Seksikäs. Sitä on ensi kevään Prada-nainen. Ja sitä tulee olemaan oh, niin moni muu perässä. Muotitalo esitteli mallistonsa Milanossa torstai-iltana.

Siinä missä viime kevään mallisto nojasi taideassosiaatioihin ja kirkkaisiin, voimakkaisiin väreihin, nyt muodot ovat pehmentyneet, värit pastellisia ja murrettuja: vaaleita keltaisia, vihreitä, violetteja. Lähes kaikki materiaalit kuulsivat hennosti läpi, hohtivat tai kimalsivat.

Silkkiä oli paljon, samoin kuin muotitalolle leimallisia pliseerauksia. Jos joku osaa tehdä jumalaisia pliiseerattuja hameita, se on Prada.

En muista milloin viimeksi Miuccia Prada olisi esitellyt yhtä klassisen naisellisen ja sievän malliston. Korvakorut heiluivat mallien korvissa, korot laittoivat mallit huojumaan, askel oli keinuva – ja kutsuva. Kauneus ja sulokkuus, sitä oli yksittäisissä vaatekappaleissa niin paljon kuin mahdollista, mutta täsmälleen oikea määrä – ei liikaa, ei liian vähän.

Ja yllätys, se löytyi oli printeistä, helmoista ja kimonomaisten silkkisten takkien selästä. Niihin oli painettu 50-luvun tyyliin autoja ja tulenlieskoja. Eteerinenkin mallisto oli, mutta sitä Prada-naiset eivät ole koskaan. Korkeintaan pinnalta.

Näytösvideon näette tästä, kuvat mallistosta täältä.

Katsoin näytöksen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja päätin siihen eilisen illan. Aamulla huomioni kiinnittyi erityisesti näytöksen dramatiikkaan, musiikin ja asujen muuttumiseen – vihellyksiin, korkojen kopinaan, autoihin taustalla – sen edetessä. Muuten, fantastinen tapa aloittaa päivä: hymyilin leveästi koko ajan (ja hymyilen yhä).

Mitä tulee näytösarvioihin, suosittelen Amerikan Voguen ja The New York Timesin katsauksia.

I tried to do a sweet collection. That word is such a taboo. Why do women have to be so aggressive?, oli Miuccia Pradan toteamus kevään mallistosta.

Suloista, rohkeaa aamua ja perjantaita!

Otsikon kysymys on ollut mielessäni lähiviikkojen aikana usein, eri näkökulmista. Suomalaisen tyylin ja muotiyritysten, kansainvälisten muotitalojen, lehtibrändien, ruotsalaisten ei-vielä-klassikkobrändien.

Kirjoitin erääseen kansainväliseen julkaisuun lyhyen katsauksen suomalaisesta tyylistä ja muotialasta ja törmäsin seuraavaan: alan suurimmat toimijat ovat kansainvälisesti brändeinä niin tuntemattomia (ehkä myös epäkiinnostavia) että ne jätettiin Marimekkoa lukuunottamatta pois tekstistä. Tilalle otettiin pieniä, suunnittelijoiden omia merkkejä. Ne ovat vaatimattomia liikevaihdoltaan, mutta kiinnostavia ja ajassa tyyliltään.

Jäin pohtimaan, miksi suomalaiset muotiyritykset eivät ole uudistuneet tai miksi mahdolliset yritykset uudistua eivät ole onnistuneet. Miksi lukuisten niin sanottujen klassikkobrändien on annettu pölyttyä? Onko jossain olemassa ajattelutapa, jonka mukaan klassikon ei tarvitse uudistua?

Kansainvälisiä esimerkkejä muotiyritysten ja -brändien onnistuneesta uudistumisesta on lukuisia. Viime aikaisista tulevat mieleen ranskalaiset Céline ja Nina Ricci sekä italialainen Moncler. Häkellyttävä, ja niin luonteva, on myös Lanvinin uusi elämä.

Yksi kiinnostavimpia uuden merkkejä osoittaneita muotitaloja on mielestäni italialainen Valentino. Kun sen näytös päättyi Milanon muotiviikoilla syyskuussa, yrityksestä muutama vuosi sitten luopunut herra Valentino nousi seisomaan ja antoi suosionosoituksensa suunnittelijapari Maria Grazia Chiurille and Pier Paolo Picciolille. Lupa uudelle oli annettu.

Jos unohdamme muotiyritykset, uudistaa – ja tyylillä – osataan meilläkin. Yksi hienoimmista esimerkeistä on Artek (sallikaa että puhun siitä suomalaisena, tekijät kun ovat suomalaisia). Yritys on kiinnostava kansainvälisesti ja järisyttäviä projekteja toteutetaan toinen toisensa perään. Työ ei näy koko laajuudessaan Suomessa, mutta: osaisimmeko sitä arvostaakaan?

Oheiset Samuli Karalan ottamat muotikuvat ovat uudistuneen Glorian marraskuun numerosta. Kun lehtiuudistukset ovat tavallisesti hyvin hienovaraisia, melkeinpä huomaamattomia, Gloriassa muutoksen huomaa. Uusia ovat logo, fontit ja palstojen nimet, uutta on taitoissa ja muotikuvissa.

Minusta muutos on onnistunut ja tervetullut: se tekee hyvää lukijoille. Sillä jos mikään ei muutu, meistä tulee pölyttyneitä.

The New York Timesin ajankohtainen muotitalojen uudistumiseen liittyvä artikkeli löytyy täältä.

Valoisaa viikkoa!

Yksi on varmaa. Ensi kevään väri on kirkas, oranssiin taittuva punainen. Punaiset ovat paitsi huulet – ne ovat sitä jo nyt – myös mekot, housupuvut, kengät ja laukut. Jos saan esittää toiveen, sitä nähdään miesten puvuissakin.

Punainen näkyi myös Pradan näytöksessä torstai-iltana. Mitä muuta näytöksessä nähtiin, niin ainakin nainen joka oli kuin Almodovarin, Tarantinon (silloin joskus) ja tieteiselokuvien maailmoista.

Kun syksyn ja talven näytöksessä näkyivät 50-60-luvun vaikutteet ja lavalle asteli yltiönaisellinen nainen jazzin soidessa taustalla, nyt oli aika tutustua naiseen, joka on etäällä ja arvoitus.

Hohtavan valkoisessa tilassa lavalle keinui 2020-luvun liikenainen yksivärisissä kirkkaissa punaisissa, sinisissä ja vihreissä asuissa salkku kädessään. Sitten tulivat raidat, fuksianväriset, sähkönsiniset, vihreät ja keltaiset mustaan yhdistettyinä, banaanikuvioiset hameet ja puserot sekä sievät mustat mekot avonaisin kaula-aukoin ja pienin naisellisin röyhelöreunoin.

Mikäli tämä kuulostaa yksinkertaiselta, se oli kaikkea muuta. Lavalla oli ilmestys yllään raidallinen jakkupukku, jalassa paksut kumipohjaiset nauhakengät ja selässä sombrero.

Ilmassa oli myös dramatiikkaa. Näytösmusiikkina oli kuubalaisen Ernesto Lecuonan säveltämä Te he visto visto pasar, jonka välin oli sovitettu 2000-luvun elektroa.

Punaisen lisäksi varmaa on se, että Prada ei jättänyt viileäksi. Mihin kevään ja kesän mallisto meidät vie, se selviää aikanaan.

Näytöksen näette tästä, ja The New York Times -lehden katsauksen näytöksestä voitte lukea tästä.