Asioita, jotka ovat saaneet minut viikon alkaessa hymyilemään: hennon beigeen trenssiin pukeutunut säveltäjä, joka pyöräili varhain aamulla minua vastaan Ekbergin kohdalla, osteopaattini Hannu (milloin hymyilinkään viimeksi?), sinivalkoinen mekko, joka sai minut tuntemaan itseni päiväkotilapseksi (havaitsin lounasaikaan, että yksi takaosan napeista oli ollut avoinna koko aamupäivän).

Matkalla Milanoon muutama viikko sitten hymyilin toisenlaista hymyä.

Lentokentällä tekemäni ilahduttava aikaisen aamun havainto oli, että lähes kaikki vaatekappaleet ja asusteet ylläni – takki, mekko, käsilaukku, käsineet, kaulaketju – olivat suomalaisten yritysten valmistuttamia. Kannoin Stockmannin muovikassia, jossa oli pullo suomalaista lähdevettä, suomalainen suklaakonvehti, ranskalainen huulipuna ja Monocle-lehti, jonka kansikuvassa oli saamelaispariskunta.

Sinivalkoisuus oli yllätys ja ylpeydenaihe ja toi lisäksi esille erään toisen seikan.

Epäilin jokin aika sitten, että mitä tulisi pukeutumiseen, keväästä tulisi mustavalkoinen.

Viikonloppuna tekemäni laskutoimitus paljasti, että omistan kuusi sinistä takkia ja niistä kolme on hankittu vuoden sisällä. Takkien lisäksi kolmen viimeaikaisen suosikkiasuni värit ovat sininen ja valkoinen.

Oheiset kuvat ovat Palazzo Clericistä Milanosta, jossa designviikon ajaksi rakennetussa The Future in the Making -näyttelyssä Artek oli mukana tarjoten kalusteet näyttelyn pohjaksi. Vanhan ja uuden yhdistelmä näytti hienolta jo rakennusvaiheessa, palatsia esitellyttä henkilöä lainaten: italialainen renessanssi kohtaa suomalaisen puun.

Sinisissä ja valkoisissa, kosmopoliittisissa ajatuksissa omistan tämän postauksen Aatos Erkolle. Ilman hänen uudistusmielistä tyyliään ei tätäkään blogia olisi.

Keväistä, kaunista viikkoa!

Kuvat: Artek, Achim Hatzius

Päätin viime viikonloppuna, että tulevan talven yli ulottuva tunnuslauseeni kuuluu: näe valkoista.

Se muotoutui, kun vilkaisin epävarmana hetkenä, jälleen kerran, Acnen ensi kevään ja kesän pre-malliston kuvia. Oheisen valkoisen asun kohdalla pysähdyin ja hengähdin.

Ah, valkoista! Kevät.

Ja sillä hetkellä keksin.

Ajattelemalla valkoista voisin muuttaa suhteeni pimeän aikaan. Aion pitää valkoisen mielessäni seuraavina kuukausina ja kiinnittää siihen kaiken huomioni hetkinä, jolloin pimeä tai kylmä uhkaa horjuttaa tasapainoani.

Ajattelen kaikkia valkoisia asioita, joista pidän: valkoisia avalanche-ruusuja, jotka tuovat mieleeni Karl Lagerfeldin*, mozzarellaa, enkeleitä, Artekin valkoista A110-riippuvalaisinta, valkoista pyjamaa (aion oleilla sellaisessa noin puolet talvesta), puhtaita valkoisia lakanoita, viime kesänä Firenzen juna-asemalla näkemääni valkoiseen puuvillamekkoon pukeutunutta nunnaa (tyyni, mutta päättäväinen ja elegantti).

Silloin tällöin aion tietysti vilkuilla kuvaa Acnen valkoisesta asukokonaisuudesta ja haaveilla, miten ihana siihen olisi pujahtaa jo tammikuussa.

Mutta sitä ennen aion – ja me aiomme – tietenkin elää, vai mitä?

Me muoti-ihmiset voimme myös hitaasti alkaa luonnostella kevään vaatestrategiaa ja tehdä siihen liittyviä päätöksiä vielä moneen kertaan: tästä pidän, tästä en pidä, tämän hankin, tätä en missään nimessä hanki (ja juuri sen tulen hankkimaan).

Ai niin, uutinen:

Samuji avaa lähiaikoina uuden liikkeen Helsinkiin, Pohjois-Esplanadille. Milloin, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Palaan asiaan soitettuani suunnittelijalle!

Kuulemisiin!

*Valkoisia ruusuja on siellä ja täällä Lagerfeldin kotona dokumenttielokuvassa Lagerfeld Confidential.

Oheinen kuva on näkymä vuoteestani lauantaiaamuna. Sitä ei ole lavastettu, toisin kuin voisi luulla, vaan pian kuvassa näkyvän esitteen avattuani hipsin hakemaan kameran ottaakseni kuvan.

Erityisen kiinnostavaa Uusia näkökulmia vuodesta 1935 otsikoidussa aukeamassa on, että kuvatekstiin on piilotettu uutinen. Ja kenelle se kerrotaan ensimmäisenä? Asiakkaille. Kuiskaten.

Artek siis avaa loppusyksystä myymälän, joka keskittyy 2nd Cycle -tuotteiden ja vintage-huonekalujen myyntiin. Minne, se on vielä salaisuus.

Liike jatkaa näin vuonna 2007 aloitettua projektia, jossa yritys keräsi vanhoja Aalto-tuoleja ja rakensi niistä osaston Milanon huonekalumessuille. Mikäli muistan oikein, tuolit huutokaupattiin myöhemmin Lontoossa.

Kuvan lauantaiaamu, se jatkui yli puolenpäivän, piti sisällään aamiaisen vuoteessa, kuluneen viikon lehtien lukemista hitaasti ja huolella ja Sleeping Buddha -nimisen levyn kuuntelua. Ihana levy, mutta varoituksen sana on tarpeen: jos sitä kuuntelee kokonaisen viikonlopun, läsnäolo voi olla seuraavina päivinä haastavaa.

Suloista alkavaa viikkoa!

PS Täältä voitte lukea Tom Dixonin 2nd Cycle -projektiin liittyvän haastattelun vuodelta 2007.

Rento, hyväntuulinen pulina on päällimmäisiä tästä viikoista mieleeni jääneitä asioita. Torstaina aamulla sitä kuului varhain aamulla La Torrefazionessa, joka oli täynnä aamiaista nauttivia ihmisiä.

Tiistai-iltana sellainen täytti Artekin Pohjois-Esplanadilla, kun yritys järjesti DIALOGI#2-keskustelutilaisuuden puhujina joukko design-ammattilaisia Vitrasta, Alvar Aalto -säätiöstä, Suomen rakennustaiteen museosta ja Artekista.

Tarjoilu oli artekmaiseen tapaan huolettoman elegantti: erinomaista ranskalaista valkoviiniä – ehkä Chablis’ta, ehkä Sancerreä. Tärkeintä oli keskustelu, epävirallinen ja ohjattu, ja sitä varten kokoontunut kuuntelemaan eri-ikäisiä arkkitehtuurista ja designista kiinnostuneita ihmisiä. Yleisö esitti myös kysymyksiä.

How do you define a classic?, kuului niistä kiinnostavin.

Kiinnostavin siksi, että se esitettiin aivan keskustelun lopuksi, sen jälkeen kun klassikoistaan tunnetut instituutiot olivat kertoneet suhteestaan klassikoihin ja uudistumiseen sekä haasteisiin, joita klassikot yrityksille luovat.

Miten voi luoda uutta, jos tunnetuimmat tuotteet ovat klassikoita? Mitä tehdä niiden klassikoiden kanssa, jotka eivät myy merkittävästi, mutta joiden historiallinen arvo yritykselle on merkittävä? (Vastaus: ottaa ne myynnistä riippumatta vuosi vuoden jälkeen mukaan katalogiin.)

Palaan kysymykseen. Vitran tutkimusjohtajana työskentelevä Anniina Koivu totesi, että jos uuden tuotteen lanseeraus ja tunnetuksi tekeminen kestää noin kolme vuotta, viidessä vuodessa näkee, onko siitä klassikoksi. Ja toisaalta, kun aikaa on kulunut riittävästi, klassikot muuttuvat vintageksi.

Mielenkiintoisia näkökulmia, vai mitä?

Jäin keskustelun jälkeen pohtimaan klassikon ulottuvuuksia ja kaikkia niitä tuotteita, jotka ovat klassikoita minulle. Ratkaisevaa ei enää ole ikä, vaan ajaton, vahva ja kaunis olemus.

Otan esimerkin muotimaailmasta. Vuonna 1996 perustetulla Acnella on jo nyt mallistossaan lukuisia tuotteita, joita voi kutsua klassikoiksi. Yksi sellainen on t-paita nimeltä Copy, toinen Pistol-niminen kenkämalli. Niistä on tullut klassikoita muutamassa vuodessa, sillä kysytään kausi toisensa jälkeen ja myydään jatkuvasti enemmän kuin tuotteita keskimäärin.

Klassikon tekevät siis kuluttajat. Ja fiksu yritys huomaa, että tuotteesta on tulossa klassikko. Joskus mukana on onnea, esimerkiksi silloin, kun Kate Moss kulki Glastonburyn festivaaleilla kuran keskellä jalassaan Hunter-merkkiset kumisaappaat.

Ääripäitä ovat yritykset, jotka ovat klassikoita itsessään. Sellainen on esimerkiksi ranskalainen muotitalo Chanel: sen jokainen tuote on klassikko jo ennen syntymistään – myynnistä, designista riippumatta.

Samankaltainen asema on myös Artekilla: jokainen sen lanseeraama uusi tuotesarja on potentiaalinen klassikko.

Klassikot ylhäältä alas: Chanelin 2.55-laukku Peter Faragon ja Ingela Klemetz-Faragon Northern Women in Chanel -näyttelyn kuvassa, Acnen Copy-t-paita, Ville Kokkosen suunnittelema valaisin Artekin ensi viikolla Lontoosta lanseerattavasta the White Collectionista, Acnen Pistol-kenkä, Ilmari Tapiovaara ja Aslak-tuoli.

PS Artekin Esplanadin liikkeessä on parin viikon ajan Vitran näyttely, jossa on esillä Vitra-klassikoita. Käykää ohikulkiessanne katsomassa. Suosittelen myös lokakuun alkuun asti avoinna olevaa Northern Women in CHANEL -näyttelyä Tukholman Fotografiskassa.

Hei!

Toivottavasti viikkonne on ollut hyvä. Omani on ollut…hmm…ihana.

Parasta ovat olleet aamuiset keskustelut ystävien ja tuttavien kanssa, aiheina muun muassa muutos ja sen kauneus, mainostoimistojen nykytila, kohteliaisuussanojen vähäinen käyttö suomen kielessä ja tietenkin kesä.

Kommenttina jälleen ajankohtaiseen ihmettelyyn siitä, miten ruotsalaiset osaavat tehdä hienoja brändejä, nostan esille suomalaisbrändin, josta myös ruotsalaiset ovat kiinnostuneet.

Kyseessä on ruokakauppa Anton&Anton, jonka omistajaan Niina Hietalahteen törmäsin keskiviikkoaamuna Kaivopuiston Mattolaiturissa. Hän odotti ryhmää tukholmalaisia IHM Business Schoolin opiskelijoita, jotka haluavat tutkia, löytyisikö Porvoossa ja Helsingin Töölössä toimivalle yritykselle markkinoita Ruotsista. Esitin A&A:n Annica Svibergille muutaman kysymyksen aiheeseen liittyen.

Miten opiskelijat löysivät Anton&Antonin?
Sisareni, joka on ryhmän ohjaaja, kautta. Hän, kuten koko opiskelijaryhmä, on hyvin kiinnostunut ruoka-alasta ja uusista ruokatrendeistä.

Miksi he valitsivat tutkimuskohteeksi juuri Anton&Antonin?
Ruotsista ei heidän mielestään löydy tällä hetkellä vastaavaa konseptia ja he haluaisivat nähdä, että A&A asettautuisi myös Ruotsiin. A&A on opiskelijoille hyvä kohde, koska olemme dynaaminen kasvuyritys, jolla on hyvät kasvumahdollisuudet.

Mitä vastaavanlaisia yrityksiä opiskelijat ovat maininneet Ruotsista?
Tärkeimmät kilpailijat ovat heidän mielestään Cajsa Warg sekä kaikki kauppahallit.

Ilahduttava esimerkki, eikö vain?

Eikä Anton&Anton ole ainoa. Meillä on muitakin hienoja brändejä, jotka herättävät kiinnostusta maailmalla. Monet niistä ovat pieniä ja kasvavia, kuten Samuji, mutta pieniä ovat olleet ruotsalaiset menestysbränditkin aikoinaan. Esimerkiksi H&M osti 70-luvulla Seppälältä, jolla oli oma housutehdas, ja yritykset ostivat yhdessä tuotteita Aasiasta.

Ruotsalaisopiskelijoiden tyyliin suosittelen tutustumista Anton&Antonin, Artekin, Byredon, Kaffa Roasteryn, SIS. Delin ja Mattolaiturin kaltaisiin pieniin, yksityiskohtia vaaliviin yrityksiin – ja niihin, joita näette arjessanne. Siten, tutkimalla mistä hienous on peräisin, brändeistä oppii eniten.

Visiitin arvoinen on myös Strindbergin ja Marimekon yhteistyössä toteuttama Marikahvila. Se avautuu Pohjoisesplanadilla kesäkuun lopussa.

Ruotsalaiseen tyyliin kuuluu lisäksi kehuminen. Se tekee meistä kaikista onnellisimpia. Onneksi olkoon ja hyvä ovat fraaseja, joista on helppo aloittaa.

Kaunista perjantaita!

PS EVA:n tekemä raportti Heja Sverige! löytyy täältä.

Ystävä Turusta lähetti viestin ja valokuvia. Artek ja SIS.Deli ovat avanneet kaupunkiin kulttuuripääkaupunkivuoden ajaksi kahvilan, jonka on suunnitellut saksalainen taiteilija Tobias Rehberger.

Katsoin kuvat, ilahduin, ja innostuin välittömästi. Paikan päälle en ole vielä ehtinyt, mutta lauantaivisiitti ja luomuaamiainen kahvilassa on suunnitteilla.

Joku teistää saattaa muistaa Artekin Venetsian taidebiennaaliin 2009 tekemän kahvilan, josta tässä blogissakin mainitsin. Rehberger palkittiin tuolloin Artekin modifioiduista huonekaluista toteuttamamasta installaatiostaan biennaalin Kultaisella Leijonalla.

Taiteilijan kuvanveiston, arkkitehtuurin ja designin välimaastoon sijoittuva tyyli näkyy myös Turun kahvilassa. Valkoisten ja mustien Aaltojen joukossa on häikäisevän kirkkaita oransseja kuviointeja ja valaisimia.

Artek saa jälleen kehuja, eikä suotta. Pienen yrityksen brändin rakentaminen, yksityiskohtien ja tyylin hallinta sekä kyky herättää kiinnostusta, on niin varmaa ja huolellista, että sitä on yksinomaan ihailtava.

Artekin tyylissä on myös tiettyä etäisyyttä – piirre, jota täällä päin tyypillisesti yritetään välttää – ja se on yksinomaan hyvä. Kaikkien ei tarvitse pitää siitä, mutta ne jotka pitävät, todennäköisesti rakastavat.

Minun silmissäni Artek on elegantti, viileäkin – onneksi – ja riippumaton. Tiedättehän tyypin: eteenpäin suunnattu katse ja sopivan viileä suhtautuminen ympärillä olevaan kuohuntaan.

Valoisaa perjantainta!

PS Logomossa sijaitsevan kahvilan aukiolotiedot löydätte täältä.