Satuin kuulemaan Nightwishin päätöskonsertin Hartwall Areenalla lauantai-iltana 19.9.2009. Konsertti oli mahtipontinen ja pateettinen pehmeän hevin ilotulitus runsaslukuiselle mustiin pukeutuneelle fanijoukolle. Päätöskonserttien tapaan tunnelma oli katossa, kun kaksivuotinen melkein kahdensadan konsertin kiertue oli onnistuneesti saatu maaliin.

Ruotsalainen naissolisti Anette Olzon yritti parhaansa ja onnistui välillä hitaissa kappaleissa mukiinmenevästi. Valitettavasti koko ajan tuntui siltä, että Anette oli väärässä paikassa. Lavakarisma puuttui ja laulutaito ei noussut muun bändin ammattitaidon ja osaamisen tasolle. Kohtelias yleisö sieti tämän hyvin ja loppua kohden tilanteeseen tottui, vaikka monet haikailivat Tarja Turusen perään.

Vanha kulunut sananparsi tiivistää tilanteen hyvin: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Tarja Turunen lahjakkaana ja karismaattisena laulajana kasvoi ulos lestistään ja rupesi havittelemaan itselleen isompaa roolia, joka ei bändin perustajille, idean isille ja voimahahmoille käynyt. Tarja sai lähteä. Suosionsa huipulla Tarja uskoi soolouransa lähtevän yksin lentoon. Mukavaa, että niin myös kävi.

Nightwish porskuttaa edelleen, eikä haittaa, ettei sen uusin jäsen ole organisaation vahvin lenkki, sillä riittää, että Anette vaikuttaa innokkaalta ja yhteistyökykyiseltä.

Tarinan opetus on hyvä kerrata. Kenenkään on turha kuvitella itsestään liikoja ja pitää itseään tärkeänä, sen osoittaa jopa Nightwishin kaltainen luova orgaanisaatio.