Miksi sijoittajat Suomessa eivät ole kiinnostuneet rahoittamaan muotiyhtiöitä?
Perjantaina ilmestyneessä Talouselämä-lehdessä on erinomainen artikkeli aiheesta, otsikolla Muotiyhtiöt pelkäävät sijoittajia. Kirjoittaja on Hankenilta kauppatieteiden maisteriksi tänä syksynä valmistuva Harry Elonen.
Hän on tutkinut muotiyhtiöiden johtamista ja rahoitusta käsittelevässä lopputyössään kahdeksaa pientä suomalaista muotiyritystä, jotka ovat saavuttaneet huomattavan maineen Suomessa ja useimmat myös ulkomailla, mutta joista lähes kaikilla on rahoitusongelmia. Siis yrityksiä, jotka ovat Ivana Helsingin, Minna Parikan, Samujin ja Tiia Vanhatapion luokkaa kooltaan ja tunnettuudeltaan.
Elosen tutkimuksen mukaan suunnittelijat pelkäävät sijoittajien intressejä ja valtaa tehdä muutoksia yhtiössä ja sen johdossa. Kun muotiyrittäjät näiden pelkojen vuoksi kieltäytyvät sijoittajista, he sulkevat yhtiönsä ovat ulkopuoliselta riskirahalta. Mutta kuten Elonen toteaa, ongelma ei ole näin yksinkertainen.
Muotisuunnittelijoiden pelko sijoittajia kohtaan liittyy yritysten luonteeseen ja luovuuden omaehtoisuuteen. Monille suunnittelijoille luominen ja tuotteet ovat ensisijaisia ja liiketoiminta toissijainen tavoite. Vaikka suunnittelija tietää rahoittajien edustavan taloudellista helpotusta ja kehitysmahdollisuuksia, omaa yhtiötä ja päätäntävaltaa ei haluta riskeerata.
Elonen toteaa myös artikkelissaan, että suunnittelijoiden toiveet ja odotukset ovat ristiriitaisia. Yrittäjät tarvitsevat rahaa, mutta kompromiseja he eivät halua tehdä.
Tuon keskusteluun mukaan muutamia näkökulmia, jonka olen havainnut pieniä muotiyrityksiä ja niiden kehitystä seuratessani.
Usein muotiyhtiön ja sijoittajan kohtaamattomuuden taustalla on tietämättömyyttä, suunnittelijalla rahataloudesta ja sijoittajalla muotialasta. Yhtä tärkeää kuin suunnittelijan olisi – mikäli hän haluaa yrityksensä kehittyvän ja menestyvän – tuntea talouden ja kannattavuuden perusteita, sijoittajan olisi tuntea muotialaa ja sen logiikkaa.
Suunnittelija saattaa pelätä, että sijoittaja haluaa tehdä hänen pienestä, ainutlaatuisuuteen ja laatuun perustuvasta yrityksestään H&M:n kaltaisen, halpatuotantoon perustuvan suuryhtiön. Se on realistinen pelko, sillä Suomessa muotiin ja muotiyrityksiin liittyvä tietämys ja arvostus ovat lähtökohtaisesti alhaisella tasolla. Kuvaavaa on, että muotialasta käytetään edelleen melko yleisesti ilmaisua rättibisnes.
Alalle on luonteenomaista, että yhtiöiden kasvu ja tunnettuuden kehittyminen tapahtuu hitaasti, todennäköisesti hitaammin kuin mitä sijoittaja toivoo. Toisaalta, yhtiön menestymisen ja brändin kehittymisen kannalta ensimmäisten vuosien mallistot ovat ratkaisevan tärkeitä. Suunnittelijalle luonteenomaisen linjan pitäisi tulla näiden mallistojen kautta olemassaolevaksi ja kiinnostavaksi alan mielipidevaikuttajille.
Siksi tarvitaan aikaa ja kompromisseille ei ole juuri varaa. Mikäli sijoittaja ei ymmärrä tätä, yhteisymmärryksen syntyminen voi olla vaikeaa.
Otan esimerkiksi ruotsalaisen Acnen. Vuonna 1996 perustetun muotiyhtiön laajamittaisempi kansainvälistyminen ja tunnettuuden kasvu on tapahtunut viimeisten viiden vuoden sisällä. Sitä ennen, ensimmäisten kymmenen vuoden aikana, yhtiön tunsivat lähinnä muoti-ihmiset ja suunnittelijat. Mikäli yhtiötä tarkastelee suunnittelun näkökulmasta, se on ollut alusta alkaen uskollinen tyylilleen.
Menestyneimmät muotiyhtiöt pitävät myös aina sisällään tietynlaisen mysteerin. Arvelen muotisuunnittelijoiden sijoittajiin liittyvän epäluulon takana olevan pelkoa siitäkin, että tämä mysteeri – liittyi se suunnittelijan tyyliin tai brändin vaalimiseen – hajoaa sijoittajan tullessa taloon.
Parhaimmillaan, jos sijoittaja ymmärtää näitä muotisuunnittelijoille ja -yhtiöille leimallisia piirteitä ja suunnittelija sijoittajan taloudellisia pyrkimyksiä, molemmat voivat inspiroida toisiaan. Edellä mainitsemistani seikoista johtuen voi myös olla eduksi, että muotiyhtiöön sijoittavalla taholla on syvempi kiinnostus alaan.
Lopuksi esimerkki Italiasta:
Nahkalaukuista, kengistä ja asusteista aloittaneen muotitalo Pradan kehittymisen ja kansainvälistymisen avainhenkilönä pidetään sen toimitusjohtajaa Patrizio Bertelliä, joka tuli mukaan yhtiöön vuonna 1979.
On tuskin sattumaa, että vuonna 1986 yhtiö laajensi naisten ja vuotta myöhemmin miesten vaatteisiin. Ensimmäinen New Yorkin liike avattiin 1986. Tänä kesänä, 32 vuotta Bertellin tulon jälkeen, yhtiö listautui ensimmäisenä eurooppalaisena muotitalona Hong Kongin pörssiin.
Prada on poikkeus, sillä Patrizio Bertelli on Miuccia Pradan aviomies, mutta myönteinen poikkeus. Liitto rahaihmisen ja muotisuunnittelijan välillä on mahdollinen.
Kaunista alkavaa viikkoa!
Lähetä
