..

.

.

”Elämä pikkukaupungissa on kuin pitkä joogaharjoitus. Pikkuhiljaa tempo hidastuu ja rauhalliseen elämään tottuu. Me harrastamme ja liikumme täällä paljon, veneilemme, pelaamme tennistä ja hoidamme puutarhaa”, opasti seesteinen naapuri konttoristia, joka vakavissaan ihmetteli, miten pikkukaupungissa saa ajan kulumaan.

Pikkukaupungissa on kaunista ja idyllistä. Meri välkehtii kulman takana, vanhat lehtipuut ja puutalot ovat viehättäviä. Kauniin kodin saa edullisesti ja hintataso on muutenkin kohdallaan. Kaikkialle on lyhyt matka; kouluun, kauppaan, kirjastoon ja töihin. Työmatkojen lyhyyden vuoksi pikkukaupunkilaisella on päivittäin keskimäärin tunti enemmän vapaa-aikaa kuin pääkaupungissa elävällä kohtalotoverillaan. Koulun jälkeen lämpimästä kesäsäästä nauttivat koululaiset pyöräilevät uimarannalle, kun helsinkiläisnuori ryntää tietokoneruudun ääreen.

.

.

Pikkukaupungin työttömätkin ovat kuulemma erilaisia. Pikkukaupunkilaisen mielestä itähelsinkiläinen työtön on rapakuntoinen elämäntapatyötön, jolla ei ole aikomustakaan palata työelämään. Pikkukaupungin työtön taas on onnettomien olosuhteiden uhri, kausityötön, joka matalasuhdanteen aikana reippaasti harrastaa ja hoitaa kuntoaan palatakseen talouden nousukiidossa taas iloisin mielin työhön ruskettuneena ja hyväkuntoisena. Pikkukaupungin työtön elää hoidetun puutarhan ympäröimässä sievässä omakotitalossa ja itähelsinkiläinen levottoman lähiön kerrostalossa.

Onneksi loma pikkukaupungissa päättyi ja konttoristi pääsi takaisin metroradan ääreen.

Parempi polttaa kynttilää molemmista päistä – mihin ihmeeseen pikkukaupungissa säästynyttä energiaa muuten voisi käyttää?

.

.

.