Hei siellä!

Tiedättekö, mitä japaninkielen sana midori tarkoittaa?

Nyt tiedätte. Muun muassa vihreää.

Minulla ei ollut siitä vielä aavistustakaan viikko sitten. Sitten influenssavirus lannisti minut vuoteeseen, ja vietettyäni lähes viikon pyjama ylläni kotona aloitin Haruki Murakamin romaanin Norwegian Wood – kirjan, josta on tehty aivan äskettäin myös elokuva – lukemisen.

Sen luettuani tiesin paitsi midorin, myös sanan momo (se tarkoittaa persikkaa) merkityksen.

Ja sen jälkeen mikään ei ollut kuten kolme päivää aikaisemmin. Suhteeni Japaniin (sinne on päästävä pian) ja japanilaisiin (tuijotan heitä kadulla ja hymyilen iloisesti) muuttui, ja suhteeni itseeni muuttui, ainakin hieman.

Luulin viime kesän jälkeen, että syksystä tulisi kirjastosyksy, mutta niin ei käynyt. Kesken jättämäni kirjat odottivat minua hyllyssä, sängyn vieressä ja pinoissa siellä ja täällä.

Sitten tuli Norwegian Wood, ja lopun te tiedättekin.

Mutta Midoriin. Hän oli hurmaava tyttö, joka kulki aurinkolasit päässä sisätiloissa kirjan päähenkilöön Toruun törmätessään. Syy lasien käyttöön oli käytännöllinen: uusi, aiempaa lyhyempi kampaus sai hänet tuntemaan itsensä suojattomaksi, ja siksi hän piiloutui lasien taakse.

Tuolloin ei ollut maaliskuu, mutta yhtä kirkasta oli, arvelen.

Minun maaliskuuni alkoi siis varovaisesti, toipilaana ja voimia keräillen, ja ehkäpä niin oli parasta. Kun kävelin lauantaina kauppamatkalla Tehtaankadulla auringon paistaessa kauniisti, oli yhtäkkinen ajatukseni: huojuva, mutta onnellinen.

Sellainen olotila sopii maaliskuuhun ja mittakaavan vaihtumiseen. Tiedän, että en ole ainoa, joka sovittelee aamuisin takkeja ja kenkiä edestakaisin ja kokee, että mittasuhteet ovat jotenkin – eivät ihan oikeat.

Mittasuhteista on kyse myös oheisissa Mert & Marcusin kuvissa, jotka ovat Vogue Paris’n maaliskuun numerosta. Siitä samasta, johon viittaisin viime postauksessani ja joka sai minut sovittamaan kevättakkeja.

Lehden epäilyttävältä kuulostava kolahdus postiluukusta sai minut myös soittamaan perjantaina Condé Nastiin Pariisiin. Muovinen kääre oli repeillyt matkalla ja lehti oli hmmm.

Lehdet ovat täynnä muotitalojen ilmoituksia. Sellainen voi olla mittakaava lehtitalon näkökulmasta.

Soitossa oli virkistävä puolensa. Se oli odottamani ensimmäinen merkki elinvoimani palautumisesta.

Ja nyt on edessä on uusi maaliskuinen viikko. Kaikki on edessä ja mahdollista.

Hei hei!

When you love fashion, there is no weekend. Everything just blends together.

Lauantaina eräästä haastattelusta lukemani kohta kiteyttää olennaisen kuluneesta viikonlopusta. Sama pätee kauneuteen ja elämään yleensä. Ja joskus viikonloput vain menevät huomaamatta. Itselläni oli sellainen nyt.

Mieleeni jäivät lauantain auringonpaiste, kaupungilla näkemäni miehet duffelitakeissaan – heitä oli useampia – ja kukkakaupasta kotiin hakemani valkoiset riisikukat (ne sopivat lokakuiseen viileyteen täydellisesti). Lopun aikaa olin jossakin unen ja valveen välimaastossa.

Tein myös ennakkotilauksen Vogue Paris’n entisen päätoimittajan Carine Roitfeldin kirjasta Irreverent (itsetietoinen, julkea). Se on vuoden odotetuin muotikirja, jota voi lueskella ja ennen kaikkea katsella, kun illat pimenevät eikä enää näe, mitä itsellä ja kenelläkään muullakaan on yllä.

Kun kirja lanseerattiin toissaviikolla sitten Chez Raspoutin -nimisellä venäläisellä klubilla Pariisissa, paikalla olivat muotimaailman vaikuttajat Givenchyn Riccardo Tiscistä Chanelin Karl Lagerfeldiin. The New York Timesin mukaan viimeksi mainittu jopa jätti Chanelin juhlat Roitfeldia juhlistaakseen.

Tiistaina ilmestyvä kirja kiinnostaa, sillä se on kuvaus yhdestä aikakaudesta muotimaailmassa, mutta myös päättymisestä – siis muutoksesta. Roitfeld on suunnannäyttäjä, joten se kiinnostaa erityisesti.

Muutosta on ilmassa myös Helsingissä.

Yksi sellainen on suosikkikahvilani La Torrefazionen omistajien uusi kahvila, joka avautui Kluuvissa viime viikon lopulla. Hurmaavan newyorkilaistyylisen kahvilan nimi on Fratello Torrefazione.

Minä aion hakea sieltä tänään aamukahvini ja samaa suosittelen teillekin, kun liikutte niillä kulmilla. Erinomainen kahvi on yksinkertainen, ihana tapa aloittaa päivä ja viikko.

Kuulemisiin!

Jos ja kun olen aivan rehellinen, minun on myönnettävä, että liikuttuneena katselin viikonloppuna – lauantaiaamuna, -iltapäivänä, -iltana – kuvia tiedätte kyllä mistä. Yllätin itsenikin.

Oheiset kuvat ovat kuitenkin teitä varten. Kävin ottamassa ne varhain maanantaiaamuna viikko sitten La Sociéte -ravintolasta Place Saint-Germain-des Préltä. Nautin siellä aamiaisen edellisenä päivänä.

Kun astuin ovesta sisään kymmeneltä sunnuntaiaamuna, ravintola oli tyhjä. Kiinnostukseni ei laskenut hetkeksikään. Päinvastoin. Sain seurata, miten yksi Pariisin suosituimmista ravintoloista heräsi päivään, juoda kahvia ja lukea päivän lehdet (ykkösaiheita oli Pradan parin päivän takainen listautuminen Hong Kongin pörssiin) mitä kauneimmassa ympäristössä, auringon paistaessa ikkunasta sisään, klassisen musiikin soidessa taustalla.

Yksinkertainen aamiainen – greippituoremehu, kahvi, leivonnaisia – oli katettu kauniisti hopeatarjottimelle. Mitään ylimääräistä ei ollut, seikka, joka erottaa paikan ja paikan.

Se, että ravintola on auki joka päivä kello yhdeksästä lähtien, oli asiakkaita tai ei, on minusta ihana kuriositeetti. Mutta suosio tulee ja menee. Ystäväni, joka on Pariisissa nyt, lähetti viestin, että tänä iltana paikka on täynnä.

Lopuksi vielä pari sanaa Hustvedtin Kesästä ilman miehiä. Kirja – Un été sans les hommes – näytti olevan myös pariisittarien kuumin kesäromaani. Sitä luettiin metrossa ja se oli keskeisiä syitä, miksi sain tiukasta kiellosta huolimatta ottaa oheiset kuvat.

Mainitsin ystävälliselle naiselle, joka antoi minulle lopulta luvan, myös lokakuisesta Fin Noir -näyttelystä sekä esittelin parhaani mukaan blogini (nainen löysi sen nopeasti puhelimellaan) sisältöä ja Taloussanomia.

”Mademoiselle, oui, voitte ottaa kuvia. Haluatteko kahvin tai lasin vettä? Sanokaa, jos voin auttaa teitä jotenkin.”

Rakastan asioiden järjestymistä, ovien aukeamista. Ja nehän aukeavat, jos vain haluaa.

Kaunista viikkoa!

Hei! Otsikon ei ole tarkoitus olla itseään toteuttava ennustus minulle tai teistä kenellekään – päin vastoin. Se liittyy tämän viikon lukukokemukseeni, jonka aloitin ollessani toipilaana kotona. (Korvatulehdus ei muuten ole ainoastaan pienten lasten sairaus, toisin kuin luulin, vaan myös aikuisten.)

Parina iltana luin Siri Hustvedtin juuri suomeksi käännettynä ilmestynyttä romaania Kesä ilman miehiä. Strategiani oli lukea kirja alta pois ennen kuin siitä tulee itseään toteuttava ennustus.

Aion esitellä teille vielä ennen lomaa muutamia kesäkirjoja ja -elokuvia, joista pidän, ja Hustvedtista on hyvä aloittaa.

Kirja kertoo Mia Fredricksenistä, 55-vuotiaasta runoilijasta ja professorista, jonka aviomies Boris ilmoittaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen haluavansa pitää taukoa avioliitosta. Mia saa hermoromahduksen, muuttaa lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä luokse ja viettää kesän naisten – äidin, tämän ystävien ja pitämäänsä lukupiiriin osallistuvien tyttöjen – ympäröimänä.

Kiitos Hustvedtin tarkan katseen, voimme tutustua tarinaan, jonka tunnelma on lähtökohdista huolimatta iloinen, jopa huvittava. Se, että kirja ei ole Hustvedtin rakastettujen teosten Kaikki mitä rakastin (All I loved) ja Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American) tapaan synkkä tai erityisen monitasoinen, on minusta yksinomaan hyvä asia.

Kesä ilman miehiä on täydellinen teos aloittaa kirjakesä. Se on kepeähkö, lyhyt ja sopii luettavaksi missä hyvänsä mielentilassa. The New York Timesin arvion kirjasta voitte lukea tästä.

Kaunista torstaita!

PS Teille, jotka olette joskus sairastelleet ilman, että mitään syytä on löytynyt, suosittelen Hustvedtin aiempaa teosta Vapiseva nainen – Hermojeni tarina (The Shaking Woman or A History of My Nerves).

Aloitin sunnuntaiaamuni varhain, varhain Anna Järvisen uutta levyä Anna själv tredje kuunnellen. Se on kevään paras levy – tiedän jo nyt – ihmeellistä musiikkia, jota kuunnellessa päivä ei voi alkaa huonosti.

Ilahduttavaa on myös, että Anna Järvinen esiintyy Korjaamolla 28. toukokuuta.

Sunnuntain havaintoja oli, että omistan kaksi poliittista vaatekappaletta tai asustetta. Toisen, Samu-Jussi Kosken suunnitteleman takin (kuvassa), puin ylleni sattumalta lähtiessäni ulos. Suomalaisempaa väriä kuin takin kirkas sininen ei voi olla.

Muutama vuosi sitten Istanbulista hankkimani koru muuttui kantaaottavaksi Pariisin muotiviikkojen aikaan maaliskuussa. Siihen asti Dior-kaulakoruni oli symboloinut lähinnä muotitalojen voimaa, mutta yhdessä päivässä siitä tuli merkki antisemitismin vastaisuudelle.

Poliittinen voi olla niin monella tavalla.

Kesän lähestyessä – ehkä joku teistä jo kokoaa kesäkirjastoa – en voi olla suosittelematta teille kirjaa, jonka parissa vietin lauantaipäivää. Tässä kohdin pitäisi sanoa: vain naisille (tai tytöille), tai ehkä ei sittenkään.

Jos joku miespuolinen lukija löytää Carrien nuoruusvuodet, se olkoon – poliittista.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Kuva: Nina Merikallio

”Ihmiset, jotka lukevat, ovat kuin salaliittolaisia keskenään”, ystäväni totesi jokin aika sitten. Keskustelimme lukemisesta ja siitä, millainen vaikutus hyvillä kirjoilla ja niiden maailmaan uppoutumisella voi olla.

Olin viettänyt juuri viikonlopun – täydellisen lajissaan – lukien Riikka Pulkkisen uusimman teoksen Totta.

Kirjan kosketus oli välitön. Se sai minut tuntemaan voimakasta, kaiken ylittävää myötätuntoa ympärillä olevia ihmisiä kohtaan. Voimistelutunnilta tullessani, tuntemattomien ihmisten keskellä ajattelin, että kaikki muu paitsi ystävällisyys on turhaa.

Esitin kirjailijalle muutaman kysymyksen. Hän on ajankohtainen myös siksi, että torstaina julkistetaan Finlandia-palkinnon voittaja. Tiistaina uutisoitiin, että Totta käännetään englanniksi.

Mistä kirjojesi tarinan kehittyminen alkaa?

Aloitan aina rakenteen hahmottamisella. Mielessäni on aluksi romaanin ”perusvire”, ehkä kertoja tai kerrontaratkaisut sekä teema. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka syntyy seuraavaksi, sitten yksittäiset kohtaukset. Juoni on aivan viimeinen asia, sitä muokataan usein vielä muutamaa viikkoa ennen kuin kirja menee painoon.

Mikä oli hetki, jolloin idea uusimmasta romaanistasi kirkastui?

Se tapahtui syyskuussa 2008, kun kirjoitin kohtauksen, jossa Eeva menee pienen Ella-tytön kanssa puistoon ja näkee tytön valkean niskan.

Olet kirjoittanut kaksi romaania. Kirjailijaelämän paras puoli tähän mennessä? Entä huonoin?

Parasta on ehkä ollut kollegiaalinen riemu sekä jonkinlainen solidaarisuus. Ulkomaanmatkat ovat myös olleet huippuhetkiä. Pahinta on työn yksinäinen luonne. Toisaalta parhaatkin kirjoitushetket koetaan yksin. Niinä hetkinä huonot päivät unohtuvat.

Teoksen Totta kustannusoikeudet on myyty kahteentoista maahan. Onko se ollut yllätys?

Kieltämättä olen hiukan yllättynyt siitä, että kansainvälinen ura on auennut näin nopeasti. Toisaalta Raja julkaistiin viime vuonna hollanniksi. Osasin sen menestyksen perusteella odottaa jotakin tällaista.

Voisiko kuvitella itsesi Sofi Oksasen tapaan Amerikan-kiertueelle?

Olin juuri New Yorkissa, tapasin sikäläistä kirjallisuusvaikuttajaa, puhuimme yhteistyömahdollisuuksista. Olisi hienoa päästä New Yorkiin festareille. Toisaalta vielä hienompaa olisi päästä matkustamaan bussilla USA:n halki. Lukisin kirjaani autioilla bussiasemilla. Sellaisesta haaveilen, ja sen osaan myös kuvitella.

Millaista on arkielämäsi, kun kirjoitat? Millaisia ovat päiväsi, miten havainnoit ympäristöäsi?

Olen melko herkkävireinen eläjä. Ehkä se on osa kirjailijalaatuani. Panen merkille asioita. Ajattelen, että kirjailijan tehtävä on poimia kaikki se, mikä on meneillään ihmisten välillä, maailmassa, kynnyksillä, sivulauseissa. Kaikki näkymätön. J.M Coetzee kutsuu henkilöhahmonsa suulla kirjailijan työtä ”näkymättömän sihteerinä olemiseksi”. Niin minäkin ajattelen. Arkinen puurtaminen on kurinalaisuutta. Kirjoitan, vaikkei tuntuisi siltä. Parhaassa vaiheessa – kun kirja on alussa – keitän aina hyvät kahvit ja syön suklaata. Pahassa vaiheessa – lopussa, kun on editoitava – istun vain ja väännän itkua.

Miten kauan voit olla kirjoittamatta, ja miten käy, jos et kirjoita?

Olen juuri nyt hiukan levoton, koska en ole ehtinyt kirjoittaa. Kuukausi kirjoittamatta voi tehdä hyvää. Kaksi on jo liikaa. Tulee olo, että ohitan maailman, olen maailman edessä välinpitämätön. Tässä mielessä kirjoittaminen on vastuun kantamista.

Mitä tarvitset voidaksesi kirjoittaa?

Tietokoneen. En osaa kirjoittaa käsin. Tarvitsen myös näkymän. Kahvikupillinenkaan ei ole pahaksi, eikä suklaa.

Mitä teet, kun et kirjoita?

Juoksen, tanssin, juon viiniä, olen läheisteni kanssa. Itken, nauran, elän. Yritän tosin ajatella, ettei kirjoittaminen ole elämän vastaista toimintaa.

Kolme sinuun eniten vaikuttanutta kirjaa – ja miksi?

Dostojevskin Rikos ja rangaistus – tätä on oikeastaan tarpeetonta perustella. Luin teoksen oikeaan aikaan, 18-vuotiaana. Se kertoo ihmisyydestä kaikkinensa.

Astrid Lindgrenin Marikki – se kertoo hyvin syvällisesti perheestä, yhteiskunnasta ja lapsen kokemusmaailmasta.

Ian McEwanin Atonement – en ole koskaan järkyttynyt romaanin loppuratkaisusta niin paljon, ja oivaltanut joka lukukerralla uusia asioita.

Viikon alun pieniin iloihin kuului tutustuminen Pradan Fantasy Lookbook and Motionbook -projektiin.

Muotitalon ensimmäinen Fantasy Lookbookiksi nimetty sähköinen mallistokirja tehtiin kevät/kesäkaudelle 2007 yhteistyössä Rem Koolhaasin OMA-toimiston kanssa. Tänä syksynä mallistot esitellään myös liikkuvassa muodossa, valokuvien, kuvitusten ja videon yhdistelmänä.

Näette James Liman ohjaaman elävän Lookbookin tästä. Oheiset kuvat ovat tämän kauden sähköisestä tyylikirjasta.

Briljantit kuvat ja video ilahduttivat minua ilman sanoja. Toivottavasti niillä on sama vaikutus teihin.

Joskus sanoja ei vain tarvita.

Viikon aluksi haluan lausua kiitokseni Café Succèsin terassilla perjantaiaamuna istuneille hurmaaville vanhemmille herroille, jotka ystävällisesti tulivat kertomaan minulle jonoon autoani lähestyneistä lappuliisoista.

Kiitos! Se oli ritarillinen teko. Sydämeni suli. Millainen olisi maailma, jos kaikki ihmiset toimisivat toisiaan kohtaan kuten te?

Vastaavalla tavalla näytti ystävällisyytensä uusi ihminen uudessa työpaikassani muutamia viikkoja sitten. Osoitin ensitapaamisella kirjaa hänen työpöydällään ja kysyin, mikä se on.

Kirja oli kuulemma tilattu juuri Amazonista, mutta omistaja ei ollut ehtinyt sitä vielä lukea. Haluatko lainata sen?, kuului kysymys.

Tutustuin kirjaan viikonloppuna. Nimi on Brain Rules, kirjoittaja on molekyylibiologi John Medina. Aiheena ovat siis aivot.

Kirjassa esitellään kaksitoista aivojen toimintaan ja siten ihmisen suorituskykyyn ratkaisevasti vaikuttavaa seikkaa ja niiden mekanismit. Lisäksi siinä kerrotaan, miten olisi viisainta toimia, jos haluaa pitää aivoistaan ja niiden jaksamisesta huolta.

Itselleni kirja oli juuri nyt aarre. Kiinnostavaa on mielestäni se, miten esimerkiksi liikunta, uni, unen puute, stressi ja tunteet vaikuttavat aivojen suorituskykyyn. Pieneltä tuntuvilla heilahduksilla voi olla yllättävän suuri vaikutus.

Suosittelen kirjaa kaikille teille, jotka haluatte lukea jotain kehittävää, sivistävää ja virkistävää. Minä palautan kirjani sen omistajalle tänään. Aion myös osoittaa kiitollisuuteni. Miten, se on vielä mysteeri.

Asioiden ainutkertaisuus on ollut mielessäni viime aikoina enemmänkin, sillä lyhyen ajan sisällä sellaisia on tapahtunut useita.

Yksi niistä on esikoiskirjani Seppälä – Oman Elämänsä Muotitalo ilmestyminen. Sain ensimmäiset kappaleet kirjasta perjantaina.

Jännittävä hetki koitti illalla, kun tulin työpäivän ja voimistelutunnin jälkeen kotiin ja laskin muutaman kirjan pöydälle. Siinä se oli, maljakossa ruusuja ja syksyn ensimmäiset viikot olivat takana.

Tuntui epätodelliselta, joten laitoin kirjan Pradan, Marimekon ja Louis Vuittonin kirjojen viereen kirjahyllyyn. Ehkä kirjan näkeminen siellä tekisi kaikesta todellisempaa.

Kustantaja soitti tänään. ”No, miltä nyt tuntuu?”, kuului kysymys. Mitä siihen voi sanoa? Hyvältä. Epätodelliselta. Hiukan tyhjältä. Ja että itse asiassa mielessä on jo seuraava aihe.

Sitä ennen aion nauttia tästä hetkestä ja näistä päivistä, juhlistaa kirjaa ja ennen kaikkea 80-vuotiasta Seppälää.

Kaikki alkoi puhelusta, jonka sain marraskuun alussa vuosi sitten. Puhelimessa oli Kari Eilola Bob Helsingistä, ja hän kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa kirja muotiyritys Seppälästä. Yritys täyttäisi tänä vuonna 80 vuotta.

Vastasin hetkeäkään miettimättä kyllä. ”Oletko varma? Se tarkoittaa, että sinulla ei ole juurikaan muuta elämää keväällä?”, Eilola kysyi vielä. ”Olen. Se kuulostaa hyvältä elämältä.”

Tuo päivä – tai puhelu – aloitti tapahtumasarjan, jonka seurauksena mikään ei ole ollut kuten ennen. Kodistani tuli muotikirjasto. Kaikkialla oli avoimia muotikirjoja ja -lehtiä ja lehtileikkeitä, ajattelin muotia päivät ja yöt (se ei tosin ole uutta), kirjoitin, haastattelin kymmeniä ihmisiä, tapasin päivittäin ja puhuin puhelimessa kirjan ulkoasun suunnittelijan Laura Rautaheimon kanssa.

Kevät meni kuin unessa ja kaiken keskellä, kuten ehkä muistatte, onnistuin muun muassa hankkimaan itselleni läpikuultavan kesäpuvuston. Kesäkuun lopussa kirja korjauksineen oli valmis painettavaksi. Nyt se on käsinkosketeltavan valmis.

Julkaisupäivä on maanantaina 6. syyskuuta, ja sitä ennen on paljon kaikenlaista juhlallista. Jos tapaamme niissä merkeissä, tulkaa sanomaan hei.

Kumma juttu, mitä kevät aiheuttaa: toisella hetkellä olo on levoton, toisella tekee mieli loikoilla sängyssä puhtaiden lakanoiden välissä, katsoa kirkasta valoa hieman etäältä ja lukea kirjoja.

Vaihteleviin kevättunnelmiin sopiva kirja on Merete Mazzarellan Matkalla puoleen hintaan. Se kertoo vanhenemisesta ja eläkkeelle jäämisen taidosta.

Aihetta ei kannata pelästyä – kirjassa on kaikki, mitä kevään kirkkaissa hetkissäkin: ihmeellinen, häikäisevä valo, keveys, odotus, tunne jostain mitä on edessä.

Minua hymyilytti kohta, jossa kirjailija – 65-vuotias – kertoo Tukholmassa pitämästään esitelmästä erääseen teokseensa liittyen:

”Jälkeenpäin muuan herra – minua vanhempi – tuli sanomaan minulle: ‘Olipa mielenkiintoista. Olen ollut kuuntelemassa sinua täällä Tukholmassa kerran aikaisemmin, siitä on varmaan kaksikymmentä vuotta. Silloin sinulla ei ollut kovin paljon sanottavaa, mutta olit ilo silmälle.’ Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ‘Nyt oli pikemminkin – päinvastoin.’ Tajusin, että siihenastinen kehitykseni oli ollut nollasummapeliä, mutta tajusin myös, että siitä eteenpäin olisi toisin.”

Hyviä lukuhetkiä – ja hetkiä.