Kysymys, yksinkertainen, viikkonne aluksi:

Pariisi vai New York?

Minä valitsen Pariisin.

Parasta viikkoa, missä aloitattekin!

Kuvat Vahram Muratyanin Paris vs New York -kirja, Colette. Paris versus New York -blogi löytyy täältä.

Iltaa!

Sillä aikaa, kun teistä joku – kuinkakohan moni? – on kerännyt yrttejä ja kieriskellyt nurmella rakastettunsa pihamaalla, minä lähdin Pariisiin, muun muassa hakemaan juustokakkua yhdestä lempiravintolastani.

Löysin myös sen täydellisen punaisen huulipunan. Oikeaa punaista sävyä etsinyt ja etsinyt tietää, mitä tarkoitan. Se tapahtui näin:

Lauantaina kaupunkiin saavuttuani otin taksin osoitteeseen 111 boulevard Beaumarchais nauttiakseni lounaan Merci-liikkeen ravintolassa. Paikan kahvila (se on se paikka, missä voi nauttia jonkun taivaallisen henkilön leipomaa juustokakkua ja sanoa hyvästi kaikelle muulle) on minulle tuttu, nyt oli aika käydä ravintolassa.

Mikä ihana paikka! Tilasin carpaccion rucolalla ja parmesaanilla ja vettä, jälkiruoaksi espresson ja juustokakkua. Kaikki oli erinomaisen hyvää, kattaus yksinkertaisen kaunis, lasku noin 25 euroa.

Käynnin opetus oli, että on toimittava välittömästi, kun näkee jotakin, mitä haluaa. Minä näin tarjoilijatterella täydellisen punaisen huulipunan. Lähtiessäni kysyin vaivihkaa, mikä se oli. Nuori nainen avasi yhden tiskin takana olevista laatikoista, otti sieltä käsilaukkunsa ja kaivoi esille tutunnäköisen mustan hylsyn.

Rouge Allure, 14, Passion, Chanel, siinä luki. Voisiko pariisittarella olla mitään muuta?

”Quel est le mot cheesecake en français?”, mikä on juustokakku ranskaksi, tiedustelin samalta tarjoilijattarelta maanantaina, matkalla lentokentälle.

”Le cheesecake”, kuului vastaus.

Paljastan teille samassa yhteydessä, että Mercistä voi ilman sen suurempaa numeroa tilata palan juustokakkua mukaan. Mukaan tulee lautasliina ja kaunis puinen lusikka. Pakkaus aiheuttaa hälytyksen läpivalaisukoneessa, mutta se on mitätön hinta täydellisestä palasta kakkua.

Kauneutta ja nautintoja viikkoonne!

Hei!

Toivottavasti viikonloppunne oli ihana – ja pitkä. Omani oli juuri sitä, mitä kaipasin. Rauhaa, voimistelua, kahvittelua ystävättären kanssa, unta, hyvää ruokaa, lasin viiniä.

Mielessäni oli läpi viikonlopun Pariisi, monestakin syystä. Jokin aika sitten tilaamani Ines de la Fressagnen pariisittarien tyylistä kertova kirja Parisian Chic saapui viikon lopulla ja varhain lauantaiaamuna luin sattumalta Anton&Antonin perustajan Niinan blogia, jossa hän kertoi parhaasta Pariisin-matkallaan nauttimastaan lounaasta.

Paikka, vuosi sitten avattu Merci-niminen liike, on sama, jonka kirjastokahvilassa (kuvassa ylh.) nautin elämäni parhaan juustokakun eräänä sunnuntaipäivänä maaliskuun lopulla. Kahvila, sen tunnelma, nopealiikkeinen harmaahiuksinen tarjoilijanainen, kahvi, juustokakku, jäi mieleeni lähtemättömästi. Voisin aloittaa siellä jokaisen aamuni, viettää sunnuntaita, tavata ystäviä ja rakastettuja.

Merci on kaiken kaikkiaan kiinnostava konsepti ja seuratuimpia Pariisissa juuri nyt, samaan tapaan kuin Colette ja Milanon 10 Corso Como olivat 2000-luvun vaihteessa. Liikkeen omistajat Marie-France ja Bernard Cohen perustivat aikoinaan Bonpoint-nimisen lastenvaatemerkin ja siitä luovuttuaan loivat Mercin.

Kolmikerroksisessa liikkeessä myydään sisustustuotteita, huonekaluja ja vaatteita. Lisäksi siellä on kukkakauppa, kahvila ja ravintola. Yrityksen kaikki voitot menevät hyväntekeväisyyteen: madagaskarilaisten naisten kouluttamiseen.

Enempää en aio kertoa paitsi sen, että sana merci saa liikkeessä käynnin jälkeen aivan uudenlaisen vivahteen. Suosittelen myös tutustumaan liikkeessä myytäviin pellavasta valmistettuihin lautasliinoihin ja kaulahuiveihin.

Ines de la Fressagneen palaan lähiaikoina. Myös hänellä on mielipide Mercin kakuista: ”So good you’d get up in the middle of the night to eat them”, hän toteaa kirjassaan.

Lopuksi paljastan teille pariisilaisravintolan, joka on kaupungin puhutuimpia tällä hetkellä. Keskeisellä paikalla Saint-Germain-des-Prés:ssä huomaamattomasti sijaitseva La Société on ihmeellinen, hyvin originellien tarjoilijoiden sulostuttama paikka, joka on iltaisin hämärine valaistuksineen kuin salaseura. Se on ravintola, jossa voisin nauttia aamiaisen, lounaan, illallisen – mitä vain – milloin vain.

Suosittelen aloittamaan illallisesta. Itse aion kokeilla seuraavalla Pariisin-matkallani aamiaista.

Hyvää viikon alkua!

Kuvat: Merci

Hei!

Hyppäsin perjantaiaamuna ystäväni kanssa lentokoneeseen ja vietin kaksi täydellistä lomapäivää Tukholmassa nauttien kaupungilla kiertelystä, gallerioista, tukholmalaisbistrojen tunnelmasta, estetiikasta yleensä ja erinomaisesta palvelusta.

Yksi mitä näkyi kaikkialla, olivat pajunkissat. Ne eivät olleet mitä hyvänsä oksia, vaan mitä tyylikkäimpiä kevään merkkejä yksinkertaisissa maljakoissaan.

Niinpä päätimme aloittaa operaation nimeltä Pajunkissa. Se tarkoittaa varhaisen pajunkissakulttuurin tuomista Helsinkiin. Ystäväni kiersi kaupungin kukkakauppoja muutaman tunnin ajan sunnuntaina ja löysi kissoja maanantaina Munkkiniemestä.

Huomenna niitä tulee olemaan muutamissa maljakoissa eri Helsingin kaupunginosissa. Mikäli kaikki menee, kuten toiveena on, pian pajunkissoja tullaan näkemään ympäri kaupungin.

Takaisin asiaan eli Tukholmaan. Lauantai-iltapäivän lounasasuun kuului lyhyitä turkiksia ja hennosti läpikuultavia silkkipuseroita, miehet olivat paitapuseroissaan, ohuissa neuleissaan ja farkuissaan. Värimaailma oli edelleen hyvin musta, kevään mallistojen värit olivat liikkeissä.

Värejä parhaimmillaan – tukholmalaisittain – pitää sisällään Acnen ensi syksyn ja talven mallisto, josta oheiset kuvat ovat. Mitä tulee siinä nähtyihin kenkiin, arvelen että myös niitä tullaan näkemään, Tukholmassa ja Helsingissä.

Lopuksi bistrovinkki teille, jotka olette menossa Tukholmaan. Kokeilkaa Richeä Birger Jarlsgatanilla. Tunnelma on jäljittelemätön.

Kaunista viikon alkua!

PS Acnen syksyn ja talven 2011 miesten malliston näette täältä.

Rakastan välitiloja. Rakastan hotelleja. Rakastan huonepalveluita. Rakastan lobbyja. Korjaus: lobbyja, joissa on ihmisiä, elämää. Ja rakastan kylpemistä.

Vietin joulua Tukholmassa edellämainituista asioista ja vähän muustakin nauttien. Lisäksi nukuin järisyttäviä tuntimääriä, lueskelin ja loikoilin.

Yövyin kuninkaanlinnaa vastapäätä Grand Hôtelissa, jonka ruotsalaista perinteikkyyttä ja luontevuutta rakastan myös. Se on harvinainen yhdistelmä ottaen huomioon Grandin tyylilajin ja sen, että hotelli kuuluu virallisiin hovihankkijoihin. (Termi on Kunglig Hovleverantör.)

Joulupäivänä uskaltauduin hetkeksi jopa kävelemään pakkaseen, mitä olen vältellyt onnistuneesti koko talven. Tuuli puhalsi, ja takanani tullut newyorkhenkisesti pitkään takkiin, pipoon ja avoinna oleviin vaelluskengän näköisiin jalkineisiin pukeutunut vanhempi ruotsalaisherra ihmetteli enkö liukastu koroissani.

Se oli aiheellinen kysymys, vaikka minusta kahdeksan ja puolen senttimetrin korot eivät niin kovin korkeat olekaan. Rivakka pakkaskävely kesti parikymmentä minuuttia. Tyytyväisenä hipsin takaisin hotelliin ja kiinalaiseen hierontaan.

Joulunpyhinä mielessäni oli myös Sofia Coppola ja hänen uusin elokuvansa (kuva yllä) Somewhere. Coppola on sanonut haastatteluissa, että välitilat – hetket, jolloin ihmiset ovat muutostilassa, matkalla jonnekin – kiinnostavat häntä ja että kaikissa hänen elokuvissaan on jollain tavoin kysymys niistä.

Kotiin tultuani olen katsellut elokuvan traileria muutamia kymmeniä kertoja ja kuunnellut pienen tauon jälkeen Julian Casablancasia. Molemmissa on juuri nyt, vuoden vaihtuessa ja elämän ollessa avoinna, sitä jotakin.

Olen myös ajatellut, että Tukholmassa on eräs hotelli, jonka aamiaishuoneen haluaisin kuljettaa Helsinkiin. Tarjoilijoineen. Tunnelmineen.

Kauniita vuodenvaihteen päiviä.

Viime päivien suuria kysymyksiä on, mitä pukea ylle nyt, kun syksy näyttää olevan tässä ja kirkkaat ajatukset syksyn puvustosta ja pukeutumisesta ovat vielä jossain toisaalla.

Pohdin kysymystä käväistessäni viikonloppuna Tukholmassa. Ajoitus oli täydellinen paitsi tuntea syksyn ensimmäiset viileät hetket, myös katsella miten tukholmalaiset olivat ratkaisseet asian.

Ai miten? Hymyillen ja huolettomasti. Kuin mitään syksyä ei olisikaan – tiedättehän – ja samalla jättimäisiä ostoskasseja (syyspuvustoa) kuin suuria salaisuuksia kantaen.

Pukeutuminen tuki huolellisesti tätä asennetta. Nähtävissä oli vivahteita syksystä sekä siitä, että oli viikonloppu ja avoin huolestuminen syyspuvustosta ei ole nyt comme il faut. Kuin pisteenä asenteelle olivat valkoiset Converset, niitä oli kaikkialla.

Acnella Norrmalmstorgetilla oli melkoinen kuhina – suurempi kuin joulua edeltävinä viikonloppuina – se oli varsinainen lauantaipäivän näyttäytymispaikka. Se, mitkä ovat esimerkiksi kengät, jotka kaikilla tukholmattarilla tulee tänä syksynä olla, tuntui olevan vielä ilmassa. Toisin sanoen: kukaan ei ole näyttänyt, mitkä ne ovat.

Eräs vaalea kaunotar sovitti suurta Louis Vuittonin weekend bagia kantavan poikaystävänsä valvonnassa Vega-nimisiä tolppakorkoisia kenkiä ja oli pian jonossa kassalle. Vieressäni kassalla seissyt nainen kehui nilkkapituisia, varpaat paljastavia Superior Lea -nimisiä kenkiäni.

Huomasin että kengät keräsivät uteliaita katseita muuallakin, ja tässä on mielestäni tukholmalaisen tyylin ydin. Se ei liity vaikeasti saatavuuteen eikä ainakaan avantgardistisuuteen. Jostain tulee kiinnostavaa vasta, kun joku käyttää sitä juuri oikealla hetkellä.

Milloin on oikea hetki, se on sattumaa.

Joitakin asioita Tukholmasta kaipaan Helsingissä ollessani ja yksi niistä on tuo tukholmalainen kuhina. Sitä on lauantaipäivisin kaupungin keskustassa, siellä ja täällä.

Siihen liittyvät lauantailounaat hyvässä seurassa, kivoissa bistromaisissa paikoissa, jotka ovat täynnä puhetta ja ihmisiä. Ja siihen liittyy kuhina vaikkapa juuri syyspuvuston merkeissä.

Kassalla vieressäni seisseellä naisella oli hänelläkin jalassaan nilkkapituiset, varpaista avoimet kengät. Ihmettelin hetken, sitten sanoin: ”Du ocksÃ¥”, ja nauroimme molemmat.

PS Acnen kuvassa näkyvät kengät ovat suosikkini syksyn mallistosta. Ne ovat luultavasti aivan mahdottomat kävellä tai ajaa autoa, mutta täysin vastustamattomat.

Terveiset Milanosta! Keväästä, sateesta, vihreästä.

Eräs tuttava – mies, tekisi mieli lisätä tietenkin – maalaili minulle kerran tulevaisuutta Pradan myyjänä. Ajattelun taustana oli, että pidän kyseisestä muotitalosta ja ylläni on silloin tällöin Pradaa.

”Kävelisit liikkeessä kauniina ja tyylikkäänä”, hän kuvaili.

Visio oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta loukkaannuin. Minut on kasvatettu luottamaan tässä maailmassa ennen muuta älyyni.

Asia tuli mieleeni muutama päivä sitten Pradalla Corso Venezian liikkeessä. Pidin kädessäni kevyttä kesäsandaalia, kun tumma mies lähestyi minua yhtäkkisesti ja kysyi: ”Is this a good shoe?”.

Ylistin kenkää, hetkeäkään epäröimättä. Se olisi täydellinen naiselle, joka viettää kesäänsä lämpimässä. Kaunis, avoin, ei korkoa, iho saa hengittää.

Pian kenkä oli jalassani, koko näytti oikealta.

Kohtaus kesti minuutin pari, ja olimme kaikki tyytyväisiä: mies, minä ja tutuksi tullut venäläinen myyjä Natasha. Jossain kaukana Nicaraguassa on vaimo, joka saa lahjaksi täydelliset vaaleanruskeat kesäsandaalit. Oli saada myös käsilaukun, suoraan vitriinikaapista, kylmähermoisella puolen minuutin harkinnalla, mutta se jäi. Ehkä kaikkien onneksi.

Olen viettänyt viime aikoina hiljaiseloa postausten kanssa, mutta olette olleet mielessäni. Takana on muotiin liittyvä kirjoitustyö, jota olen tehnyt päivät ja yöt.

Olen ajatellut muotia ja vaatteita enemmän kuin koskaan, ja kun vain tiedän mistä aloittaa, kerron ajatuksistani lisää.

PS Kuva on Pradan Galleria Vittorio Emanuelen liikkeen näyteikkunasta. Muotitalo on valmistanut tämän kesän mallistoonsa vintage-sarjan mekkoja ja laukkuja edellisten kausien kuoseista.

Kävin viikonloppuna Pariisissa. Ja Pariisi tuli kotiini, olohuoneeseeni, täysin odottamatta.

Luin uudesta Gloriasta jutun Givenchyllä Pariisissa miestenvaatteiden suunnittelijana työskentelevästä Tuomas Merikoskesta. Sami Sykön taidokkaasti kirjoittamassa jutussa esitellään suunnittelijan Marais’n kaupunginosassa, Rue Vieille du Templella, sijaitseva koti.

Suunnittelijan tyttöystävä löysi aikoinaan punaovisen, 1600-luvulla yhden perheen kaupunkiresidenttinä sijainneen talon, kirjoitti talon asukkaille kirjeet ja jätti ne postilaatikoihin. Kukaan ei myynyt asuntoaan, mutta myöhemmin yksi asunnoista tuli myyntiin.

Ajattelin kaikkia tekemiäni matkojani muotikaupunkiin, jossa valo on tähän aikaan vuodesta omanlaisensa, Pariisin valo, kuten Sykkö kirjoittaa jutussa. Sitä se on.

Ajattelin keväistä viikkoa joitakin vuosia sitten, kun asuin ystävän asunnossa ja elin Pariisia sieltä käsin. Ajattelin kesämatkaa yli kymmenen vuoden takaa, kun olin lähteä kaupungista kesken pois. Älkää kysykö miksi, ehkä Pariisiin tullaan ja lähdetään samoista syistä.

Ajattelin Miu Miulta Rue de Grenelleltä ostamaani mustaa valmistujaismekkoa, joka oli ja on edelleen yksi kauneimpia ja kalleimpia hankkimiani vaatekappaleita. Ajattelin nuoruuden matkoja, kun Pariisi tuntui kaoottiselta ja ihmiset töykeiltä.

Jutun lukeminen – luin sen kaksi kertaa – , kuvien katseleminen ja tunnelma lievittivät Pariisin ja Milanon kaipuutani hieman. Mieleeni jäi erityisesti kohta, jossa Sykkö kirjoittaa Merikosken pyöräilevän aamuisin halki Pariisin töihin Givenchyn muotitaloon. Valkoinen polkupyörä on kuin auto, mutta Pariisissa ei ajeta itse autoa – se ei ole Pariisia.

Päätin että seuraavalla kerralla aion mennä kaupunkiin vaivihkaa, ilman suunnitelmia, mukanani aikaa ja kaunis keväinen – tai syksyinen – puvusto.

Pariisiin voi mennä takaoven kautta.

Yksi parhaita asioita, joita matkat tarjoavat, on kirkas kaiken paljastava katse itseen ja omaan elämään. Tämä on ollut johtoajatukseni, kun olen viime päivinä kuullut kysymyksen millainen New Yorkin matka oli.

Oivalsin matkan jälkeen, että olen tyttö, joka viihtyy museoissa. Ja vähemmän baareissa. Se ei ole uusi havainto, mutta nyt asia oli tarkoitus kokea New Yorkissa.

Kun ystävät lähtivät iltaisin ulkoilemaan, minä hipsin lukemaan kirjaa ja nukkumaan. (Mainittakoon, että järisyttävän hyvää kirjaa, josta tulen kertomaan teille myöhemmin.) Kun baarikaravaani tuli aamuvarhaisella kotiin, minä nousin ylös katselemaan Manhattania.

Sitten suunnistin gallerioihin ja museoihin.

Löytöihin kuului saksalaista ja itävaltalaista taidetta esittelevä Neue Galerie Fifth Avenuella. Hurmaavampaa paikkaa on vaikea löytää, mikäli pitää Egon Schielestä, Gustav Klimptistä tai Paul Kleestä ja on kiinnostunut tutustumaan museon perustajan, taidekeräilijä Serge Sabarskyn taustaan. Kauniit, arvokkaat puitteet toivat mieleeni Helmut Newtonin gallerian Berliinissä. Suosittelen myös Newtonia: paljon kuvia naisista sukkahousuissa ja korkokengissä, ja vähän muutakin.

Sunnuntaina vietin suloisen päivän MoMA:ssa. Vaeltelin läpi design-, arkkitehtuuri- ja valokuvanäyttelyiden ja galleriakatselmusten ihmisvilinästä, ohikulkevista ajatuksista ja näyistä, joita haahuilu taiteen keskellä synnyttää, nauttien.

En voi unohtaa näyttävän entréen museoon vespakypärät kainalossa tehnyttä gayparia. Tim Burtonin näyttelyn keskellä katseeni osui edessä kävelevään tyttöön. Se oli Natalie Portman.

”Oliko se superkaunis?” ystävä kysyi tekstiviestissä. Oli, ja poikaystävänsä kanssa hyvin newyorkaise.

Loppuun lyhyt lainaus mainitsemastani kirjasta. Siinä on mielestäni jotain tähän yhteyteen sopivaa: taide on elämää, elämää eri rytmissä.

Rakkaat lukijat, toivon teille mitä kauneinta vuotta 2010!

PS Oheiset kuvat ovat MoMA:sta, ylempänä kuva toisen kerroksen kohtauspaikasta, alempana Gabriel Orozvon työstä Samurai Tree Invariants.

Joulutervehdys New Yorkista! Kuvassa näkyvät peuran- ja hirvenpäät olivat minua vastassa, kun saavuin tänne eilen aatonaattona.

Näkymä voisi olla myös Tukholmasta, Lydmar-hotellin edustalta. Uuden sijainnin Moderna Museetin läheltä rannasta löytäneen hotellin seinustalla on nimittäin kaksi samanlaista, tosin katseet eteenpäin suunnattuna.

Kuvassa näkyy myös pala Manhattan Bridgeä, asun ystäväni luona sillan lähellä, ja alempana on aamuinen näkymä Manhattanille. Tänään haemme kuusen ja illalla kokkaamme luomuruokaa.

Lukijat, hyvää, valoisaa ja rauhallista joulua!

PS Taiteilija John Philip Mäkisen peuran- ja hirvenpääteosten nimet ovat A model for perfect life vol 4 ja 5.