Hallituspuolue AKP ilmoitti keskiviikkona käynnistävänsä Istanbulissa jo ennakolta hulluksi nimetyn hankkeen: Kaupungin Euroopan puoleinen osa halkaistaan kanavalla, eli Mustaltamereltä Marmaramerelle rakennetaan noin 45 kilometriä pitkä, Bosporinsalmen suuntainen vesiväylä. Tuhansien osallistujien massatiedotustilaisuuden asiasta pitänyt pääministeri Erdoğan jätti vielä kanavan tarkan sijainnin kertomatta mutta se tulee pitkälle Atatürkin lentokentän taakse keskustasta päin katsottuna. (Vaikkapa täältä voi katsoa, miltä kanavan on tarkoitus valmiina näyttää ja suurin piirtein missä se sijaitsee.)

Hullun hankkeen oikea nimi on Kanal Istanbul, eli Istanbul-kanava.  Syvyydeltään kanava tulee olemaan 25 metriä ja veden pinnasta mitattuna leveys 150 metriä.  Suurimmatkin tankkerit, jotka näiden kahden meren väliä kulkevat, voivat seilata kanavan läpi. Suunnitelman mukaan kanavassa voi kulkea 150-160 laivaa päivässä, jolloin Bosporinsalmi jäisi pääosin paikallisliikenteen ja esimerkiksi vesiurheilun käyttöön. Istanbul-kanavan ylitse on tarkoitus rakentaa useita siltoja autoliikenteelle.

Kanavan alueelle on suunniteltu niin asutusta, uusi lentokenttä kuin kaksi satamaakin.  Näin syntyvään uuteen kaupunkiin mahtuu satoja tuhansia ihmisiä asumaan. Pääminsterin vakuuttelujen mukaan rahoituksessa ei ole ongelmia, tosin tarkan hinta-arvion Erdoğan jätti kertomatta. Istanbulin pormestari Kadir Topbaş sen sijaan kertoi kanavan budjetin nousevan yli kymmeneen miljardiin dollariin.

Hankkeen päätavoitteeksi pääministeri ilmoitti Bosporinsalmen ympäristön kulttuuri- ja luontoarvojen suojelun, erityisesti siellä nykyisin tankkereissa kulkevilta myrkyiltä ja öljyltä. Bosporinsalmessa on nähty menneinä vuosikymmeninä vakavia onnettomuuksia, joilta kanavan rakentamisella halutaan tulevaisuudessa välttyä.

Kanavan valmistumisen jälkeen Istanbulissa tulee siis olemaan kolme osaa:  Aasia, Eurooppa ja niiden välille, tai uuden kanavan ja Bosporinsalmen välille, jäävä ’saari’. Valmistuessaan kanava ikään kuin muuttaa Istanbulin kahdeksi niemeksi ja yhdeksi saareksi. Tiedotustilaisuudessa pääministeri uhosi hankkeen jättävän varjoonsa kuuluisat Suezin ja Panaman kanavat, maailman aiemmat ‘hullut hankkeet’. Istanbulin hullun hankkeen on tarkoitus valmistua sopivasti tasavallan satavuotisjuhlavuonna, 2023.

Julkistettu suunnitelma sai tuoreeltaan niin ruusuja kuin risujakin. Erityisesti kehuja tuli siitä, että kanava vähentää Bosporinsalmen raskasta tankkeriliikennettä merkittävästi. Monien kriitikkojen mielestä taas Istanbulissa olisi ollut muita, paljon kipeämmin rahaa tarvitsevia kohentamisen kohteita, vaikkapa kaupungin maanjäristyskestävyyden parantaminen. Moni kaupunkisuunnittelun asiantuntija totesi, että kanava tuskin tulee helpottamaan Istanbulin liikenneongelmia, tilanne voi kääntyä jopa päinvastaiseksi.

Monia täällä Istanbulissa tuntuu ärsyttävän yksinvaltiasmainen tapa ilmoittaa hankkeesta. Vielä projektin esittelyvaiheessakin niin sen tarkka sijainti, yksityiskohdat kuin kustannuksetkin pidettiin salassa. Hanke tulee vaikuttamaan satojen tuhansien, ellei jopa miljoonien ihmisten elämään ja suuresti myös ympäristöön, jolloin siitä pitäisi keskustella ja hanketta kehittää ja suunnitella monien eri tahojen kanssa yhteistyössä.

Itse olen samaa mieltä niiden kommentoijien kanssa, jotka pitävät suunnitelmaa konkreettisen hankkeen sijaan ennemminkin hienona ja näyttävänä visiona. Sellaisen esittelemiselle oli juuri sopiva hetki näin reilu kuukausi ennen lähestyviä parlamenttivaaleja.  Toinen, allekirjoittaneen hanketta kohtaan kokema tunne on helpotus, sillä Kanal Istanbulilla ei tietääkseni ainakaan tuhota Istanbulin vanhoja ja kulttuurillisesti rikkaita alueita.

Tätä kirjoittaessa Turkin ja Armenian rajalla, Karsin kaupungissa pilkotaan valtavaa taideteosta. Ihmisyyden muistomerkki -niminen veistos pystytettiin vuonna 2009, eikä se koskaan täysin valmistunut. Monumentti on 35 metriä korkea ja painaa yli 300 tonnia, suuren koon tarkoitus oli näkyminen myös rajan toiselle puolelle Armeniaan.

Ihmisyys-monumentti, jota ei enää ole.

Monumentin luoneen, Turkin ulkopuolellakin mainetta niittäneen Mehmet Aksoyn mukaan valmiissa teoksessa toinen hahmoista olisi kyynelehtinyt katumuksesta ja toinen ojentanut kätensä sovinnon merkiksi. Teoksen oli tarkoitus esittää ponnisteluja kohti ystävyyttä Turkin ja Armenian kansojen välillä. Välejä hiertävät edelleen ensimmäisen maailmansodan aikainen kysymys kansanmurhasta sekä Armenian miehittämästä Vuoristo-Karabahin alueesta.

Miksi sitten tonneittain betonia murskataan palasiksi ja vasta pari vuotta sitten pystytetty, ei vielä edes täysin valmis monumentti saa lähteä? Koska luomus ei miellyttänyt kaupungissa alkuvuodesta vieraillutta pääministeri Recep Tayyip Erdoğania.
- En halua enää seuraavalla vierailullani Karsiin nähdä veistosta, painosti pääministeri paikallisia ja kutsui monumenttia ‘hirviömäiseksi’.
- He ovat pystyttäneet oudon hahmon, ErdoÄŸan jatkoi viitaten ‘heillä’ oppositiopuolue CHP:hen, jonka jäsen kaupungin entinen pormestari ja monumentin tilaaja on. Nykyisin kaupunkia johtaa ErdoÄŸanin oma puolue, AKP.

Erityisesti pääministeriä jättimäisessä betonipatsaassa ärsytti, että se peitti näkyvistään erään uskonnollisen ja historiallisen henkilön haudan ja hänen mukaansa nimetyn moskeijan.  Tästä Turkin maallistuneet piirit hermostuivat ja tiukimmissa kommenteissa verrattiin islamilaistaustaisen AKP:n patsaspolitiikkaa talebanien toteuttamiin buddha-patsaiden räjäytyksiin. 

Julkisuudessa on näkynyt paljon keskustelua siitä, oliko Erdoğanin toiminta asiassa viesti Armenialle, jonka kanssa välit ovat yhä kireät huolimatta lähivuosien lämmittely-yrityksistä. Toiset ovat sitä mieltä, että jo alkuvuodesta Erdoğan yritti kalastella erityisesti kansallismielisten turkkilaisten ääniä kesäkuussa pidettäviä parlamenttivaaleja ajatellen.

Pääministerin esittämien, taidekriittisten näkemysten jälkeen Karsin paikallishallinto läpäisi aloitteen, jonka mukaan Ihmisyys-monumentti tulisi purkaa. Virallinen peruste oli, että teos on pystytetty suojellulle alueelle laittomasti. Esteettisiltä ansioiltaan teos ei ole saanut suurta kannatusta miltään suunnalta, moni sen purkamista vastustavakin pitää teosta rumana vaikkakin symbolisesti tärkeänä.

Alunperin veistäjälle luvattiin teoksesta 350 000 liiraa, joista hän omien sanojensa mukaan lopulta sai vain 120 000. Patsaan purku-urakka kilpailutettiin ja purkamisen toteuttava firma saa työstään 272 000 liiraa, siis yli tuplasti veistäjän saaman palkkion. Se on jotenkin surullista, kuten koko veistosjupakkakin.

On kulunut kuukausi Japanin maanjäristyksestä ja sen aiheuttamasta tuhoisasta tsunamista. Kuukauden ajan maailma on seurannut järkyttäviä uhrilukuja ja kuvia tuhoutuneista kylistä. Herkeämättä on seurattu myös, miten käy Fukushiman järistyksessä vaurioituneelle ydinvoimalalle.

Tätä kirjoittaessa näyttää tosi pahalta. Jälkijäristysten vuoksi tilanne on yhä vaikeampi ja viranomaiset ovat joutuneet nostamaan Fukushiman onnettomuuden vakavuuden kansainvälisellä asteikolla samalle tasolle, kuin Tsernobylin onnettomuus oli vuonna 1986. Vieläkään ei Japanissa voida varmuudella sanoa, vältytäänkö laajamittaiseltakaan ydinkatastrofilta.

Tilanne on saanut maailman muut ydinenergiaa tuottavat maat säikähtämään ja pohtimaan ydinvoimapolitiikkaansa. Saksassa päätettiin sulkea kaikki ennen vuotta 1980 rakennetut ydinvoimalat ja harkita uudelleen jo tehtyä päätöstä jatkaa voimaloiden käyttöikää. Italiassa päätettiin pidättäytyä rakentamasta uusia ydinvoimaloita. EU:ssa päätettiin kymmenien voimaloiden riskitesteistä. Useassa maassa nähtiin mielenosoituksia ydinvoimaa vastaan, myös Suomessa.

Entä täällä Turkissa, jossa parhaillaan Venäjän valtiollinen ydinvoimayhtiö Rosatom aloittelee maan ensimmäisen voimalan rakentamista? Aluksi näytti siltä, että muualla maailmassa syntyneeseen kohahdukseen verrattuna aihe painetaan täällä villaisella. Se tuntuu käsittämättömältä, sillä Turkki on lähes kauttaaltaan aluetta, jolla maa järisee voimakkaastikin aika ajoin.

Vähän viiveellä keskustelu nousi täälläkin myös mediassa näkyvästi esille. Istanbulissa järjestettiin mielenosoitus ja niin tutkijat kuin aktivistitkin vaativat voimalahankkeiden perumista tai ainakin niiden uudelleen harkintaa. Turkin aiemmin päätetty ydinaikataulu pitää, tyrmäsi vaatimukset ykskantaan pääministeri Recep Tayyip Erdoğan.
- Ei täysin riskitöntä sijoitusta olekaan. Täytyyhän koteihinkin asentaa kaasupullo, vertasi Erdoğan maaliskuisella Moskovan vierailullaan, jolla hän myös vahvisti venäläiselle kollegalleen Turkin seisovan voimalatilauksensa takana.

Erdoğanin mainitsemaan ydinvoima-aikatauluun kuuluu 15 000 MW:n ydinvoimakapasiteetti vuoteen 2023 mennessä. Tavoite tarkoittaa Rosatomin rakentaman ensimmäisen voimalan lisäksi vielä kahta muuta, joita on suunniteltu Sinopin ja Trakyan alueille. Kaikki kolme voimalaa tullaan rakentamaan paikkoihin, jotka ovat sekä lähellä jäähdyttämiselle tärkeää merivettä että maanjäristyksen kannalta Turkin turvallisimpia, on energiaministeriöstä vakuutettu.

Jos Turkin pääministeri ei ydinonnettomuudesta hätkähtänyt, niin eipä se tuntunut ravisuttavan japanilaista Tepco-ydinvoimayhtiötäkään.  Yrityksen edustajat nimittäin olivat tulossa vielä Fukushiman reaktoreiden palaessa neuvottelumatkalle Turkkiin. Tarkoitus oli neuvotella Tepcon ratkaisuista Turkin toista, Sinopiin rakennettavaa ydinvoimalaa varten. Ilmeisesti matka kuitenkin peruttiin tai ainakaan neuvottelut eivät oikein sillä kertaa sujuneet. Julkisuudessa nimittäin on näkynyt viittauksia siihen, että neuvottelut olisivat tällä hetkellä lyhyellä tauolla.

Pääministerin esittämän, ei niin kovin vakuuttavan kaasupullovertauksen jälkeen on julkisuudessa kuultu asiallisempiakin lausuntoja hallituksen suunnalta. Energia- ja luonnonvaraministeri Taner Yıldız vakuutteli hiljattain NTV-kanavan uutisissa ihmisten huolten olevan turhia.
- Turkissa ei ole tietojemme mukaan ollut yli 7.4 maanjäristystä, ja sellaisen sattuessakin (ydinvoima)rakennukset on suunniteltu kestämään voimakkuudeltaan 9 maanjäristyksen (Richterin asteikolla). On täysin varmaa, että niin Akkuyuun kuin Sinopiinkin rakentamamme ydinvoimayksiköt ovat Turkin lujimpia rakennuksia niin rakenteeltaan kuin elektroniikaltaankin, vakuutti Yıldız.

Näyttää siis vahvasti siltä, että Japanin yhä vakavammaksi muuttuvasta ydinonnettomuudesta huolimatta Turkkiin rakennetaan suunnitellut ydinvoimalat aiemmin sovitussa aikataulussa. Japanin tapahtumien vuoksi voi ainakin toivoa Turkin voimaloiden maanjäristyskestävyyden vieläkin tarkempaa varmistamista.

Istanbulin kirjeenvaihtajaa asiassa häiritsee maan hallinnon tapa, jolla yhä useita asioita viedään ylhäältä käsin pakottamalla ja keskustelematta läpi.  Muissakin energiahankkeissa kansalaisyhteiskunnan rooli on ollut mitätön ja kriitikoiden mukaan ympäristövaikutuksia ei ole arvioitu kunnolla, (palaan tähän tarkemmin lähiaikoina). Mielestäni herännyt huoli ydinvoimaloista olisi pitänyt ottaa tosissaan huomioon. Monessa maassa on ydinvoiman kanssa otettu ainakin jonkinlainen tuumaustauko, sitä olisi voinut harkita täällä Turkissakin.

 - – - – - – - – - – - – - – - – -
Ikävä kyllä en ole pystynyt käymään läpi kommentteja viime viikkoina, koska massoittain roskapostia lähettävät automaatit ovat löytäneet blogini.  Tilanne on jo korjattu mutta vielä on siivottavaa sen verran, että siellä joukossa saattaa olla odottamassa julkaisuaan myös muutama oikea kommenttikin. Pahoittelut, jos joku on joutunut odottamaan mielipiteensä päivänvaloon saattamista.

Sain kunnian seisoa aiemmin tällä viikolla  Turkin presidentinpalatsin pihalla lehdistölle varatulla korokkeella. Presidentti Abdullah Gül odotti suomalaiskollegaansa pihalle levitetyn punaisen maton toisessa päässä ja kunniakompania seisoi asennossa valmiina vastaanottamaan presidentti Tarja Halosen.

Pian Halonen astuikin autosta, kätteli presidentti Gülin presidenteille pystytetyn koristekatoksen alla. Kansallislaulujen soidessa sekä 21 tykinlaukauksen paukkuessa presidentit kävelivät pitkin punaista mattoa ja sisälle palatsiin.

Parin tunnin mittaisten neuvottelujen jälkeen lehdistötilaisuudessa kuultiin molemmilta presidenteiltä aika ennalta-arvattavat avauskommentit: Suomen ja Turkin suhteet ovat mainiot, kauppasuhteita voisi yhä kasvattaa nykyisestä ja erityisesti uusiutuvien energioiden alalla Suomella voisi olla Turkille tarjottavaa.

Turkin EU-jäsenyysasiasta presidentti Gül muisti tietysti kertoa Turkin olevan kiitollinen siitä, että maa otettiin jäsenehdokkaaksi vuonna -99, Suomen puheenjohtajuuskaudella. Halonen puolestaan vastasi lupaamalla Suomen tuen jatkossakin.
- Seisomme rinnallanne ja tuemme jäsenyysneuvotteluiden edistämistä. Olen varma, että Turkki tulee joskus olemaan unionin jäsen, toivottavasti mahdollisimman pian, Halonen sanoi.

Hänen mielestään jatkuva jäsenyyden toteutumisen ajankohdan pohtiminen on kuitenkin turhaa.
- Sen sijaan, että koko ajan mietitte milloin häät, eli EU-jäsenyys, toteutuvat, olisi parempi keskittyä siihen, millainen avioliitosta, eli jäsenyydestä aikanaan tulee. Jo ennen jäsenyyttä kannattaa käyttää hyödyksi yhteistyön eri muodot, Halonen neuvoi.

Presidentti totesi myös, että hänen mielestään Turkin jäsenyyttä vastustavien maiden syyt vastustamiseen olisi tutkittava.

Etukäteen lehdistölle oli kerrottu, että vierailun tarkoituksena on keskustella myös meneillään olevista kansannousuista Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa. Istanbulin kirjeenvaihtaja kollegoineen odotti, että myös tiedotustilaisuudessa siitä puhuttaisiin paljon. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä turkkilaisen median ensimmäiset kysymykset keskittyivät pääosin paikallisiin aiheisiin ja tilaisuus lopetettiin ennen kuin etukäteen luvatut kysymysvuorot oli käytetty.

Turkin tempoileva toiminta Libyan kriisin hoidossa on ihmetyttänyt viime viikkoina. Turkki on arvostellut kovaan ääneen länsiliittouman iskuja ja hankaloittanut vaatimuksillaan operaation siirtoa NATO:n hallintaan.
-  Mielestäni Turkki tasapainoilee hyvän ja pahan välillä. Toisaalta väkivalta piti saada loppumaan mutta kysymys ei saa olla vain halusta vaihtaa hallitsija vaan siviileihin kohdistuvan väkivallan lopettamisesta. Luulen, että Turkille on ollut tärkeää näyttää, että he on olleet ehdottoman tiukkoja siviileihin kohdistuvan tulivoiman minimoinnissa, kommentoi Halonen myöhemmin päivällä, suomalaistoimittajien haastattelussa.

Niin Suomella kuin Turkillakin tuntuisi olevan paljon enemmän haluja toimia kriisin ja sotilasoperaation jälkeen, kuin niiden aikana. Turkinhan on kovasti puhuttu myös sopivan malliksi nyt demokratiaan pyrkiville muslimimaille.
- Näkisin, että olemme pikemminkin inspiraation lähde, jota on seurattu jo pitkään niin naapurimaissamme kuin kauempanakin. Olemme islamilainen maa, joka on toteuttanut länsimaisen demokratian ja meillä on menestyvä, vapaa markkinatalous, vastasi presidentti Gül tiedotustilaisuudessa.

Halosen vierailun aikana polttava paikallinen aihe oli sananvapaus ja sitä kohtaan tehdyt loukkaukset Turkissa. Täällä on viime viikkoina pidätetty toimittajia ja jopa takavarikoitu julkaisematon kirja. Halosen mielestä Turkki sopii silti demokratian malliksi.
-Kyllä siinä mielessä, että täällä voidaan tästäkin asiasta keskustella ja väitellä  tiedotustilaisuuksissa ja parlamentissa, eikä mielipiteestä joudu vankilaan. Mutta kyllä Turkillakin varmasti on edessään pitkä työ nimenomaan poliisin ja siihen rinnastettavien organisaatioiden työn parantamisessa, kuten kaikissa demokratiaansa kehittävissä maissa.

Presidentin tapaamisen lisäksi Halonen kävi tutustumassa Turkin parlamenttiin ja tapasi sen puhemiehen Mehmet Ali Şahinin ja kuulemani mukaan myös alkuillasta oppositiojohtaja  Kemal Kılıçdaroğlun. Seuraavana päivänä presidentti Halonen jatkoi matkaansa Şanlıurfaan, Kaakkois-Turkin kurdialueelle. Istanbulin kirjeenvaihtaja joutui puolestaan suuntaamaan takaisin kohti kotikaupunkiaan ja tällä kertaa ikävä kyllä jättämään väliin osan vierailusta, joka olisi ollut ehkä se mielenkiintoisin.

Kun laskeudun Suomessa viettämäni hiihtolomaviikon jälkeen ensimmäistä kertaa Istanbulin metroon, on jokin muuttunut. Ilmassa leijuu outo tuoksu, joka ei mielestäni kuulu tänne. Yhtäkkiä vesi herahtaa vielä aamu-unisen työmatkalaisen kielelle: Kahvia!! Uteliaana katselen ympärilleni, mutta lipunmyyntitaso ainakin on ennallaan. Menen portista läpi ja laskeudun viimeiset liukuportaat junalaiturille  – siellä silmiini osuu oudon tuoksun syy:

Turkkilainen kahvilaketju Kahve Dünyası, eli Kahvimaailma, on pystyttänyt kotiasemani Leventin metrolaiturille pömpelin, josta saa matkalle mukaan pahvimukissa lattea, capuccinoa tai ihan vain ‘filtre kahve’n. Kojusta myydään myös firman suklaisia rakeita ja muita pieniä, kahvin kanssa sopivia suklaaherkkuja.

Ilmeisesti idea on alkanut toimia hyvin, sillä ainakin joka kerta Leventin asemalla kulkiessani, kojulla on vähintään muutama kahvinjanoinen, joskus heitä on jopa jonoksi asti.

Monikohan jonkin kansainvälisen ketjun pahvimukista kahvia hörppivä tietää, että kahvilakulttuuri tuli Eurooppaan täältä Turkista, jossa kahvilat olivat suosittuja jo 1500-luvulla. Täältä kahvi kulki ottomaanien kanssa 1600-luvulla aina Wienin porteille asti ja niistä läpikin, valloittaen ensin Wienin ja sitten muunkini Euroopan. Paljon myöhemmin kahvikokoa kasvatettiin Yhdysvalloissa lähes puolen litran pahvimukiin ja sitten tuotiin takaisin Istanbulin ja Turkin muidenkin kaupunkien trendikkäille alueille. ‘Kahvi palasi maailmalta pahvimukissa’, todetaan mielestäni mainiossa Mondon Istanbulin matkaoppaassakin.

Starbuck’sien, Gloria Jean’s Coffeiden ja Roberts Coffeidenkin seassa Kahve Dünyası on mielestäni mukava, paikallinen ja osittain kilpailijoitaan halvempikin vaihtoehto. Kahve Dünyası myy niin perinteistä turkkilaista kahvia, kuin maustettuja erikoiskahvejakin ja se valmistaa myös suklaata – kahvin kanssa tuleekin tavallisesti suklaalusikka, jonka voi syödä sinällään tai antaa sulaa kuumaan kahviin.

Ketju avasi ensimmäisen kahvilansa Istanbulin Eminönüün vuonna 2004, nyt sillä on yli 30 kahvilaa Istanbulissa ja parikymmentä muissa Turkin suurkaupungeissa. Lisäksi ketjulla on myyntinurkkauksia useissa isoissa marketeissa ja tavarataloissa.

Filtterikahviin tottuneelle Istanbulin kirjeenvaihtajalle Kahve Dünyasın myymät puolen kilon paketit ovat löytö. Toki kahvi on aika kallista, puolen kilon paketista saa pulittaa 14 liiraa, eli vajaat 7 euroa mutta laatu on erinomainen ja kahvi on lähes vastajauhettua, eikä siis tyhjiöpakattua. Täällä ainoa marketin hyllyiltä löytyvä filtterikahvimerkki on saksalainen Jacobs Monarch, joka sekin tuontitullien takia maksaa yleensä noin 13 liiraa, seisoo pitkään hyllyssä tyhjiöpaketissaan ja maistuu mielestäni kitkerälle. Valinta näiden kahden kalliin kahvin välillä on helppo.

Kuten kuvasta yllä voi huomata, on Kahve Dünyası aloittanut laiturikahvilatoimintansa rytinällä. Kartassa isommat pallot ovat ketjun merkkejä, eli maaliskuun alusta lähtien yhteensä 15  metropysäkiltä on voinut ostaa kahvia mukaansa. Mielestäni ajatus vaikuttaa loistavalta liikeidealta ja se myös elävöittää muuten aika kolkkoja ja kylmän värisiä pysäkkejä. Onkohan kahvin tai muiden virvokkeiden myynti yleistymässä muidenkin maailman suurkaupunkien metrolaitureilla?

Jos kyse on takseista, eivät New Yorkin asukkaat voi olla väärässä. Ja heidän mukaansa tulevaisuuden taksi on turkkilainen - Karsan V1.

Miljoonakaupungin taksikantaa ollaan pian uusimassa ja asiasta ovat saaneet sanoa mielipiteensä kaupungin asukkaat. He äänestivät turkkilaisen Karsan V1 -mallin ohise esimerkiksi Fordin ja Nissanin loppumetreille päässeiden ehdokkaiden. Asiasta kerrotaan tässä autoblogissa. Linkin kautta löytyy myös kuvia ja video tulevaisuuden taksista, joka on kieltämättä kätevän näköinen.

Karsan on  jo lähemmäs 50 vuotta Turkissa toiminut autovalmistaja. Se perustettiin 60-luvulla tekemään Mercedes Benz -minibusseja, joita täällä vieläkin näkee dolmus-takseina. Nykyisin Karsan tuottaa usean merkin, esimerkiksi Renaultin ja Citroënin malleja. Yritys on Turkin 300 suurimman joukossa ja sillä on noin 800 työntekijää.

New Yorkin taksikilpailun voittaja-autossa on jälkiä menneistä vuosikymmenistä, kertovat sen suunnittelijat.  Hürriyet-lehdessä taannoin ilmestyneen artikkelin mukaan taksiin on lainattu piirteitä Karsanin 70-luvulla suunnittelemasta ÇaÄŸdaÅŸ-perheautomallista, jonka tuolloinen firman omistaja hylkäsi ”turkkilaisille sopimattomana”. Ranskalainen Citroen nappasi messuilta auton mallistoonsa ja siitä tuli yksi merkin myydyimmistä malleista 80-luvulla.

New Yorkin taksikilpailun järjesti kaupungin taksi- ja limusiinijärjestö. Siihen osallistui autosuunnittelijoita ympäri maailman malleilla, joiden piti olla niin turvallisia kuin pieniäkin, mahdollisimman ympäristöystävällisiä ja sopia myös liikuntaesteisille. Ehdokkaista valittiin loppukilpailuun äänestettäväksi vain pieni osa saapuneista ehdotuksista.

Karsan V1:n valitsi ”huomisen taksiksi” 66 prosenttia äänestäneistä, jotka joko suorastaan rakastuivat tai ainakin ihastuivat malliin. Autoblogin kirjoittajan mukaan se ei ole ihme, kun ”katsoo katon näköalaikkunoita ja molemmin puolin sijoitettuja pyörätuoliramppeja”.

New Yorkin kaupunki on luvannut ottaa kansan mielipiteen huomioon tehdessään myöhemmin tänä vuonna päätöksen uudesta taksimallista. Toivottavasti Karsan V1 lopulta valittaisiin uudeksi taksiksi New Yorkiin - ehkä silloin saataisiin samanlaiset tänne Istanbuliinkin!

Tutkiskelin vuodenvaihteen tienoilla lempikirjakauppani kalenteritarjontaa, vaikka kännykässä kalenteri löytyykin niin en ole vielä osannut paperisesta versiosta luopua. Huomioni kiinnittyi pinoon värikkäitä kalentereita, joiden kannessa luki almanakan vastustavan rasismia, syrjintää ja viharikoksia.

Vuosittain vaihtuvalla teemalla julkaistava kalenteri oli Metis-kustantamon painama. Huomasin hinnan olevan huokea, hintalapussa luki vain vaivaiset neljä liiraa, eli alle kaksi euroa. Kalenterin sisältä löytyi tietoa erilaisista vuoden 2011 teemaan liittyvistä tapahtumista ja virstanpylväistä  Turkissa sekä perustietoa lyhyissä ja mielestäni asiallisissa artikkeleissa, kuten mitä on islamofobia, mitä viharikoksilla tarkoitetaan ja mitkä ovat Turkin eri vähemmistöt. Kalenteri oli kuvitettu osin provosoivillakin piirroksilla, kuten alla oleva kuva poliisista, joka aseella uhaten käskee huivitettua naista korjaamaan vaatetuksensa.  

Hienoa, ajattelin. Kalenterista saa tietoa Turkin menneiden vuosien tapahtumista ja oppii siinä sivussa aiheesta muutenkin. Eri päivien kohdilla olevia merkintöjä lukiessa muistiin painuu myös toivottavasti uusia turkin sanoja ja ilmaisuja. Ainut huono puoli kalenterissa oli mielestäni se, että muistiinpanoille oli liian vähän tilaa mutta päätin ostaa mielenkiintoisen kalenterin silti.

Reilun kuukauden kuluttua ostoksesta meiliini ilmestyi rasismia ja nationalismia vastustavan DurDe-yhdistyksen tiedote. Siinä kerrottin, että Nezih-kirjakaupat ovat vetäneet Metisin teemakalenterit myynnistä. Omassa tiedotteessaan Nezih-kirjakauppojen johto oli ilmoittanut kalenterin olevan valtion perustajan Atatürkin periaatteiden ja ajatusten vastainen ja kauppaketju poisti sen siksi myynnistä. 

Myyntikiellon jälkeen julkisuudessa alkoi – DurDe:n sanoja lainaten – varsinainen kalenterin lynkkauskampanja. Nationalistinen HEPAR (Hak ve eÅŸitlik) -puolue alkoi painostaa ja uhkailla myös suoraan kalenteria myyviä kauppoja. HEPARin jäsenet väittävät Youtubessa julkaisemassaan videossa kalenterin ja sen myyjien ”herjaavan Turkin valtiota” ja ”veljeilevän terrorijärjestö PKK:n kanssa”. He myös uhkailivat kirjakauppoja sillä, että tulisivat käyttämään muita väyliä myynnin lopettamiseksi, jos kalenteria ei heti vedetä hyllyiltä. Painostuksen johdosta myös Kabalci-kirjakauppa lopetti viime viikolla kalenterin myynnin. Viralliseksi syyksi kerrottiin ’kuluttajien reaktiot’. 

Metis-kustantamoa, kalenterin aatteita ja demokratiaa puolustava DurDe järjesti aiheesta tiedotustilaisuuden viime viikon lauantaina Istanbulin keskustassa. Sen yhteydessä järjestäjät ja osallistujat myivät kalenteria kadulla. Lisäksi he ohjeistavat käymään kalenterin kieltäneissä kaupoissa kysymässä, löytyykö kalenteria ja toivomaan sitä takaisin myyntiin.

On valitettavaa, että Turkissa jokin ääriryhmä pystyy uhkailullaan vaikuttamaan lailliseen liiketoimintaan näinkin voimakkaasti. Paikallisen, paljon lukeneen ja kirjoittaneen tuttuni näkemyksen mukaan tapahtunutta selittää täällä yhä voimakkaana elävä sensuurin ja valvonnan perinne. Ongelmia pelkäävät tai tai niihin törmäävät kauppiaat katsovat parhaaksi ratkaisuksi vetää tulenarkoja aiheita sisältävät teokset nopeasti pois myynnistä, sen sijaan että puolustaisivat oikeuksiaan.

- – - -  – - – -  – — -
Tässä oli tasan sadas Istanbulin kirjeenvaihtaja -blogimerkintä. Taitaa olla sopiva hetki esittää suurkiitos teille lukijat ja kommentoijat – toivottavasti olette mukana seuraamassa blogia satasen rajapyykin tuollakin puolen!

Turkkia ei ole turhaan alettu kutsua ‘Tollywoodiksi’ muutama vuosi sitten. Erityisesti TV-sarjojen tuotanto ja ulkomaille vienti on hurjassa kasvussa. Uutistoimisto Anatolian mukaan viime vuonna Turkki myi yhteensä 65 paikallista TV-sarjaa 39 eri maahan.  Paljon suosion kasvusta kertoo myös suosituimmista sarjoista maksettu hinta jaksolta:  Kun 2000-luvun alkupuolella sarjoja myytiin ulkomaille noin 50 dollarilla jaksolta, saadaan parhaimmin myyvistä sarjoista nykyisin 50 000 dollaria jaksolta.

Eniten turkkilaisia sarjoja seurataan Kazakhstanissa, Azerbaidzanissa ja Bulgariassa. Ne ovat hyvin suosittuja myös monissa arabimaissa, jossa joidenkin sarjojen suutelukohtaukset ja muut moraalittomuudet tosin ovat herättäneet valtaapitävien huolen siitä, että sarjat turmelevat niitä katsovia kotirouvia. Turkki myy TV-sarjojaan myös Venäjälle ja naapurimaa Kreikkaan ja osa sarjoista on huippusuosittuja useammassakin Balkanin maassa, kuten Lauri aiemmassa kommentissaan kertoikin.

Turkille sarjoista on jo tullut merkittävä myyntituote mutta täällä on tiedostettu muutkin kuin taloudelliset hyödyt. Paikallisen tekijänoikeus- ja elokuvaliiton puheenjohtaja Abdurrahman Çelik sanoi uutistoimistolle antamassaan haastattelussa, että jopa turhat ennakkoluulot Turkkia ja turkkilaisia kohtaan saattavat sarjojen ulkomaille leviämisen ansiosta vähentyä. Hän vertasi tilannetta maailman elokuva- ja TV-tuotannon johtajamaa Yhdysvaltoihin: Vaikka moni ei ole koskaan USA:ssa käynyt on lähes kaikilla TV:n katsojilla jonkinlainen käsitys maasta ja se vähentää vierauden tunnetta ja ennakkoluuloja. 

Täällä onkin alettu puhua Tollywoodin tuotannon leviämisen suovan Turkille ’soft poweria’, kulttuurillista vaikutusvaltaa lähialueiden maihin. Ilmeisesti lainsäätäjät ovat ymmärtäneet tämän myös, sillä turkkilaisten TV-sarjojen nousua on auttanut taannoin tehty verohelpotus: Vuonna 2008 TV-sarjojen tuomista tuotoista ei enää tarvitse maksaa  Turkin ALV:tä (KDV), mikä tietysti tuo tekijöille varoja tehdä lisää ja laadukkaampaa TV-viihdettä.

Sarjojen nousun vauhtia kuvastaa myös se, että ensimmäinen TV-sarja myytiin ulkomaille, Kazakshtaniin, vasta 10 vuotta sitten.  Elokuvaliiton puheenjohtaja Çelik toteaakin, että Turkki on ottanut kiinni TV-tuotannossaan jo Euroopan keskivertomaat ja kehittyy vauhdilla sekä TV-sarjojen aiheissa että teknisessä toteutuksessa.

Taas uusi sarja alkamassa TRT-kanavalla.

Nyt TV-sarjoja ullkomailla seuranneet TV-tuottajat ovat kiinnostuneet turkkilaisissa sarjoissa näkemistään maisemista. Kyselyitä mahdollisuudesta kuvata erityisesti Istanbulin ja Bosporinsalmen maisemissa on tullut useista maista. Turkkiin on perustettu erikoistiimi selvittämään paikkoja, joita olisi hyvä vuokrata tähän tarkoitukseen. Istanbulin lisäksi tulijoita olisi myös Kappadokian omintakeiseen maisemaan, Şanliurfaan ja Mardiniin.

Mistä sitten suosioon nousseet sarjat kertovat? Usein turkkilaisista perheistä, kuten vaikkapa 30-luvulla tapahtuva Yaprak dökümü. Suosittuja aiheita ovat tietysti ihmissuhteet ja rakkaus, kuten sarjoissa Dudaktan kalbe ja Aşk-ı-memnu. Rikossarjojakin täällä tuotetaan, kuten Arka sokaklar, komedioista voisi mainita vaikka Çocuklar duymasın, historiallisesta sarjasta Muhteşem yüzyıl hiljattain kirjotinkin ja erittäin suosittua Kurtlar vadisi -sarjaa voisi kai luonnehtia poliittiseksi actioniksi.

Iriana toivoi aiemmassa kommentissaan, että Suomeenkin eksyisi joku turkkilainen TV-sarja kaiken angloviihteen keskelle. Jos TV-tuotanto Turkissa kehittyy ja laajenee nykyvauhdilla, niin ehkä toivoa jonkin sarjan ulottumisesta Suomenkin televisioon voisi olla. Mutta mahtaisiko turkkilainen tyyli miellyttää suomalaiskatsojia? Löytyy sarjoista ainakin suomalaisia miellyttäväksi todettua melankoliaa ja upeita maisemia. Ja ihmissuhdejuonitteluissakin päästään ainakin lähelle Suomessa supersuositun Kauniiden ja rohkeiden tasoa. Yksi Suomeen sopimattomista puolista voi olla jaksojen pituus:  Useimpien sarjojen jaksot kestävät jopa yli kaksi tuntia.

Entisellä kotikadullamme on kauppa, joka myy kaikenlaisia alkoholijuomia vuorokauden ympäri. Eikä pelkästään putiikkiin poikkeaville vaan lisää juotavaa voi halutessaan tilata puhelimitse vaikka kello viideltä aamuyöstä. Kotiinkuljetus on ilmainen. Nykyisin netin kautta viinanmyyntiä on myös keskitetty aiemmin käsittelemäni ruokakori-palvelun tapaan. ”Viinakorista” saa kolmen liiran, eli noin puolentoista euron, kotiinkuljetusmaksulla juomat ovelle noin vartissa.

Turkki onkin tuntunut, tällaiselle Suomen ja Ruotsin touhuun tottuneelle varsin vapaalta juomamaalta. Vuoden alkupuolella tuli kuitenkin tieto alkoholisäännöstön tiukennuksista. Turkin tupakka- ja alkoholimarkkinoita valvova valtiollinen laitos TAPDK ilmoitti tiukennuksista niin alkoholin tarjoilu-, markkinointi-, myynti- kuin saatavuussääntöihinkin.

Uutinen sai aikaan sellaisen metakan, että aluksi oli vaikea ymmärtää, mistä oli kyse. Tiedotusvälineissä tuli ylilyöntejäkin ja joidenkin uutisista olisi voinut kuvitella, että Turkkiin tuli kertaheitolla kieltolaki. TAPDK joutui täsmentämään ja oikomaan asioita ja väärinkäsityksiä ja mielestäni selkiytti ja rauhoitti tilannetta. Vähän vähemmän asiallisesti kohua kommentoi pääministeri Recep Tayyip ErdoÄŸan, joka tiuskaisi vihaisest, että ‘He’ nyt juovat kunnes pärskivät. Jälkeenpäin pääministeri selitti tiuskimistaan väsymyksellä.

Luvanvaraisesta täyskieltoon? 

Kun aikaa hieman kului, alkoi todellinen tilanne hahmottua. Mielestäni uuden säännöstön voisi tiivistää niin, että keskeisin muutos on alkoholin myynnin, tarjoilun ja mainonnan luvanvaraisuuden ja näin myös valvonnan lisääminen. Tarkemmin katsottuna oikeastaan mikään säännöksistä ei suoranaisesti estä tai edes rajoita alkoholin käyttöä kovinkaan rankasti.

Paitsi yksi muutoksista, joka rajoittaa nuorten juomista: Uuden ohjesäännön mukaan alkoholin tarjoilu on kielletty alle 24-vuotiaille ja samalla kielletään heidän oleskelunsa tiloissa, joissa alkoholia tarjoillaan.
- Ai mitä, kielletäänkö Turkissa alkoholi alle 24-vuotiailta?! Ei voi pitää paikkaansa, huudahtaa yksi Istanbulin baarikatu Nevizaden ravintolan omistajista. Kuljen kyselemässä asiasta, kun uusien sääntöjen julkistamisesta on kulunut jo viikkoja. Kukaan ei tunnu oikein tietävän, pitäisikö sääntöä noudattaa, missä tiloissa ja millä tavalla.

Käyn myös useammassa alkoholia myyvässä kaupassa kyselemässä asiasta. Tapaan muutaman omistajan, yksi heistä kieltäytyy puhumasta asiasta kokonaan, koska pelkää siitä koituvan ongelmia. Kaksi muuta juttelevat asiasta mielellään mutta vasta, kun ehdottomasti lupaan, ettei heidän tai heidän kauppansa nimeä tule julkisuuteen.
- Koen, että minua painostetaan. Alkoholia ei sinänsä kielletä mutta veroja nostetaan ja sitten tulee tällaisia rajoituksia. Mikäköhän on seuraava askel, pohtii eräs lähes 15 vuotta alkoholijuomia myynyt kauppias.

En ihmettele, että alalla olevat ihmiset kokevat huolta. Sitten valtaantulonsa vuonna 2002 islamilaistaustainen AKP on vähitellen nostanut alkoholiveroja, rajoittanut anniskelupaikkoja ja nyt vielä kiristänyt alkoholilakeja. Turkissa moni kokee ilmapiirin muuttuvan jatkuvasti kielteisemmäksi alkoholille. Kehityksen ovat havainneet tutkimuksissaan myös yhteiskuntatieteilijät ja sosiologit. Laajassa kyselytutkimuksessa vuonna 2009 yli 60 prosenttia turkkilaisista ilmoitti, ettei haluaisi naapuria, joka juo alkoholia. 

Osa yrittäjistä joutuu ahtaalle

Uusista säännöistä kärsivät suorimmin catering-yrittäjät. Uudistus kieltää alkoholitarjoilun muualla, kuin yrityksille rekisteröidyssä osoitteessa.  Yritys joutuu siis hakemaan anniskeluluvan jokaiseen järjestämäänsä tilaisuuteen erikseen. Moni on kokenut  täällä myös yksityiseen elämäntapaan puuttumisena sen, että jos mielii tarjota alkoholia, on omiin yksityisiin juhliinkin haettava lupa.

Toinen myös säännöistä suorasti kärsivä ryhmä ovat teiden varsilla sijaitsevat ravintolat. Uusi ohjesääntö kieltää alkoholin anniskelun ja myynnin maanteiden ja rantateiden varsilla. Jos ravintola sijaitsee tällaisessa paikassa, niin anniskelu loppuu. Aluksi asiasta nousi kova meteli senkin takia, että moni Turkin turistialueiden suosittu hotelli sijaitsee rantatien varrella. Turismia edustavat tahot älähtivät – pitäisikö myös viiden tähden hotellin myydä ‘ei oota’ matkaajille, jotka haluavat viiniä ateriansa kanssa? Pelot vakuutettiin pian aiheettomiksi, hotellit voivat yhä jatkossakin tarjoilla vierailleen.

Julkisilla paikoilla alkoholia ei saa enää juoda, kielto koskee sekä piknik-alueita että rantoja.  Aurinkotuoleja vuokraavat ja pienestä pömpelistä virvokkeita myyvät yrittäjät tuskin enää voivat kantaa Efesiä auringonpalvojille ensi kesänä.

Jos 24 vuoden ikäraja todella sovelletaan myös käytäntöön, menettävät asiakkaita ja tuloja nuorison suosimat discot ja keikkapaikat. Kuten aiemmin mainitsin, on ikärajasta tullut suuri kysymysmerkki ja epäselvä osa uutta ohjeistusta. Näin sanomalehti Radikalissa hiljattain artikkelin, jonka oli kirjoittanut baarin ovelle pysäytetty 23-vuotias toimittaja. Hän oli työnsä vuoksi pyrkinyt alkoholia tarjoilevaan ravintolaan kuuntelemaan bändiä ja kirjoittamaan keikka-arvostelua. Paikan omistaja kommentoi tapausta lehdelle jälkikäteen ja totesi, että sakot alle 24-vuotiaan päästämisestä baariin ovat niin roimat, ettei riskiä voi ottaa. Näyttää siltä, että ainakin osa paikoista on ottanut 24 vuoden ikärajan tosissaan.

Uusi säännöstö vaikuttaa myös urheilutapahtumiin ja – joukkueisiin sekä mahdollisesti festareihin. Säännöt kun kieltävät alkoholin mainostamisen ja tarjoilun esimerkiksi urheilu- ja monien kulttuuritapahtumien yhteydessä. Turkin Efes Pilsen -niminen koripallojoukkue joutuu etsimään itselleen uuden nimen lisäksi sponsorin. Vielä on epäselvää miten esimerkiksi kesän festareilla toimitaan, ilmeisesti sääntöjä sovelletaan käytäntöön sitä mukaan kun asia tulee ajankohtaiseksi. Kuulemani mukaan esimerkiksi oopperassa ja teatterissa ei uudistuksen jälkeen enää ole saanut väliajalla lasillista viiniä tai konjakkia, kuten ennen on ollut tapana. Lahjaksikaan alkoholia ei saa enää antaa.

Syinä EU ja terveys

Kun olen tutkinut eri lähteitä ja koittanut saada selkoa uudesta ohjesäännöstä, on minulle muodostunut käsitys, että esimerkiksi oopperassa tai gaalailloissa kyllä saa tarjota alkoholia. Nykyisin siihen tarvitaan vain erillinen lupa.
- Nii-in, kunhan vain hankkii luvan, niin saa tarjoilla entiseen tapaan alkoholia, näin kaikki näyttää viattomalta. Sitten käykin niin, että luvan saamisesta tehdään niin vaikeaa ja kallista, että lopulta tapahtumajärjestäjät luopuvat tarjoilusta kokonaan, totesi AKP:n todellisia aikeita vahvasti epäilevä tuttuni, jolle asiaa ihmettelin.

Hallituspuolua AKP ja muut uusia sääntötiukennuksia kannattavat tahot ovat puolustaneet asiaa kahdella pääperustelulla: Nuoria on suojeltava alkoholilta ja Turkin lainsäädäntöä muutettava lähemmäs Euroopan unionin lakia. Islamilaistaustaisen AKP:n todellisia aikeita epäilevät näkevät asian niin, että terveysperustein rajoitetaan alkoholin käyttöä mutta se on vain yksi askel kohti alkoholin kieltämistä Turkissa kokonaan.

Mielestäni molemmilla puolilla on hyviä perusteluita. On totta, että Turkissa alkoholipolitiikka on ollut vapaampaa, kuin keskimäärin Euroopan unionissa ja lainsäädännön harmonisointia jäsenehdokasmaalta odotetaankin. Toisaalta mielestäni 24 vuotta on aivan liian korkea ikäraja, 18 vuoden ikärajan kunnollinen valvontakin riittäisi. Monessa kohtaa myös jonkin verran lievemmät rajoitukset olisivat mielestäni riittäneet Turkin kaltaiseen maahan, jossa alkoholinkäyttö on jo nykyisin hillittyä ja hallittua, verrattuna vaikkapa Pohjoismaihin.

Kovasti itseäni ovat keskustelussa ärsyttäneet TAPDK:n väitteet siitä, että joka puolella Euroopassa on vielä tätäkin tiukempi alkoholikäytäntö. Olen myös nähnyt haastatteluissa väitteitä siitä, että esimerkiksi alkoholia ei EU-alueella myytäisi pienissä elintarvikekioskeissa tai huoltoasemilla lainkaan, mikä ei pidä paikkaansa. Jostain kummasta Turkin tiedotusvälineisiin levisi tieto siitä, että Suomessa ei alkoholia myydä alle 25-vuotiaille. Puolustamiaan muutoksia tulisi tietysti perustella tosiasioilla, eikä liioitelluilla mielikuvilla asioiden tilasta muissa maissa.

Juominen lisääntyy

Kun seuraa Turkin tiedotusvälineitä, kuuntelee juttuja ympäristön painostuksesta olla juomatta ja samalla näkee alkoholin hinnan nousevan, niin voisi kuvitella juomisenkin vähentyvän. Siksi Turkin juomatilastot yllättävät. Alkoholijuomien kulutus on lisääntynyt reippaasti Turkissa koko 2000-luvun, eli myös koko AKP:n vallassa olon ajan. Erityisesti nuorten keskuudessa juominen yleistyy vauhdilla. Silti keskimääräinen kulutus Turkissa on selvästi alhaisempaa kuin missään EU-maassa. Täällä juodaan alle 1,5 litraa puhdasta alkoholia per henkilö vuodessa, tosin suuri osa ei juo ollenkaan ja muut sitten vähän enemmän. Useassa EU-maassa määrä on yli 10 litraa vuodessa. 

Entä miten kävi internetin kotiinkuljetuspalveluiden? ‘Ruokakorin’ ravintoloista juomat ovat kadonneet tilattavien tuotteiden listoilta mutta ‘juomakori’ toimii edelleen. Syynä on ilmeisesti se, että juomakori on rekisteröitynyt alkoholia myyväksi sivustoksi ja se koordinoi alkoholia luvalla myyviä kauppoja ja niiden kuljetuksia ja myös kysyy tilaajan iän. Ymmärtääkseni myynti- ja tarjoiluaikoja ei edelleenkään Turkissa rajoitettu mitenkään, joten alkoholia voi myydä ja ostaa edelleen minä vuorokaudenaikana tahansa.

Olen aiemminkin eri yhteyksissä varmasti maininnut, että Turkilla olisi paljon petrattavaa ympäristöasioissa. Monet asiat ovat suorastaan retuperällä, arjessa kouriintuntuvinta on minkäänlaisen kierrättämisen lähes täydellinen puuttuminen.  Siksi olikin mukava huomata Hürriyet-lehdestä uutinen, jonka mukaan Turkki kasvattaa kovaa vauhtia tuulivoimansa määrää. Tieto perustuu Euroopan tuulienergiayhteisön tuoreisiin tilastoihin, joten se ei varmasti ole vain tuulesta temmattu.

Huonot sanaleikit sikseen ja numeroita kehiin. Viimeisen kolmen vuoden aikana tuulienergiakapasiteettia on täällä kasvatettu 2007 vuoden lopun vienosta 147 megawatista (MW) viime vuoden lopun 1 329 megawattiin. Kapasitetti on siis noin seitsenkertaistunut kolmessa vuodessa, viime vuonna kasvua oli tilastojen mukaan 66 prosenttia. Tuulivoiman tuotannossa Turkki nousee näillä luvuilla Euroopan 11. suurimmaksi tuulivoiman tuottajaksi, ohitse esimerkiksi Itävallan ja Kreikan.

Euroopan tuulivoiman tuottajina kaksi maata on ylitse muiden, maailmankin kärkimaita oleva Saksa 27 000 megawatillaan ja Espanja, jossa kapasiteetti myös ylittää 20 000  MW. Seuraavassa, noin 5 000 megawatin ryhmässä ovat Italia, Ranska ja Englanti ja 1 500 – 3 000 megawatin kapasiteetti löytyy (suuruusjärjestyksessä) Tanskasta, Portugalista, Hollannista, Ruotsista ja Irlannista. Suomessa tullaan tuuliolosuhteiden, väestön pienuuden ja ehkä osittain myös asenteiden takia Euroopan jälkijunassa. Suomessa 130 tuulivoimalan yhteenlaskettu tuotantokapasiteetti vuoden 2010 oli 197 megawattia. 

Vaikka Turkki nostaa tuulivoimatuotantoaan vauhdilla, on täällä toki muitakin, vähemmän ympäristöystävällisiä energiamuotoja suunnitteilla:  Turkkiin puuhataan ensimmäistä ydinvoimalaa maan eteläosaan, Mersinin alueelle. Neuvotteluja on käyty jo pitkään Venäjän valtiollisen ydinenergiayhtiö Rosatomin kanssa ja loppuvuodesta Venäjän duuma hyväksyi 20 miljardin dollarin arvoisen hankesopimuksen. Voimalan rahoituksesta puolet tulee Venäjältä ja Rosatom myös tulee omistamaan valmiista laitoksesta 60 prosenttia. Turkille taataan sopimuksessa oikeus ostaa kiinteään hintaan energiaa 15 vuoden ajan.

Tulevasta ydinlaitoksesta huolimatta voi vain toivoa, että Turkki tulevaisuudessakin lisää myös uusiutuvan energiansa määrää. Tosin sekin on tehtävä ympäristö- ja kulttuuriarvot huomioon ottaen mitä valitettavasti ei voi todeta esimerkiksi ympäri Turkin käynnissä olevista vesivoimahankkeista. Voin kirjoittaa vesivoimasta joskus toiste lisää ja  ympäristöalaan palaan lähiaikoina myös ekologisen rakentamisen merkeissä. Ensi kerralla on kuitenkin vuorossa alkoholi.