Palasimme Suomeen kaksi viikkoa sitten. Pahimman jetlagin ollessa takana ajattelin palauttaa mieleeni, millaisia muistoja matkasta jäikään. Opintomatka oli ensimmäinen vierailuni Yhdysvaltoihin, joten odotukset olivat olleet korkealla. Moni asia näytti paikan päällä kuitenkin hyvin erilaiselta kuin olin etukäteen kuvitellut.

Washington DC yllätti hiljaisella ja uneliaalla olemuksellaan. Jylhät virastotalot ja suuret nurmipihat niiden edessä toivat tilantuntua. Leveät kadut tungeksivat ihmisiä vain yhtenä päivänä; lokakuun 26. päivä juostiin Marine Corps Maraton. Ekskursiot keskittyivät yhdelle päivälle. Maailmanpankki, kongressitalo, IMF ja Suomen suurlähetystö olivat kaikki ehdottomasti vierailemisen arvoisia. Osassa keskityttiin rekrytointiin, osassa historiaan ja jossain finanssikriisiinkin. Ehdottomasti parhaiten mieleeni jäi IMF. Ruotsalainen puhujamme oli erittäin omistautunut asialleen ja innostunut työstään. Tylsän ja ankeahkon rakennuksen luoma kontrasti vain korosti miehen energisyyttä.

New York oli aivan toista maata. Nyt todellisuus vastasi jo enemmän mieleeni piirtynyttä kuvaa Jenkkilästä; asfalttiviidakkoa, pilvenpiirtäjiä, ihmispaljous ja värikkäitä valoja. Jos maan poliittisessa pääkaupungissa presidentinvaalitaisto oli pysytellyt pinnan alla ja pois katukuvasta, nyt näimme enemmän. �Obama, McCain condoms! Protect yourself!� mies huusi keskellä Times Squarea. Seuraavassa kadunkulmassa vanha herrasmies esitteli monipuolista rintamerkkivalikoimaansa. Varsinaiseen kampanjointiin en törmännyt - vaalikrääsään sitäkin enemmän.

Päivä Bostonissa oli upea eikä pelkästään auringonpaisteen takia. Cambridgen kampusalue teki vaikutuksen; Helsingin kauppakorkeakoulun päärakennus ei vedä vertoja MIT:n arkkitehtuuriselle taidonnäytteelle. Tapasimme ahkeria ja yritteliäitä opiskelijoita, jotka tietävät mitä haluavat ja ovat valmiita tekemään sen eteen kovasti töitä. Päättäväisyys oli toista luokkaa kuin koti-Suomessa.

Aikamme New Yorkissa huipentui Halloweenin juhlintaan Economistin hengessä. Vierailu talouslehden toimitukseen oli ehdottomasti yksi matkan kohokohdista. Vihdoinkin tapasimme ihmisiä, jotka eivät olleet kyllästyneitä puhumaan finanssikriisistä. Amerikkalaiset isäntämme osasivat puhua vakuuttavasti ja viihdyttävästi, jotta kuulijoiden mielenkiinto säilyi.

Amerikkalainen unelma näyttäytyi meille matkan aikana koko komeudessaan. Tapaamamme ihmiset olivat seuranneet unelmiaan ja siten päätyneet sinne, missä nyt olivat. Vain harva oli ajautunut tilanteeseensa sattumalta.

Opintomatka osoitti, ettei ura suuressa kansainvälisessä organisaatiossa ole utopistista ajattelua. Verta, hikeä ja kyyneleitä se todennäköisesti vaatii, eikä hyvästä tuuristakaan ole haittaa. Uskon, etten ole matkaryhmästämme laisinkaan ainoa, joka edelleen haaveilee urasta jossain vierailemistamme kohteista. Nyt vaaditaan enää uskallusta ja päättäväisyyttä seurata unelmiaan.

Olin odottanut ajankohtaisen, poikkeuksellisen räjähdysherkän, taloudellisen tilanteen olevan keskeisin puheenaihe kaikilla vierailuilla. Tähän asti kriisistä puhumista oli kuitenkin vältelty. Tiukoista kysymyksistäkin huolimatta puhujat olivat monissa vierailemissamme kohteissa taitavasti väistäneet aihetta. The Economist räjäytti potin.

Vain korttelin päässä keskuspuiston ruskan värittämästä maisemasta ryhmämme pakkautui viimeistä kertaa neuvotteluhuoneeseen kuulemaan finanssimaailman myrskystä. Kauan odotettu Economist-vierailu alkoi lyhyellä yritysesittelyllä.

Maailmankuulu talousalan laatulehti tarjosi meille tuhdin puolitoistatuntisen täynnä tiukkaa asiaa. Mukaansatempaava esitys kulki nimellä �Salvaging the wreckage�. Nimi viittaa siihen, että finanssimaailma on jo raunioina. On enää keksittävä, kuinka tuhot voidaan minimoida.

Ei tullut yllätyksenä, että myös Economistilla myönnettiin USA:n olevan virallisesti taantumassa. FED pyrki jälleen rauhoittamaan tilannetta laskemalla ohjauskorkoaan viime viikolla. Euroopassa tilanne ei vielä näytä yhtä pahalta mutta huolestuttavalta silti.

Matthew Bishop ja globaalitalouden kasvuennusteet

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi IMF:lla meille kerrottiin suhdanteiden kääntyvän jo vuoden 2009 lopulla. Ehkäpä finanssimaailman palomiehenä toimiva instituutio ei halua heittää bensaa liekkeihin. Laskun taittuminenhan edellyttää luottamuksen palautumista.

Irrallisena osiona vierailun lopussa saimme kunnian tavata kuuluisan talousjournalistin ja kirjailijan, Matthew Bishopin. Hän esitteli meille uusinta teostaan Philanthrocapitalism. Teos kertoo kiteytettynä siitä, kuinka rikkaat voivat pelastaa maailman. Kehuttu kirja pureutuu mielenkiintoiseen, usein parjattuunkin aiheeseen; yksityisiin lahjoittajiin, jotka omalla valtaisalla omaisuudellaan pyrkivät parantamaan maailmaa. Puhuivatpa kriitikot totta tai eivät, karismaattinen mies teki moneen meistä vaikutuksen. Seuraavana päivänä bussilukemisena parillakin matkalaisella oli tämä tuore teos.

Economist jäi mieleemme paitsi erittäin antoisan ja opettavaisen vierailun myös Halloween –juhliensa ansiosta. Suomalaisryhmä nautti täysin siemauksin amerikkalaisten pyhäinpäivän aaton juhlinnasta. Jos me olisimme toimineet raatina, palkinto illan parhaasta asusta olisi mennyt hirttäytyneelle investointipankkiirille.

"Hyvästi julma maailma!" -Investointipankkiiri ahdingossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantaina suuntasimme vihdoin rahoitusmaailman keskukseen Wall Streetille. Rahoitusalan ikoniksi nousseen kolmitonnisen Wall Streetin härän kanssa otettujen pakollisten poseerauskuvien jälkeen astelimme Ground Zeroa sivuten rantaan kohti New York Mercantile Exchangeä (NYMEX), maailman suurinta hyödykepörssiä.

Suurin osa ryhmästä syysauringossa ennen NYMEX-vierailua

Isäntämme Justin käytti rajoitetun vierailuajan tehokkaasti tykittämällä tietoa ilmiömäisellä nopeudella. NYMEX on yksi maailman harvoista pörsseistä, joissa käytetään open outcry- eli avointa huutomenettelyä  eli joissa kaupat solmitaan fyysisellä kaupankäyntialueella huutamalla ja monimutkaisin käsimerkein, joista mekin saimme pikakurssin.

Pörssisali oli kuin elokuvissa ikään; lukemattomia näyttöruutuja ympäri seiniä pöytiä, paljon miehiä huutamassa, viittilöimässä ja puhumassa puhelimeen. Jossain pörssissä jo aiemmin vierailleille oli kuitenkin yllätys nähdä moista huutoa, käsieleitä ja värikkäitä työtakkeja (eri yritysten työntekijöiden erottamiseksi). Kyseessä oli kuulemma harvinaisen hiljainen päivä, mikä aiheutti epäuskoista hymähtelyä.

Pörssin lattiat olivat valkoisenaan paperiroskaa. Tiedustellessamme sen syytä kuulimme, että taustalla oli puhdas käytännöllisyys; pörssissä on ollut ja on edelleenkin niin kiireistä, että roskien vieminen roskakoriin – joita salissa ei siis edes ollut – saattaisi merkitä hyvän diilin menetystä! Kuvaa emme valitettavasti saaneet, koska valokuvaaminen oli kiellettyä.

Saimme kuulla, että jokaisen pörssissä kauppaa käyvän yrityksellä täytyy olla omat, itsenäiset välittäjänsä, joten suurien (ex-)investointipankkien työntekijöitä ei kaupankäyntilattialla näkynyt. Useimmat siellä häärivät ja viittilöivät miehet ovat päätyneet sinne joidenkin henkilökohtaisten kontaktien kautta; taikasana networking nousi jälleen esiin.

Niin, lattia oli täynnä miehiä. Vain 4 kaupankäyntialueella toimivista 816 välittäjästä oli naisia, ja heistäkin yksi oli käyntihetkellä äitiyslomalla. Salin lattialla oli musta, neljästä pystypuusta tehty kehikko, josta meille kerrottiin sen toimineen suojakaiteina äitiyslomalle jääneelle välittäjälle; salin vilskeessä oli haluttu varmistaa tulevan äidin turvallisuus ja estää joutuminen puristuksiin täyden kaupankäyntisalin tohinassa.

Vierailuisäntämme kommentoi naisten vähäistä määrää toteamalla, että harva nainen varmaankaan haluaisi viettää päiviään moisessa stressaavassa ympäristössä, ja että moni hyödykejohdannaiskaupasta kiinnostunut nainen kävisi varmaankin mieluummin kauppaa elektronisesti vaikkapa kotoaan.

Toteamus särähti korvaan: on varmasti totta, ettei montaakaan naista kiehdo hyödykepörssissä näkemämme työ, mutta eipä se kiehdo kaikkia miehiäkään. Eniten häiritsi sisällön sijaan vierailuisäntämme tapa ilmaista rivien välistä, että tämä sitten ei varmastikaan kiinnosta naisia. Vierailun jälkeen suoritettu pikagallup osoitti, että melkein kaikki sukupuoleen katsomatta olivat sitä mieltä, että paikka oli todella mielenkiintoinen nähdä, mutta että moiseen työhön ei kukaan haluaisi itse ryhtyä.

Isäntämme heitto naisista käymässä hyödykekauppaa kahvikupponen kädessä kotonaan oli vain pieni kommentti, mutta se oli hyvä esimerkki siitä, kuinka liike-elämässä kuten muillakin aloilla sukupuoleen liittyy paljon ennakkoasenteita, joista muodostuu itseään toteuttavia ennustuksia.

Tasa-arvosta liike-elämässä puhutaan paljon, mutta havahduin siihen, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun asiaa sivuttiin matkamme aikana. Syvällisiin keskusteluihin tasa-arvosta, lasikatoista tai kulttuurin yksilöä muovaavista vaikutuksista ei ollut aikaa, kun suuntasimme pörssistä kohti viimeistä vierailukohdettamme, The Economistia. Jäin kuitenkin miettimään, kuinka paljon vastaavia asenteita työelämässä onkaan; vain harvat mielipiteet tulevat erikseen näkyviin “naiset ja kahvikuppi, miehet ja pörssi” -tyyppisten kommenttien muodossa.

Tunnelma Massachussets Institute of Technologyn taloustieteellisen tiedekunnan seminaarihuoneessa on rennon välitön. Kaikuvien salien ja puhujanpönttöjen sijaan maailmanluokan huippuyliopiston tilat koostuvat vaatimattomista työhuoneista ja intiimeistä ryhmätyöluokista. Näyttävyys ja suuren maailman prameus loistavat poissaolollaan. Kuten MIT:n taloustieteiden professori Bengt Holmström asian ilmaisee: �MIT:ssa panostetaan ihmisiin, ei rakennuksiin�.

Suomen todennäköisimmäksi taloustieteen nobelistiksi veikatun Holmströmin tapaaminen oli monelle ekonomistinalulle matkan odotetuin vierailu, eikä Holmström tuottanut pettymystä. Karismaattinen taloustieteilijä vangitsi kuulijansa asiantuntemuksellaan ja helposti lähestyttävällä olemuksellaan.

Tarkkaa agendaa Holmström ei ollut vierailulle kaavaillut, vaan peräänkuulutti avointa keskustelua yliopistomaailmasta ja -koulutuksesta. Keskustelulle mielenkiintoisen lisän toi Harvardissa tohtorintutkintoa suorittava suomalainen Erkko Etula. Hän valotti elämää yhdysvaltalaisessa huippuyliopistossa opiskelijan silmin. Teknillisessä korkeakoulussa opiskellut ja MIT:sta valmistunut Etula tiesi, mistä puhui vertaillessaan suomalaista yliopistoelämää rapakon takaiseen.

MIT:ssa opiskelijoiden ja professoreiden välinen yhteistyö on tiivistä ja välitöntä. Tutkimusta ja projekteja tehdään yhdessä, eikä professoreille työskentely ole tavatonta edes opiskelun alkuvaiheessa. Tälle edellytyksen luovat kurssien pienet ryhmäkoot. Kolmensadan opiskelijan massaluentoihin tottuneet kylterit kohahtivat kuullessaan täkäläisestä kurssikoosta; kuusi  opiskelijaa, professori ja assistentti.

Rahalla saa ja hevosella pääsee, myös yliopistomaailmassa. Matkalla kestopuheenaiheeksi noussut opintojen maksullisuus puhutti myös MIT:ssa. Ryhmäämme kiinnosti Aalto -yliopiston hallituksessa istuvan Holmströmin mielipide suomalaisen koulutuksen maksuttomuudesta kilpailuvalttina. Professori ei haluaisi ajatella Aalto –yliopiston maksuttomuutta houkuttelukeinona potentiaalisille opiskelijoille. Yliopiston tavoitteena on tarjota korkeatasoista suomalaista opetusta, mutta maailman huippuyliopistolistoille ei lähitulevaisuudessa tähdätä.

�Asenneilmaston on suomalaisessa yliopistomaailmassa muututtava.�
Holmström pitää eurooppalaisen korkeakoulutuksen kompastuskivinä kilpailun puutetta ja siitä johtuvaa tehottomuutta. Näihin ongelmiin hän toivoo Aalto –yliopiston tuovan helpotusta Suomen tasolla. Professori peräänkuuluttaa korkeatasoista tutkimusta yliopisto-opetuksen perustana – kuitenkaan opiskelijaa unohtamatta. Kilpailun myötä laadukkaan opetuksen asema korostuisi, sillä asiakas, tässä tapauksessa opiskelija, pystyisi valitsemaan oppimistaan parhaiten tukevan vaihtoehdon.

Menestyskonseptia luotaessa korkeatasoisen tieteen ja opetuksen onkin välttämätöntä kulkea käsi kädessä. �Yliopiston täytyy tiedostaa, että ilman opiskelijoitaan se ei ole mitään�, Holmström tiivistää.