Alkaneen kesän ja perjantain kunniaksi on aika esitellä japanilainen puumaja. Sähköpostiini tuli joitakin päiviä sitten viesti, joka oli otsikoitu seuraavasti: Byredo Launches ”Tree House” Fragranced Candle. Mukana oli mustavalkoinen kuva (kts. alla) bonsaipuuta muistuttavasta puusta ja sen alapuolella oheinen värikuva.

Kyseessä on ruotsalaisen Byredon Japanissa Adam et Ropé Biotop -nimisen liikkeen kanssa lanseeraama kynttilä, joka tuoksuu – japanilaiselle puumajalle. Liikkeen takapihalla on kamferipuu, jossa on ollut puumaja siitä lähtien, kun liike avattiin 20 vuotta sitten. Majan suunnittelija Takashi Kobayashi on maailman tunnetuimpia puumajojen rakentajia, joka asuu sellaisessa itsekin.

Innostuin puumajoista välittömästi, mutta varovasti. En koe oloani kovin luontevaksi klassisella suomalaisella kesäasunnolla, mutta puuhun rakennetussa majamaisessa talossa, jonka saattoi tuskin erottaa lehvistön välistä, oli jotain jännittävää.

Kuvitelkaa itsenne majaan rankkasateessa tai tuulelta suojassa. Romanttista, eikö? Siinä on jotain samaa kuin rankkasateessa linnassa tai villassa, toisin kuin rankkasateessa metsämökissä.

Eilen, muutaman päivän pohdiskelun jälkeen, soitin ystävälleni kysyäkseni hänen mielipidettään puumajasta kesäasuntona. ”Ihana ajatus. Kun sataa, siellä voi olla piilossa. Ja ajattele, jos niitä voisi rakentaa Kaivopuistoon!” hän huudahti.

Sanapari tree house toi Googlessa eteen kuvia erilaisista puumajoista ympäri maailmaa. Löydätte niitä myös täältä.

Lopuksi suosittelen teille uutta Mattolaituri-nimistä paikkaa Kaivopuiston rannassa. Se on elegantti, pieni terassikahvila, jossa voi nauttia erinomaisen kahvin, täytettyjä voileipiä, leivonnaisia, lasin samppanjaa. Yhdenlainen maja on sekin.

Kaunista perjantaita!

Työskentelin uutistoimituksen toimittajana helmikuussa kolme vuotta sitten.

Milanon designmessut olivat tulossa ja osallistuin lehdistötilaisuuteen, jossa UPM ja Artek kertoivat yhteisestä hankkeestaan, messuille kierrätysmateriaalista rakennettavasta Artek-paviljongista. Rakennuksen suunnittelija oli japanilainen, ekologisiin materiaaleihin erikoistunut arkkitehti Shigeru Ban.

Kuten tavallista, aihe ei kiinnostanut uutistoimituksia. Minä olin paikalla toimittajan vapauttani käyttäen. Maailmalla hankkeesta kirjoitettiin kevään aikana paljon, Suomessa siitä kirjoitti lähinnä Helsingin Sanomien toimittajana tuolloin työskennellyt Sami Sykkö.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti tilaisuudessa puheen. Lopuksi hän mainitsi uutisesta, josta kertoisi seuraavalla viikolla Lontoossa avattavassa Shigeru Ban -näyttelyssä.

Hipsin puheen jälkeen Korpisen luokse ja kysyin, mitä uutinen koski. Sovimme, että soittaisin hänelle myöhemmin toimituksesta.

Kyseessä oli Katajanokalle kaavailtava designhotelli. Taustalla olisi norjalainen rahoittaja, arkkitehteina mm. Lontoon Tate Modern -museon uudisrakennuksen ja italialaisen muotitalo Pradan Tokion Epicenter-myymälän suunnitelleet Herzog et de Meuron.

Kävelin uutispäällikön luokse ja kerroin uutisesta.

Sydäntäni viilsi käydessäni viime marraskuussa Milanossa. Pradan liikkeessä katseeni osui Herzon et de Meuronin arkkitehtuuria käsittelevään kirjaan. Helsingissä käytiin kiivasta keskustelua siitä, sopisiko sveitsiläisarkkitehtien ristinmuotoinen rakennus Eteläsatamaan.

Kaupunginvaltuuston keskiviikkoinen päätös hylätä hotellisuunnitelma oli tyrmistyttävä, mutta se ei tullut yllätyksenä. Hankkeen voimakas vastustaminen kertoo mielestäni siitä, mikä designin arvostuksen taso ja tuntemus Suomessa on. Todellisuudessa sitä ei ole.

Käymme keskustelua siitä, miten suomalaista kilpailukykyä ja insinööriosaamista pitäisi vahvistaa innovatiivisen ajattelun, designin ja markkinoinnin osalta. Minusta keskustelu on tarpeetonta.

Ensin tulisi perehtyä aiheeseen, tutustua kansainväliseen designkenttään ja sen tekijöihin sekä nykyarkkitehtuuriin ja selvittää, mistä designissa ja uudenlaisessa estetiikassa on kysymys. Kysymys ei ole vain mielipiteistä.

Helsingin titteli maailman designpääkaupunkina 2012 asettuu mielenkiintoiseen valoon hotellihankkeen näkökulmasta tarkasteluna. Missä ovat ajan henki, innovatiivisuus ja dynaamisuus?

Kuva: © Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston lehdistökuvat.

Osallistuin muutama päivä sitten tilaisuuteen, jossa kerrottiin designpääkaupunkivuoteen 2012 liittyvistä suunnitelmista.

Yhdeksi keskustelunaiheeksi nousi jo pitkään vireillä ollut hanke Designmuseon ja Rakennustaiteen museon väliselle tontille kaavaillusta lisärakennuksesta ja lähikortteleiden elävöittämisestä yhtenäiseksi alueeksi. Valtion rahoituspäätöstä odottaneen, aluksi Armi-talo -nimellä kulkeneen hankkeen arvellaan etenevän pian, designpääkaupunkivuoden lähestyessä.

Toteutuessaan meillä voisi olla uusi arkkitehtuuriin ja muotoilun keskus, jossa voitaisiin järjestää esimerkiksi tilaa edellyttäviä kansainvälisiä katselmuksia. Myös alueen laajentamista Kaartin maneesin tiloihin ja niiden käyttöä esimerkiksi designmyymälöiden ja suunnittelutoimistojen tiloina on pohdittu.

Designpääkaupunki-hakuprosessiin osallistuneen muotoilun professori Yrjö Sotamaan mielestä alueen kehittämisellä hänen mielestään erinomaiset edellykset luoda uudenlainen keidas kaupungin keskelle.

”Maailmalla on paikkoja, joita voi kutsua kulttuurin olohuoneiksi. Alueelle olisi mahdollista rakentaa tällainen olohuone, kokonaisuus joka yhdistää museot, hyvät näyttelyt, kahvilat ja ravintolat ja leviää kahdelle kadulle. Nyt museot ovat sisäänpäinkääntyneitä ja suljettuja”, hän toteaa.

Museoiden lisärakennuksesta kannattaisi Sotamaan mielestä järjestää kansainvälinen arkkitehtikilpailu.

”Suomikin voisi olla tässä suhteessa rohkea ja kutsua kansainvälisiä arkkitehteja pohdimaan millainen rakennuksen tulisi olla. Uskon, että hanke kiinnostaisi maailmalla.”

Minusta on häpeällistä, että Helsingistä puuttuu näyteikkuna, jossa suomalaista muotoilua, sen historiaa ja aarteita – klassikoita ja tämän päivän suunnittelijoiden töitä – esiteltäisiin laajalti. Selitykseksi ei riitä, että designia on kaikkialla. Jostain on löydyttävä juuret.

Sotamaa on samoilla linjoilla. ”Näyteikkunaa tarvitaan ja jos hanketta ei edistetä osana muotoilun vuotta, saa hävetä.”

Hyvä aikataulu voisi hänen mielestään olla 2017, kun Suomi täyttää 100 vuotta.

PS Oheiset kuvat ovat Milanon Triennale-museosta. Se oli aikoinaan ainoa paikka, jossa esiteltiin italialaista teollista muotoilua. Nyt museon kahvilassa on esillä muun muassa kokoelma 1920-luvun tuoliklassikoita.

Lukijat, kiitos vilkkaasta keskustelusta, jonka Bulevardin uutta luksusliikettä koskeva postaukseni synnytti eilen. Ilahduin kovasti, kun tulin illalla kotiin ja avasin koneen.

Olin istunut varhain samana aamuna ratikassa ja kuunnellut noin kymmenestä italialaisnaisesta koostuvan seurueen puheensorinaa, äänistä nauttien ja niiden keskelle suloisesti hukkuen. Kuulisipa vastaavanlaista keskustelua joka aamu, olin ajatellut.

Ja juuri silloin te aloititte keskustelun. Osaatte yllättää, hetkinä jolloin sitä vähiten osaa odottaa.

Kerronpa vielä espanjalaisnuorukaisista, jotka näin ratikassa illalla. Tyylikkäästi pukeutuneiden, Alvar Aallon kotitalossa Munkkiniemessä vierailleiden nuorten jalassa oli siniset muovipussit.

Se oli tarkoituskin. Naurattaa tyttöjä ja vähän muitakin.

Mitä parhainta päivää!

PS Teille, jotka suunnittelette lomaa Jyväskylässä, suosittelen Alvar Aalto -museossa käyntiä. Sieltä voi myös vuokrata polkupyörän Aalto-kierroksen tekemistä varten.

 

 

Nautin elämäni parhaan muffinssin ja vietin yhden elämäni suloisimmista aamupäivistä lauantaina osoitteessa Arkadiankatu 14.

Siellä, Eläinmuseon kulmilla, sijaitsee ravintola Ateljé Finne, joka on sitten avaamisensa pari vuotta sitten ollut yksi Helsingin puhutuimpia ja suosituimpia uusia paikkoja. Eikä syyttä.

Paikassa on tyyliä, jota Helsingin ravintolamaailmassa ei ole vähään aikaan nähty. Pelkistettyä kauneutta, erinomaista puhtaista raaka-aineista valmistettua ruokaa, mutkattoman tyylikästä palvelua ja yksityiskohtien tajua. Iltaisin taustalla soi maailman paras pop-musiikki: Depeche Modea, Madonnaa, Pet Shop Boysia. Ah! 

Vastaavanlaista hallittua huolettomuutta löytää enemmän esimerkiksi Tukholmasta.

Minulla oli onni nauttia lauantaibrunssista mitä parhaassa seurassa. Ryhmän kokoaja oli keittiömestari Markus Maulavirta ja pöydän ympärillä kymmenisen luovilla aloilla työskentelevää ihmistä. Graafisia suunnittelijoita, muotoilijoita, kuvataide-, valaistus-, ruoka- ja viini-ihmisiä.

Kokoonnuimme Finneen, sillä työn alla on Saimaan rannalla sijaitsevaan Anttolanhovi-nimiseen vapaa-ajanpaikkaan ideoitava, ruokaa, taidetta, muotoilua jne. yhdistävä, illallistapahtuma. Maaliskuun lopulla järjestettävä tapahtuma lanseerataan tänä keväänä.

 

 

Kaikki alkoi itsenäisyyspäivän jälkeisenä maanantaina, kun puhelin soi illalla. Mieliala ei ollut kevein mahdollinen, Mersu oli niin sanotusti suistunut ajoradalta itsenäisyyden juhlinnan huumassa.

Puhelimessa oli Maulavirta, joka mainitsi lukeneensa tätä blogia ja pyysi mukaan työryhmään. ”Vain taivas on rajana”, hän totesi tapahtuman suunnittelun rajoista.

Olin myyty. Taivas rajana sopii tyyliini. 

Tammikuun alussa matkustimme Anttolaan ja katsastimme paikan työryhmän kanssa. Nyt, vajaata kuukautta myöhemmin, suunnittelu – menusta estetiikkaan, musiikkiin ja muihin aktiviteetteihin – on täydessä vauhdissa.

Käytän tilaisuutta kehua Anttolanhovia kotimaisena matkakohteena, sillä se on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen yhdistelmä luontoa, lähiruoka-ajattelua, taidetta – ja uniikkeja art&design -villoja, joissa voi yöpyä.

Viime keväänä valmistuneet, Emma Johanssonin ja Timo Leiviskän suunnittelemat villat hyödyntävät kuvataidetta ja designia viehättävällä tavalla. Huvilat on nimetty taiteilijoiden mukaan. On Villa Cavènia (Kari Cavèn), Kaikkosta (Kaarina Kaikkonen), Mäkelää (Marika Mäkelä) ja Mäkilää (Rauha Mäkilä) – ja taiteilijat ovat tuoneet niihin omat sävynsä töillään. 

 

 

 

Takaisin Finneen ja sen taivaalliseen brunssiin. Palaan illallistapahtumaan, sen nimeen ja muuhun myöhemmin. 

Listalla oli aamiaisklassikko Eggs Benedic, sillikaviaaria itse leivotun näkkileivän kanssa, maalaisterriiniä ja uunituoretta (höyryävää!) leipää. Juomana oli tuoremehuja porkkanasta ja appelsiinista sekä selleristä, omenasta ja inkivääristä.

Pöytään ilmestyi myös Maulavirran laittamaa Anni Helena -nimistä lehmää. Riimisuolattuna, madeiramarinoituna, Finnen herkullisen punasipulimarmeladin kanssa. 

Anni Helena on muotoilija Harri Koskisen naapurissa Kartsulassa elänyt lapinlehmä, joka täytyi aikoinaan lopettaa, koska se oli härkiintynyt. Koskinen lahjoitti lehmän Maulavirralle suomalaisen ruokakulttuurin vientihankkeeseen ja sitä tarjottiin mm. Berliinissä viime keväänä.

Anni Helenan tarina tulee julki huomenna Yle Teemalla iltakahdeksalta esitettävässä dokumenttielokuvassa Harri Koskinen – hyvää ruokaa ja muotoilua. 

Miten lehmä oli päätynyt Finneen, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Brunssia suosittelen lämpimästi. Se on mitä parhain aloitus viikonlopulle ja tapa tavata ystäviä. Ja muffinssi. Se oli valmistettu mustikoista ja tarjoiltiin vaniljakastikkeen kera. Finnen versio määritteli uudelleen sanan muffinssi.

Iloa viikon alkuun!

 

PS Kuvissa ylhäältä alas: näkymä Ateljé Finnen parvelta, Rauha Mäkilän teos Wanna Rock Your Body art&design -villoista, alinna kaksi näkymää Anttolanhovin villoilta Saimaan rannalta.