Otsikon kysymys on ollut mielessäni lähiviikkojen aikana usein, eri näkökulmista. Suomalaisen tyylin ja muotiyritysten, kansainvälisten muotitalojen, lehtibrändien, ruotsalaisten ei-vielä-klassikkobrändien.

Kirjoitin erääseen kansainväliseen julkaisuun lyhyen katsauksen suomalaisesta tyylistä ja muotialasta ja törmäsin seuraavaan: alan suurimmat toimijat ovat kansainvälisesti brändeinä niin tuntemattomia (ehkä myös epäkiinnostavia) että ne jätettiin Marimekkoa lukuunottamatta pois tekstistä. Tilalle otettiin pieniä, suunnittelijoiden omia merkkejä. Ne ovat vaatimattomia liikevaihdoltaan, mutta kiinnostavia ja ajassa tyyliltään.

Jäin pohtimaan, miksi suomalaiset muotiyritykset eivät ole uudistuneet tai miksi mahdolliset yritykset uudistua eivät ole onnistuneet. Miksi lukuisten niin sanottujen klassikkobrändien on annettu pölyttyä? Onko jossain olemassa ajattelutapa, jonka mukaan klassikon ei tarvitse uudistua?

Kansainvälisiä esimerkkejä muotiyritysten ja -brändien onnistuneesta uudistumisesta on lukuisia. Viime aikaisista tulevat mieleen ranskalaiset Céline ja Nina Ricci sekä italialainen Moncler. Häkellyttävä, ja niin luonteva, on myös Lanvinin uusi elämä.

Yksi kiinnostavimpia uuden merkkejä osoittaneita muotitaloja on mielestäni italialainen Valentino. Kun sen näytös päättyi Milanon muotiviikoilla syyskuussa, yrityksestä muutama vuosi sitten luopunut herra Valentino nousi seisomaan ja antoi suosionosoituksensa suunnittelijapari Maria Grazia Chiurille and Pier Paolo Picciolille. Lupa uudelle oli annettu.

Jos unohdamme muotiyritykset, uudistaa – ja tyylillä – osataan meilläkin. Yksi hienoimmista esimerkeistä on Artek (sallikaa että puhun siitä suomalaisena, tekijät kun ovat suomalaisia). Yritys on kiinnostava kansainvälisesti ja järisyttäviä projekteja toteutetaan toinen toisensa perään. Työ ei näy koko laajuudessaan Suomessa, mutta: osaisimmeko sitä arvostaakaan?

Oheiset Samuli Karalan ottamat muotikuvat ovat uudistuneen Glorian marraskuun numerosta. Kun lehtiuudistukset ovat tavallisesti hyvin hienovaraisia, melkeinpä huomaamattomia, Gloriassa muutoksen huomaa. Uusia ovat logo, fontit ja palstojen nimet, uutta on taitoissa ja muotikuvissa.

Minusta muutos on onnistunut ja tervetullut: se tekee hyvää lukijoille. Sillä jos mikään ei muutu, meistä tulee pölyttyneitä.

The New York Timesin ajankohtainen muotitalojen uudistumiseen liittyvä artikkeli löytyy täältä.

Valoisaa viikkoa!

Arvelen, että joku teistä vietti viikonloppua Flow-festivaaleilla. Minä nautin hiljaisuudesta kotona. Lueskelin, Acne Paperia, Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitusta, Mireille Guilianon Naista ja työelämän taitoa, ja oleilin.

Loin myös vaivihkaa muutaman silmäyksen Tiia Vanhatapion kesän 2011 Druidess-malliston kuviin.

Näin suunnittelijan kesäkuun alkupäivinä, tyytyväisenä, kainalossa Italian Voguen toukokuun numero. Lehden kannessa oli Kirsi Pyrhönen. Suunnittelija oli ollut nopea ja varannut Pyrhösen seuraavan kesän mallistonsa malliksi. Näette valokuvaaja Nina Merikallion ottamat kuvat ohessa.

Silloin tällöin mietin, mitä teille lukijoille kuuluu. Missä olette ja mitä mielessänne on. Siis kysymys viikon alkuun: comment ça va?

Mitä tulee pukeutumiseen, kuluneesta kesästä piti tulla uudenlaisten värien kesä ja minusta värien asiantuntija, mutta kävi toisin.

Minusta on kehittynyt viime kuukausien aikana värittömyyden ja värien, jotka ovat värejä melkein (niitä ei siis melkein ole), asiantuntija. Olipa väri mikä hyvänsä, löydän vaivattomasti sen huomaamattomimmat, tuskin olemassa olevat sävyt.

Vaatimattoman pellavanvalkoisen, ohuen, läpikuultavan helmenharmaan, kalvakkaan beigen, pistaasiin vivahtavan valkoisen, jonka sävy on niin hento, että se päästää lävitseen ja paljastaa kaiken. Ennen kaikkea sen, mitä ei pitäisi.

Oli kirkas kevättalven aamu, kun seisoin vaatekaappini edessä ja katsoin vaaterivistöä edessäni. Mitä garderobilleni on tapahtunut? Missä ovat värit?, kysyin mielessäni.

Pidän mustasta, se on minusta kaunein väreistä, voisin kulkea mustissa huolettomasti koko elämäni, ei tarvita mitään muuta, mutta nyt jokainen näkemäni vaatekappale oli musta. Kaipasin valkoista.

Hankin Acnelta pitkän sinivalkoisen raitamekon, pidin sitä ylläni kotona ja ihastelin raikasta väritystä. Se tuntui ihmeelliseltä. Kun aloitetaan mustasta, tummansininen on vallankumous ja valkoinen lukemattomine sävyineen kokonaan uusi maailma.

Onnistuin kevään kuluessa löytämään vaatekappaleita, joiden värit valon keräävän mustan sijaan paljastivat kaiken. Hankkimieni ohuiden silkkishortsien määräävin ominaisuus oli läpikuultavuus.

Väri, hento pistaasiin vihjaava valkoinen, näytti ja varhain keväällä huumaavalta. Sama väri näytti ja tuntui hetkeä myöhemmin – paljastavalta. Kun shortsit yhdisti haalean helmenharmaaseen silkkipuseroon, asu oli kuin läpivalaisukoneen jäljiltä.

Miten valo voi muuttaa niin paljon?

Voimakkain sysäys väreihin oli lahjaksi saamani yksinkertainen kangaskassi. Tumman violetin ja sähkönsinisen värisestä kassista tuli voimistelukassini, jota kesän alussa arkailematta yhdistin vaaleaan kullanhohtoiseen beigeen, vaaleanpunaiseen ja vihreään ja mustaan. Niitä päiviä ei ollut monia.

Sitten, viime viikolla tuli se hetki. Sinivalkoraidallinen t-paita tuntui vieraalta. Värejä oli liikaa.

Kotiin tultuani otin vaatekaapista esille rauhoittavia mustia vaatekappaleita – hameita, puseroita, mekkoja, housuja, housupukuja, kenkiä – ja sovittelin niitä ylleni. Miten yksi väri voi silmänräpäyksessä muuttaa kaiken?

Tervetuloa, musta.

PS Oheiset kuvat ovat Italian Voguen elokuun 2010 numerosta. Mustavalkoinen kuvasarja on mielestäni yksi viime aikojen hienoimpia. Ehkä hieman viileä ja etäinen, mutta: ne ovat vain muotikuvia.

Valokuvaaja on Paolo Roversi ja malli tämän hetken puhutuimpiin mallitulokkaisiin kuuluva Kirsi Pyrhönen.