Kaksi näkökulmaa Guggenheimiin
Helmikuu on haastava, siinä viikonlopun kaunistelematon havaintoni.
Tekisi mieli elää kevättä ja pukeutua kevääseen, mutta talvi jatkuu.
Valo läpivalaisee kaiken, ja ainoat värit, jotka tuntuvat luontevilta, ovat musta ja valkoinen.
Päätin sunnuntaina, että en taistele helmikuuta vastaan. En vaadi itseltäni mitään – oh, juuri mitään -, vaan elän hetken ja päivän kerrallaan.
Yhden asian ajattelin kuitenkin toteuttaa, ja se on tässä: kirjoitan toiveeni Helsingin Guggenheim-museon toteutumisesta tähän ja luotan siihen, että toive toteutuu.
Näin tehdässäni laitan ajatuksen kiertämään, sillä samalla tavalla teki stylisti Teri Niitti, joka kirjoitti aiheesta otsikolla Tarpeettomuuksien välttämättömyydestä We Are Helsinki -lehden helmi-maaliskuun numeroon.
”Toivon, että tulevaisuuden Helsingissä talviaamuisen auringon ensi säteet osuvat johonkin ympäri maailmaa tunnettuun rakennukseen, jonka sisällä ihmiset kummeksuvat, ihastuvat, paheksuvat, järkyttyvät ja palaavat kaupunkiimme yhä uudestaan”, hän lopetti kirjoituksensa.
Löydätte jutun tästä.
Suosittelen teitä lukemaan myös perjantaina ilmestyneessä lehdessä olevan Ami Hasanin haastattelun samasta aiheesta. Suomeen ei saada ilman Guggenheimia kansainvälisiä huippuluokan suurnäyttelyitä, Hasan sanoo ja varoittaa helsinkiläisiä itsetyytyväisyydestä.
”Helsinki ei ole Bilbao, mutta tarkoittaako se, että Helsinki voi tukehtua itsetyytyväisyyteen New York Timesin listattua kaupungin maailman toiseksi mielenkiintoisimmaksi matkakohteeksi? Noteeraus Panaman kanavan jälkeen ja ennen Myanmaria on varmasti hieno juttu, mutta ehkä bisneksiä ei kannata suunnitella sen varaan, että täydet jumbojetit lähtevät pian New Yorkista kohti Helsinkiä”, hän toteaa.
Hasan viittaa myös velvollisuuteemme jatkaa edellisten sukupolvien työtä ja kehittää Helsinkiä edelleen.
”Edelliset sukupolvet ovat antaneet meille hemmetin hienon keskustan Finlandia-taloineen, Olympiastadioineen ja Kansallismuseoineen. Mutta Helsinki ei ole vielä valmis – meillä on velvollisuus jatkaa tätä työtä ja jättää lapsillemme vielä hienompi kaupunki.”
Erinomaisia näkökulmia uuden viikon aluksi, vai mitä?
Kuulemisiin!
Kuva on Stephen Balkenholin puuveistoksesta Man with orange shirt. Näyttely on Galerie Forsblomissa 11.3. asti.
Tagit: Ami Hasan Guggenheim, Guggenheimin museo, Stephen Balkenhol, Teri Niitti
Lähetä
”Suomeen ei saada ilman Guggenheimia kansainvälisiä huippuluokan suurnäyttelyitä, Hasan sanoo ja varoittaa helsinkiläisiä itsetyytyväisyydestä.”
Jospa joku kertoo, mitä kansainvälisiä huippuluokan suurnäyttelyitä esim. Saksan Guggenheimissa on ollut? Ainakin viime aikaisten lehtijuttujen mukaan Saksassa on voimakkaasti kritisoitu nimenomaan sitä, ettei Guggenheim tuonut mitään huippuluokan näyttelyitä missään vaiheessa. Sen sijaan Ateneumissa oli taannoin huippunäyttely, kun Picassoa oli saatu paikalle. Tuloksena ennätysyleisö: Picasso-näyttely keräsi peräti noin 315 000 kävijää, joka on pohjoismaissa jättikävijämäärä, ja myös moninkertainen määrä esim. juuri Saksan Guggenheimiin verrattuna – paikka ei kiinnostanut kävijöitä siitä huolimatta, että paikallinen pankki huolehti museon maksuista niin, ettei sisäänpääsymaksuja siellä edes veloitettu…
Picasso-näyttelyt varmana vetäisivät väkeä Guggenheimiinkin jokseenkin yhtä paljon kuin Ateneumiin, jos sellainen sinne järjestettäisiin. Mutta eivät taitaisi Helsingin lupaehdot sallia Picasson näyttelyitä Guggenheimissa. Alaksi kun on määritelty maalausten sijaan (joita on Bilbaossa sekä Guggenheimilta lainassa 4000 neliön alueella, että samaisessa museossa olevalla 8000 neliön omien näyttelyiden alueella [Helsinkiin ei ole tulossa museota, vaan galleria, joten museon omia teoksia ei ole esillä]), jota vastaan Helsinki ei saa kilpailla) ”design” ja ”arkkitehtuuri”. Niiden näyttelyissä ei ole pohjoismaissa taidettu tähän mennessä ikinä saavuttaa erityisen suuria kävijämääriä. Maalaukset kiinnostavat ihmisiä jostain syystä yleensä paljon enemmän.
””Toivon, että tulevaisuuden Helsingissä talviaamuisen auringon ensi säteet osuvat johonkin ympäri maailmaa tunnettuun rakennukseen, jonka sisällä ihmiset kummeksuvat, ihastuvat, paheksuvat, järkyttyvät ja palaavat kaupunkiimme yhä uudestaan”, hän lopetti kirjoituksensa.”
Ai temppeliaukion kirkkoon? Sinne ulkomailta tulee paljon väkeä jatkuvasti. Syynä kai se, ettei moista kivikirkkoa ole muualla maailmassa. Taidemuseoita maailma on väärällään. Tate Galleriaa, Pietarin Eremitaasia, Louvrea ja muutamaa muuta huippukokoelmia omaavia suurmuseoita lukuunottamatta vaan niihin aika harva matkaa kovin kaukaa. Suurin osa kävijöistä on yleensä paikallisia: alle 300 kilometrin etäisyydeltä.
Hasanin ja Grunsteinin Guggenheim tykkäämistä ei tarvitse ihmetellä. Älkäämme kuitenkaan antako näiden promillepiirien hattaran kevyiden ja naiivien porinoiden harhauttaa. Guggenheim on ilmiö menneisyydestä. Se on itsetunnottoman pikkueliittimme kostea uni. Voisihan tuolle paikalle rakentaa Virtasten näyttelyhallin wau arkkitehtuurilla. Mutta oi sehän ei olisi kansainvälistä. Luulenpa, ettei NY Times saati Guardian tms Helsingistä kirjoita jatkossakaan mäkkäristä, vaan jostain omailmeisestä ja paikallisesta, olkoonkin kansainvälistä vaikutteiltaan.
Onhan Guggenheim varmasti hieno juttu, mutta se maksaa rahaaa. Rahaa on hyvin rajoitetusti, joten se on aina jostain pois. Käytännössä se ”jostain”, josta se on pois, on muu kulttuuri ja muut museot.
Mielestäni Suomi ei kaipaa mäkkärin kaltaista Guggenheimia, vaan rahaa taiteentekijöille. Jos joku pystyisi nostamaan Suomen oikeasti maailmankartalle, on taidevienti. Ajatelkaa kuinka monta taideprojektia on mahdollista tuottaa yhden Guggenheimin hinnalla!
Arvotetaan kerrankin sisältö tärkeämmäksi kuin se ulkokuori ja hieno ulkomainen nimi.
Kyllahan taiteessa tapahtuu paljon maailmalla, mutta ei Guggenheimissa! Ei minullakaan ole mitaan Guggenheimia vastaan, ainoastaan sen rahoitusta. Hiipuva brandi hakee tekohengitysta Helsingista. Helsinki pystyy parempaan. Miksi ei omaa tekemista kannusteta ja arvosteta? Miksi ei edes ajatella, etta niilla miljoonilla, joilla saataisiin vain G:n nimi, voitaisiin paikallisia taiteilijoita ja suunnittelijoita tukea ja luoda jotain omaleimaista, jota ihmiset tulisivat katsomaan kaukaakin – ja nimenomaan siksi, etta sellaista ei ole muualla.