Viikon alussa, eilen ja tänään, ajatuksissani ovat olleet japanilaiset puut ja niiden tuoksu, autoilevat naiset ja heidän pukeutumisen salaisuutensa, ihmiset jotka pukeutuvat mustaan ja Café Ekberg, jossa aloitin tänään aamun ystäväni kanssa.

Viimeksi mainittu on mielestäni keväisin paras paikka – kaunis, elävä, täynnä hyväntuulisia ihmisiä – aloittaa päivä. Tänään puheensorina täytti kahvilan jo kello kahdeksan ja pöydät olivat täynnä. Eräänä aamuna toissaviikolla silmiin osui oli valloittava näky: isä aamiaisella pienen puuroa syövän tyttärensä kanssa.

Minä ja ystäväni puhuimme puista. (Kyllä, kyseessä on nainen omenapuudraaman takaa.) Fiaskohenkisen maanantaini päätepiste oli nimittäin ollut se, että tuijotin koneeltani mustavalkoista kuvaa puusta. ”Puut rauhoittavat”, ystävättäreni totesi kuin ajatukseni lukien. ”Saan niistä kaiken elämän eliksiirini.” Itse en ole vielä niin pitkällä, mutta matka on mitä ilmeisimmin alkanut.

Toinen ajankohtainen asia – autoilevat naiset ja heidän pukeutumisensa – on ollut viime aikoina ajatuksissa tiiviisti, mutta siihen palaan tuonnempana. Kohtalokasta tai ei, tiistain yllättäviin iloihin kuuluivat oheiset Louis Vuittonin syksyn/talven 2011-2012 mainoskampanjan kuvat.

Kampanja on minusta ranskalaismuotitalon kaikkien aikojen hienoimpia – ehkä hienoin. Kuvien autot ovat vintage-autoja, mallit nuoria tulokkaita. Kuvat on otettu vanhalla lentokentällä Brooklynissa.

Steven Meiselin ottamien kuvien naiset ovat ymmärtäneet, mitä jokainen autoja rakastava nainen (tai mies) joskus tarvitsee: oman kuljettajan. Tilauksessa olisi yksi. Luotettava ja komea, kiitos.

Kuvat: Steven Meisel, mallit: Zuzanna Bijoch, Daphne Groeneveld, Gertrud Hegelund, Nyasha Matonhodze, Anaïs Pouliot, Fei Fei Sun

Asioiden ainutkertaisuus on ollut mielessäni viime aikoina enemmänkin, sillä lyhyen ajan sisällä sellaisia on tapahtunut useita.

Yksi niistä on esikoiskirjani Seppälä – Oman Elämänsä Muotitalo ilmestyminen. Sain ensimmäiset kappaleet kirjasta perjantaina.

Jännittävä hetki koitti illalla, kun tulin työpäivän ja voimistelutunnin jälkeen kotiin ja laskin muutaman kirjan pöydälle. Siinä se oli, maljakossa ruusuja ja syksyn ensimmäiset viikot olivat takana.

Tuntui epätodelliselta, joten laitoin kirjan Pradan, Marimekon ja Louis Vuittonin kirjojen viereen kirjahyllyyn. Ehkä kirjan näkeminen siellä tekisi kaikesta todellisempaa.

Kustantaja soitti tänään. ”No, miltä nyt tuntuu?”, kuului kysymys. Mitä siihen voi sanoa? Hyvältä. Epätodelliselta. Hiukan tyhjältä. Ja että itse asiassa mielessä on jo seuraava aihe.

Sitä ennen aion nauttia tästä hetkestä ja näistä päivistä, juhlistaa kirjaa ja ennen kaikkea 80-vuotiasta Seppälää.

Kaikki alkoi puhelusta, jonka sain marraskuun alussa vuosi sitten. Puhelimessa oli Kari Eilola Bob Helsingistä, ja hän kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa kirja muotiyritys Seppälästä. Yritys täyttäisi tänä vuonna 80 vuotta.

Vastasin hetkeäkään miettimättä kyllä. ”Oletko varma? Se tarkoittaa, että sinulla ei ole juurikaan muuta elämää keväällä?”, Eilola kysyi vielä. ”Olen. Se kuulostaa hyvältä elämältä.”

Tuo päivä – tai puhelu – aloitti tapahtumasarjan, jonka seurauksena mikään ei ole ollut kuten ennen. Kodistani tuli muotikirjasto. Kaikkialla oli avoimia muotikirjoja ja -lehtiä ja lehtileikkeitä, ajattelin muotia päivät ja yöt (se ei tosin ole uutta), kirjoitin, haastattelin kymmeniä ihmisiä, tapasin päivittäin ja puhuin puhelimessa kirjan ulkoasun suunnittelijan Laura Rautaheimon kanssa.

Kevät meni kuin unessa ja kaiken keskellä, kuten ehkä muistatte, onnistuin muun muassa hankkimaan itselleni läpikuultavan kesäpuvuston. Kesäkuun lopussa kirja korjauksineen oli valmis painettavaksi. Nyt se on käsinkosketeltavan valmis.

Julkaisupäivä on maanantaina 6. syyskuuta, ja sitä ennen on paljon kaikenlaista juhlallista. Jos tapaamme niissä merkeissä, tulkaa sanomaan hei.