintage-autoja, mallit nuoria tulokkaita. Kuvat on otettu vanhalla lentokentällä Brooklynissa.

Steven Meiselin ottamien kuvien naiset ovat ymmärtäneet, mitä jokainen autoja rakastava nainen (tai mies) joskus tarvitsee: oman kuljettajan. Tilauksessa olisi yksi. Luotettava ja komea, kiitos.

Kuvat: Steven Meisel, mallit: Zuzanna Bijoch, Daphne Groeneveld, Gertrud Hegelund, Nyasha Matonhodze, Anaïs Pouliot, Fei Fei Sun

Hei! Tästä tuli sitten kevät, jolloin suhteeni hattuihin – ja päähineisiin – muuttui. Se jokin tapahtui Pariisin muotiviikkojen aikaan, ja yhden näytöksen seurauksena ajatukseni kauniista ja elegantista sai uuden suunnan.

Näytös oli Ranskan vanhimman muotitalon Lanvinin, ja kaiken ydin oli hattu. Hattu, joku teistä ajattelee. Se oli minunkin ajatukseni. Mutta näytöksen lierihatut eivät olleet mitä hyvänsä hattuja. Ne antoivat aivan uudenlaiset mittasuhteet tutuille vaatekappaleille: hameille, mekoille, viitoille, koroille ja matalille kengille.

Kuten Lanvinin näytös osoittaa, parhaimmillaan – mutta hyvin harvoin – hattu tekee naisesta salaperäisen. Sen taakse voi piiloutua, aivan kuten aurinkolasien, ja hatulla voi suojata tai sen alle voi piilottaa hiukset.

Kuin symbolina tapahtuneelle, yhtenä maaliskuisen Pariisin-matkan aamuna Le Pain Quotidien -leipomon terassilla istui pitkään mustaan mekkoon pukeutunut nuori tyttö, jolla oli huolellinen ehostus ja noin metrin korkuinen musta sulkapäähine päässään.

Päähineessä oli arvokkuutta, joka kantoi jopa Avenue Montaigne -muotikadulla, kun tyttö seurueineen asteli myöhemmin iltapäivällä vastaan. Hän oli kuin toisesta maailmasta, noin metrin tämän todellisuuden yläpuolella. Hyvällä tavalla.

En muista milloin viimeksi olisin ajatellut, että haluan hatun.

Nyt tuolillani on mustavalkoinen, leveälierinen kesähattu. Olen sovittanut sitä lukuisia kertoja, viimeksi viikonloppuna, ja odotan lämpimiä kesäpäiviä, kun sen alle voi mennä suojaan.

Kaunista viikon alkua!

PS Kevään ylioppilaille suosittelen Kirsi Nisosen Bob Helsingille suunnittelemaa sievää YO-lakettia.

Kuva: Lanvin

Uusi kesämekko ylläni, jalkojani kylvettäen luin viikonloppuna Condé Nast -kustantamon julkaisemaa Love-lehteä. Sen viimeisin numero, The Androgyne Issue, ilmestyi Suomessa juuri ennen ystävänpäivää.

Lehdessä on harvinaislaatuinen haastattelu ranskalaisen muotitalo Balenciagan viestinnästä vastaavasta ranskalaismiehestä nimeltä Lionel Vermeil. Rakkaudesta vaatteisiin ja pukeutumiseen kertova artikkeli on parhaita aiheesta ikinä lukemiani.

Femme Fatale on tarina miehestä, joka ei ollut aikoinaan kiinnostunut muodista, mutta Jean-Paul Gaultierin televisiossa nähtyään tunsi niin suurta vetovoimaa muotitaloa kohtaan, että haki sinne töihin välittömästi. Jotta hakemus olisi tullut huomatuksi, hän kiinnitti kirjekuoren kirjekyyhkyä muistuttavaan leluun. Työ Gaultierin pr-osastolla alkoi muutaman viikon kuluttua. (Myöhemmin kävi ilmi, että lintu oli ollut lokki).

”I love clotheses”, Vermeil sanoo haastattelun alussa. Se on syy, miksi hän haluaa olla vaatteiden ympäröimä, katsoa niitä ja kertoa ihmisille, miksi takki on sellainen kuin se on ja miten suunnittelija on työskennellyt materiaalien kanssa. (Sanamuoto Clotheses siksi, että se välittäisi kiinnostuksen äärimmäisen luonteen.)

Erityisen artikkelista tekee ehkä se, että Vermeil tuntee Freudinsa. Haastattelu on paitsi kertomus rakkaudesta pukeutumiseen, myös kertomus elämästä, jonka tärkeä ulkoinen tunnusmerkki vaatteet ja tyyli ovat olleet.

Vermeil kertoo pukeutumishistoriansa pitäneen sisällään muun muassa Greta Garbo -tyyliä jäljitelleen pukeutumisvaiheen, ‘My big lesbian moment’. Se päättyi kohtalokkaasti helmikaulakorun katkeamiseen ravintolassa Punaisella torilla 2000-luvun alussa.

Se oli hetki, jolloin Vermeil tapasi tulevan elämänkumppaninsa.

Mes amis, hyvää ystävänpäivää!

PS Oheiset Marimekon kevään mallistokuvat sopivat minusta tähän päivään. Kuvaaja on Sandra Freij, stylisti Noora Niinikoski.

Oletteko koskaan kysyneet itseltänne, mitä omistamaanne vaatekappaletta käytätte eniten? Mikä yhdentekevä kysymys, joku teistä ajattelee.

Kunnes se tulee eteen.

Minun totuudenhetkeni oli tänä syksynä. Yksi kaunis päivä havaitsin, että vuosi sitten Italiasta hankkimassani, erityisen rakkaaksi tulleessa silkkipyjamassa oli reikä. Kammottava reikä hihassa.

Seuraavassa hetkessä olin pyjaman kanssa ompelijani luona. Miten voi olla mahdollista, että siinä olla reikä? Hankin pyjaman vuosi sitten. Ehkä olen huomaamattani ripustanut sen huolimattomasti?, ihmettelin.

Sellaisia ne vain ovat. Silkki ei kestä kovin pitkään. Miten usein käytät pyjamaa?

Se oli mielenkiintoinen kysymys. Ajattelin pyjamaa ja itseäni, kulunutta vuotta, ja kaikkia niitä aamuja, iltoja, öitä ja päiviä, kun olen liidellyt pyjama yllä asunnossani. Niitä aamuja ja iltoja on ollut paljon. Ainakin kolmesataa, arvioisin.

Se on mielenkiintoinen tieto, joka kertoo myös missä ja millaista elämää on viettänyt.

Ompelija korjasi pyjaman repeämän – ja repeämät. Paljastui, että niitä oli useita.

Viime viikkojen ajan olen kauhistuneena seurannut, miten vaatekappaleistani eniten käyttämäni haurastuu haurastumistaan. Aivan viime päivinä en ole enää uskaltanut luoda siihen silmäyksiä. En halua nähdä totuutta.

Mitä tulee pukeutumiseen ja siihen liittyvään tietämykseen, ikä lisää sitä merkittävissä määrin. Kun nainen on hieman alle neljäkymmentävuotias, hän saattaa esimerkiksi tietää, miten kauan kestää laadukas silkkipyjama. Korkealaatuinen miesten puuvillapyjama – sen ikä on noin kolme vuotta.

Syntyy myös oivalluksia. Esimerkiksi ohuita chemise-alusmekkoja käytetään kotiasuna, siellä jossain missä on lämmin.

Lukijat, suloista viikkoa!

Eräänä iltana elokuussa kaksi vuotta sitten elettiin jännittäviä hetkiä, jos puhutaan suomalaisesta muodista. Marimekko esitteli tuolloin kevät/kesä 2009 -mallistonsa, ensimmäisen sitten Kirsti Paakkasen ajan ja ensimmäisen Samu-Jussi Kosken johdolla suunnitellun.

Ilmassa oli tuolloin odotusta ja uuden ajan tuntua.

Eilen illalla oli aika esitellä kevät/kesä 2011 -mallisto, ensimmäinen Noora Niinikosken ja Mika Piiraisen tyylillä tehty. Paikkana oli Helsingin Kukkatoimitus Vanhalla Talvitiellä.

Se on Marimekolle merkityksellinen paikka, sillä samoilla kulmilla 60 vuotta sitten aloitettiin kankaiden painaminen ja alkunsa saivat Marimekon kukat, suuret ja graafiset. Kukat olivat mukana edelleen: näytöstilassa lattiasta kattoon sekä malliston teemassa, joka yhdisti kukat ja graafisuuden.

Niitä oli myös näytöksen ensimmäisessä sisääntulossa, mutta mittasuhteet ja materiaalit olivat uudet. Aino-Maija Metsolan Kukkameri-kuosi oli kuin niityltä, Mika Piiraisen suunnittelemissa mekoissa hulmusivat helmat ja materiaalina oli kevyesti läpikuultava puuvilla.

Sievä oli myös Piiraisen Annika Rimalan Papajo-kuosiin suunnittelema mallisto. Vaatekappaleet punaisen, turkoosin ja beigen sävyissä olivat vähäeleisiä pienine hihankäänteineen, vöineen, nappeineen.

Noora Niinikosken leveäraitainen kuosi Raiku yhdisti vaaleanpunaisen, tumman sinisen ja ruskean. Siinä oli jotain hyvin italialaista. Ehkä se oli värien yhdistely, ehkä hameiden ja mekkojen tyttömäiset leikkaukset.

Kauniita olivat mielestäni niukasti leikatut, helppokäyttöiset paita-hame -yhdistelmät. Niitä oli mustavalkoisina ja muutamissa väreissä.

Toivomus olisi, että malliston leikkaukset ja istuvuus olisivat tulevana keväänä kohdallaan. Se ei ole ollut Marimekon vahvuuksia viime vuosina ja on asiakkaan kannalta turhauttavaa. Kaunis vaatekappale jää liikkeeseen, kun se ei istu.

Tasalaatuisuuden lisäksi ryhtiliikettä kaipaa mallistojen hallinta. Keskenään erilaisia sarjoja on yhä liian paljon ja se vahvistaa entisestään sekavaa brändimielikuvaa. Miksi karsiminen on niin vaikeaa?

Selkeä linja puuttui, kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen keväällä 2008, ja se puuttuu edelleen. Nyt graafisella ilmeellä, mainonnalla ja mallistoilla on kaikilla oma linjansa, ja siitä ei ole hyötyä kenellekään.

Vielä sana näytöksestä.

Yksi ylitse muiden oli Mika Piiraisen Ruudukko-kuosiin suunnittelema mallisto (kts. kuva yllä). Väriyhdistelminä olivat kelta-violetti ja mustavalkoinen, vaatteiden leikkauksissa oli sulokkuutta 50-luvun tyyliin ja Piiraisen sitä jotakin.

Mielenkiintoisen vivahteen tähän kaikkeen toivat mallien hiukset, mustat bob-peruukit, sekä Matti Pentikäisen uneliaat, mutta rytmikkäät äänimaailmat. Molemmissa oli luonteikkuutta, jota ilman kokonaisuus olisi ollut jotain aivan muuta.

Näytösvideon voit katsoa tästä.

Hyvää viikonloppua!

Kuvat: Leena Aro

Viime päivien suuria kysymyksiä on, mitä pukea ylle nyt, kun syksy näyttää olevan tässä ja kirkkaat ajatukset syksyn puvustosta ja pukeutumisesta ovat vielä jossain toisaalla.

Pohdin kysymystä käväistessäni viikonloppuna Tukholmassa. Ajoitus oli täydellinen paitsi tuntea syksyn ensimmäiset viileät hetket, myös katsella miten tukholmalaiset olivat ratkaisseet asian.

Ai miten? Hymyillen ja huolettomasti. Kuin mitään syksyä ei olisikaan – tiedättehän – ja samalla jättimäisiä ostoskasseja (syyspuvustoa) kuin suuria salaisuuksia kantaen.

Pukeutuminen tuki huolellisesti tätä asennetta. Nähtävissä oli vivahteita syksystä sekä siitä, että oli viikonloppu ja avoin huolestuminen syyspuvustosta ei ole nyt comme il faut. Kuin pisteenä asenteelle olivat valkoiset Converset, niitä oli kaikkialla.

Acnella Norrmalmstorgetilla oli melkoinen kuhina – suurempi kuin joulua edeltävinä viikonloppuina – se oli varsinainen lauantaipäivän näyttäytymispaikka. Se, mitkä ovat esimerkiksi kengät, jotka kaikilla tukholmattarilla tulee tänä syksynä olla, tuntui olevan vielä ilmassa. Toisin sanoen: kukaan ei ole näyttänyt, mitkä ne ovat.

Eräs vaalea kaunotar sovitti suurta Louis Vuittonin weekend bagia kantavan poikaystävänsä valvonnassa Vega-nimisiä tolppakorkoisia kenkiä ja oli pian jonossa kassalle. Vieressäni kassalla seissyt nainen kehui nilkkapituisia, varpaat paljastavia Superior Lea -nimisiä kenkiäni.

Huomasin että kengät keräsivät uteliaita katseita muuallakin, ja tässä on mielestäni tukholmalaisen tyylin ydin. Se ei liity vaikeasti saatavuuteen eikä ainakaan avantgardistisuuteen. Jostain tulee kiinnostavaa vasta, kun joku käyttää sitä juuri oikealla hetkellä.

Milloin on oikea hetki, se on sattumaa.

Joitakin asioita Tukholmasta kaipaan Helsingissä ollessani ja yksi niistä on tuo tukholmalainen kuhina. Sitä on lauantaipäivisin kaupungin keskustassa, siellä ja täällä.

Siihen liittyvät lauantailounaat hyvässä seurassa, kivoissa bistromaisissa paikoissa, jotka ovat täynnä puhetta ja ihmisiä. Ja siihen liittyy kuhina vaikkapa juuri syyspuvuston merkeissä.

Kassalla vieressäni seisseellä naisella oli hänelläkin jalassaan nilkkapituiset, varpaista avoimet kengät. Ihmettelin hetken, sitten sanoin: ”Du ocksÃ¥”, ja nauroimme molemmat.

PS Acnen kuvassa näkyvät kengät ovat suosikkini syksyn mallistosta. Ne ovat luultavasti aivan mahdottomat kävellä tai ajaa autoa, mutta täysin vastustamattomat.