Parhaat asiat ovat yksinkertaisia.

Sellaisia kuin neule ja farkut – asukokonaisuus, johon en ole pukeutunut vuosiin. Tai rakkaus. Tai kuluneen viikonlopun ohjelma: loikoilua ja lukemista.

Neuleet ja farkut ovat pääosassa Mario Sorrentin Ranskan Voguen marraskuun numeroon ottamassa kuvasarjassa Never mind. Se on ollut mielessäni viime päivinä sään viilennyttyä.

Kuvat toivat mieleeni neuleet, joihin pukeuduin kouluaikoina. Ja farkut – vaatekappaleen, jossa minut näkee noin viiden vuoden välein.

Ne saivat minut haaveilemaan pitkistä päiväunista ja yksinkertaisemmasta elämästä päivien muututtua lyhyemmiksi. Utuinen, unelias värimaailma muistuttaa kauniilla tavalla myös keväästä. Se on siellä jossakin ja jotain, mistä unelmoida.

Minä aion hiipiä varovasti epämukavuusalueelleni ja pukea lähiaikoina ylleni farkut.

Uuden talvikauden merkiksi? Ehkä.

Uskon, että se tekee hyvää. On hyvä kyseenalaistaa tottumuksia ja tutkia jotain, mitä ei tunne. Siten pysyy eloisana.

Kaunista viikon alkua!

Neuleet ja farkut ylhäältä alas: Dries Van Noten, Etro, Rodarte ja G-Star, Stella McCartney ja Oneteaspoon, Paul & Joe ja Plein Sud Jeanius, Isabel Marant, Missoni ja G-Star, Stefanel ja Hudson. Kuvat: Vogue Paris.

Uuh!

Se on oikeastaan sana, joka kiteyttää parhaiten viime päivinä mielessä pyörineet asiat. Valittaminen ei kuulu tyylini, niinpä en tee sen suhteen poikkeusta nytkään.

Sen sijaan toivon, ja tiedän, että te lukijat olette niin rohkeita ja elämää arvostavia ihmisiä, että kohtelette kanssaihmisiänne – tuntemattomiakin – ystävällisesti arjessa. Sanotte kiitos, kun joku avaa oven, katsotte silmiin, kun joku esittää teille kysymyksen, hymyilette ainakin joskus, pyydätte anteeksi, kun astutte jonkun varpaille raitiovaunussa.

Pariisissa on esitelty tällä viikolla ranskalaisten muotitalojen ensi kevään ja kesän mallistoja, joista joitakin olen käynyt sopivissa kohdissa vilkaisemassa. Muutama päivä sitten näkemässäni Givenchyn mallistossa oli jotain, mikä inspiroi minua välittömästi vaikuttaen myös omaan pukeutumiseeni.

Ilahduin, kun ystäväni keskiviikkoaamuna kysyi hyvin yksinkertaisesta – väljä musta silkkipusero, lyhyt nahkahame, ohuet mustat sukat, mustat nilkkurit – asustani ja sanoi kohteliaisuuden.

”Olen ollut Givenchy-tunnelmissa”, totesin ja kerroin mallistosta sekä kuvasta, joka jäi mieleen – ehkä avainkuvaksi koko kaudesta. Kokonaisuus vain oli niin sievä, mallin hiuksia ja ehostusta myöten – ja epätyypillisempi keväälle – että jäi jonnekin kaiken taustalle.

Pidin hyvin paljon koko mallistosta: värimaailma oli eteerinen ja rauhoittava, leikkaukset olivat sensuelleja. Suosittelen myös Valentinoa (maailman kauneimpia pitsimekkoja) ja Miu Miu:ta (jotain, mitä ei voi heti analysoida).

Perjantaiaamun tai -päivän kunniaksi kehoitan teitä katsomaan videon Givenchyn näytöksestä. Siinä muun muassa suunnittelija Riccardo Ticsi kertoo, mitä hänellä oli mielessään mallistoa suunnitellessa. Sanan uuh sijaan annan pari vihjettä: merenneito ja surffaaja.

Video löytyy tästä ja koko malliston näette täältä.

Tuulista, mutta lempeää päivää!

Viikon alussa, eilen ja tänään, ajatuksissani ovat olleet japanilaiset puut ja niiden tuoksu, autoilevat naiset ja heidän pukeutumisen salaisuutensa, ihmiset jotka pukeutuvat mustaan ja Café Ekberg, jossa aloitin tänään aamun ystäväni kanssa.

Viimeksi mainittu on mielestäni keväisin paras paikka – kaunis, elävä, täynnä hyväntuulisia ihmisiä – aloittaa päivä. Tänään puheensorina täytti kahvilan jo kello kahdeksan ja pöydät olivat täynnä. Eräänä aamuna toissaviikolla silmiin osui oli valloittava näky: isä aamiaisella pienen puuroa syövän tyttärensä kanssa.

Minä ja ystäväni puhuimme puista. (Kyllä, kyseessä on nainen omenapuudraaman takaa.) Fiaskohenkisen maanantaini päätepiste oli nimittäin ollut se, että tuijotin koneeltani mustavalkoista kuvaa puusta. ”Puut rauhoittavat”, ystävättäreni totesi kuin ajatukseni lukien. ”Saan niistä kaiken elämän eliksiirini.” Itse en ole vielä niin pitkällä, mutta matka on mitä ilmeisimmin alkanut.

Toinen ajankohtainen asia – autoilevat naiset ja heidän pukeutumisensa – on ollut viime aikoina ajatuksissa tiiviisti, mutta siihen palaan tuonnempana. Kohtalokasta tai ei, tiistain yllättäviin iloihin kuuluivat oheiset Louis Vuittonin syksyn/talven 2011-2012 mainoskampanjan kuvat.

Kampanja on minusta ranskalaismuotitalon kaikkien aikojen hienoimpia – ehkä hienoin. Kuvien autot ovat vintage-autoja, mallit nuoria tulokkaita. Kuvat on otettu vanhalla lentokentällä Brooklynissa.

Steven Meiselin ottamien kuvien naiset ovat ymmärtäneet, mitä jokainen autoja rakastava nainen (tai mies) joskus tarvitsee: oman kuljettajan. Tilauksessa olisi yksi. Luotettava ja komea, kiitos.

Kuvat: Steven Meisel, mallit: Zuzanna Bijoch, Daphne Groeneveld, Gertrud Hegelund, Nyasha Matonhodze, Anaïs Pouliot, Fei Fei Sun

Hei! Tästä tuli sitten kevät, jolloin suhteeni hattuihin – ja päähineisiin – muuttui. Se jokin tapahtui Pariisin muotiviikkojen aikaan, ja yhden näytöksen seurauksena ajatukseni kauniista ja elegantista sai uuden suunnan.

Näytös oli Ranskan vanhimman muotitalon Lanvinin, ja kaiken ydin oli hattu. Hattu, joku teistä ajattelee. Se oli minunkin ajatukseni. Mutta näytöksen lierihatut eivät olleet mitä hyvänsä hattuja. Ne antoivat aivan uudenlaiset mittasuhteet tutuille vaatekappaleille: hameille, mekoille, viitoille, koroille ja matalille kengille.

Kuten Lanvinin näytös osoittaa, parhaimmillaan – mutta hyvin harvoin – hattu tekee naisesta salaperäisen. Sen taakse voi piiloutua, aivan kuten aurinkolasien, ja hatulla voi suojata tai sen alle voi piilottaa hiukset.

Kuin symbolina tapahtuneelle, yhtenä maaliskuisen Pariisin-matkan aamuna Le Pain Quotidien -leipomon terassilla istui pitkään mustaan mekkoon pukeutunut nuori tyttö, jolla oli huolellinen ehostus ja noin metrin korkuinen musta sulkapäähine päässään.

Päähineessä oli arvokkuutta, joka kantoi jopa Avenue Montaigne -muotikadulla, kun tyttö seurueineen asteli myöhemmin iltapäivällä vastaan. Hän oli kuin toisesta maailmasta, noin metrin tämän todellisuuden yläpuolella. Hyvällä tavalla.

En muista milloin viimeksi olisin ajatellut, että haluan hatun.

Nyt tuolillani on mustavalkoinen, leveälierinen kesähattu. Olen sovittanut sitä lukuisia kertoja, viimeksi viikonloppuna, ja odotan lämpimiä kesäpäiviä, kun sen alle voi mennä suojaan.

Kaunista viikon alkua!

PS Kevään ylioppilaille suosittelen Kirsi Nisosen Bob Helsingille suunnittelemaa sievää YO-lakettia.

Kuva: Lanvin

Aloitin sunnuntaiaamuni varhain, varhain Anna Järvisen uutta levyä Anna själv tredje kuunnellen. Se on kevään paras levy – tiedän jo nyt – ihmeellistä musiikkia, jota kuunnellessa päivä ei voi alkaa huonosti.

Ilahduttavaa on myös, että Anna Järvinen esiintyy Korjaamolla 28. toukokuuta.

Sunnuntain havaintoja oli, että omistan kaksi poliittista vaatekappaletta tai asustetta. Toisen, Samu-Jussi Kosken suunnitteleman takin (kuvassa), puin ylleni sattumalta lähtiessäni ulos. Suomalaisempaa väriä kuin takin kirkas sininen ei voi olla.

Muutama vuosi sitten Istanbulista hankkimani koru muuttui kantaaottavaksi Pariisin muotiviikkojen aikaan maaliskuussa. Siihen asti Dior-kaulakoruni oli symboloinut lähinnä muotitalojen voimaa, mutta yhdessä päivässä siitä tuli merkki antisemitismin vastaisuudelle.

Poliittinen voi olla niin monella tavalla.

Kesän lähestyessä – ehkä joku teistä jo kokoaa kesäkirjastoa – en voi olla suosittelematta teille kirjaa, jonka parissa vietin lauantaipäivää. Tässä kohdin pitäisi sanoa: vain naisille (tai tytöille), tai ehkä ei sittenkään.

Jos joku miespuolinen lukija löytää Carrien nuoruusvuodet, se olkoon – poliittista.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Kuva: Nina Merikallio

Oletteko koskaan kysyneet itseltänne, mitä omistamaanne vaatekappaletta käytätte eniten? Mikä yhdentekevä kysymys, joku teistä ajattelee.

Kunnes se tulee eteen.

Minun totuudenhetkeni oli tänä syksynä. Yksi kaunis päivä havaitsin, että vuosi sitten Italiasta hankkimassani, erityisen rakkaaksi tulleessa silkkipyjamassa oli reikä. Kammottava reikä hihassa.

Seuraavassa hetkessä olin pyjaman kanssa ompelijani luona. Miten voi olla mahdollista, että siinä olla reikä? Hankin pyjaman vuosi sitten. Ehkä olen huomaamattani ripustanut sen huolimattomasti?, ihmettelin.

Sellaisia ne vain ovat. Silkki ei kestä kovin pitkään. Miten usein käytät pyjamaa?

Se oli mielenkiintoinen kysymys. Ajattelin pyjamaa ja itseäni, kulunutta vuotta, ja kaikkia niitä aamuja, iltoja, öitä ja päiviä, kun olen liidellyt pyjama yllä asunnossani. Niitä aamuja ja iltoja on ollut paljon. Ainakin kolmesataa, arvioisin.

Se on mielenkiintoinen tieto, joka kertoo myös missä ja millaista elämää on viettänyt.

Ompelija korjasi pyjaman repeämän – ja repeämät. Paljastui, että niitä oli useita.

Viime viikkojen ajan olen kauhistuneena seurannut, miten vaatekappaleistani eniten käyttämäni haurastuu haurastumistaan. Aivan viime päivinä en ole enää uskaltanut luoda siihen silmäyksiä. En halua nähdä totuutta.

Mitä tulee pukeutumiseen ja siihen liittyvään tietämykseen, ikä lisää sitä merkittävissä määrin. Kun nainen on hieman alle neljäkymmentävuotias, hän saattaa esimerkiksi tietää, miten kauan kestää laadukas silkkipyjama. Korkealaatuinen miesten puuvillapyjama – sen ikä on noin kolme vuotta.

Syntyy myös oivalluksia. Esimerkiksi ohuita chemise-alusmekkoja käytetään kotiasuna, siellä jossain missä on lämmin.

Lukijat, suloista viikkoa!

Mitä tulee pukeutumiseen, kuluneesta kesästä piti tulla uudenlaisten värien kesä ja minusta värien asiantuntija, mutta kävi toisin.

Minusta on kehittynyt viime kuukausien aikana värittömyyden ja värien, jotka ovat värejä melkein (niitä ei siis melkein ole), asiantuntija. Olipa väri mikä hyvänsä, löydän vaivattomasti sen huomaamattomimmat, tuskin olemassa olevat sävyt.

Vaatimattoman pellavanvalkoisen, ohuen, läpikuultavan helmenharmaan, kalvakkaan beigen, pistaasiin vivahtavan valkoisen, jonka sävy on niin hento, että se päästää lävitseen ja paljastaa kaiken. Ennen kaikkea sen, mitä ei pitäisi.

Oli kirkas kevättalven aamu, kun seisoin vaatekaappini edessä ja katsoin vaaterivistöä edessäni. Mitä garderobilleni on tapahtunut? Missä ovat värit?, kysyin mielessäni.

Pidän mustasta, se on minusta kaunein väreistä, voisin kulkea mustissa huolettomasti koko elämäni, ei tarvita mitään muuta, mutta nyt jokainen näkemäni vaatekappale oli musta. Kaipasin valkoista.

Hankin Acnelta pitkän sinivalkoisen raitamekon, pidin sitä ylläni kotona ja ihastelin raikasta väritystä. Se tuntui ihmeelliseltä. Kun aloitetaan mustasta, tummansininen on vallankumous ja valkoinen lukemattomine sävyineen kokonaan uusi maailma.

Onnistuin kevään kuluessa löytämään vaatekappaleita, joiden värit valon keräävän mustan sijaan paljastivat kaiken. Hankkimieni ohuiden silkkishortsien määräävin ominaisuus oli läpikuultavuus.

Väri, hento pistaasiin vihjaava valkoinen, näytti ja varhain keväällä huumaavalta. Sama väri näytti ja tuntui hetkeä myöhemmin – paljastavalta. Kun shortsit yhdisti haalean helmenharmaaseen silkkipuseroon, asu oli kuin läpivalaisukoneen jäljiltä.

Miten valo voi muuttaa niin paljon?

Voimakkain sysäys väreihin oli lahjaksi saamani yksinkertainen kangaskassi. Tumman violetin ja sähkönsinisen värisestä kassista tuli voimistelukassini, jota kesän alussa arkailematta yhdistin vaaleaan kullanhohtoiseen beigeen, vaaleanpunaiseen ja vihreään ja mustaan. Niitä päiviä ei ollut monia.

Sitten, viime viikolla tuli se hetki. Sinivalkoraidallinen t-paita tuntui vieraalta. Värejä oli liikaa.

Kotiin tultuani otin vaatekaapista esille rauhoittavia mustia vaatekappaleita – hameita, puseroita, mekkoja, housuja, housupukuja, kenkiä – ja sovittelin niitä ylleni. Miten yksi väri voi silmänräpäyksessä muuttaa kaiken?

Tervetuloa, musta.

PS Oheiset kuvat ovat Italian Voguen elokuun 2010 numerosta. Mustavalkoinen kuvasarja on mielestäni yksi viime aikojen hienoimpia. Ehkä hieman viileä ja etäinen, mutta: ne ovat vain muotikuvia.

Valokuvaaja on Paolo Roversi ja malli tämän hetken puhutuimpiin mallitulokkaisiin kuuluva Kirsi Pyrhönen.

En tiedä, voiko ihminen olla enemmän muodin ympäröimänä henkisesti kuin minä olin pääsiäisen pyhinä.

Taustalla on anteeksiantamaton virhe, jonka tein liittyen kuluneen talvikauden takkihankintoihin. Vuosi sitten, lumien sulaessa harmaan keskellä tein ylvään päätöksen: ensi vuonna olisin viisas nainen ja ostaisin itselleni kaksi talvitakkia. Yhden kauden alkuun, toisen alkuvuoden pitkiin kuukausiin, kun kevät antaa odottaa itseään.

Takana oli yksinkertainen oivallus: kuukaudet ennen kevättä vanhassa takissa ovat muotia ja kauneutta rakastavalle naiselle – tiedän, myös miehelle – pahempia kuin vuosi ilman uusia vaatteita.

Mitä tapahtui? Jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. En unohtanut strategiaa, aika vain meni ohi, kuin unessa.

Havahduin asiaan pääsiäisenä. Virhe ei saisi toistua keväällä. Takkistrategian tulisi oltava valmis ennen perinteistä kevätmatkaani Milanoon.

Nousin ylös nukkumaan käytyäni perjantai-iltana ja sovitin garderooppini takit. Varhain lauantaiaamuna avasin koneen ja kävin läpi lukemattomien eri suunnittelijoiden – Céline, Marni, Margiela, joitakin mainitakseni – näytöksiä ja mallistoja, jopa tulevalta talvelta 2010-11. Päivällä kaupungilla käydessäni käväisin Ajattaressa.

Iltapäivällä tapahtui jotain, mitä kutsun johdatukseksi.

Päädyin italialaisen Monclerin sivuille katsomaan sen Gamme Rouge -takkimallistoa. Oheiset kuvat ovat yli sadan takin mallistosta, joka on ainoalaatuinen kauneudessaan ja sulokkuudessaan. Kevään takkistrategia vaihtoehtoineen on valmis.

Kaunista keväistä viikkoa!