Kun laskeudun Suomessa viettämäni hiihtolomaviikon jälkeen ensimmäistä kertaa Istanbulin metroon, on jokin muuttunut. Ilmassa leijuu outo tuoksu, joka ei mielestäni kuulu tänne. Yhtäkkiä vesi herahtaa vielä aamu-unisen työmatkalaisen kielelle: Kahvia!! Uteliaana katselen ympärilleni, mutta lipunmyyntitaso ainakin on ennallaan. Menen portista läpi ja laskeudun viimeiset liukuportaat junalaiturille  – siellä silmiini osuu oudon tuoksun syy:

Turkkilainen kahvilaketju Kahve Dünyası, eli Kahvimaailma, on pystyttänyt kotiasemani Leventin metrolaiturille pömpelin, josta saa matkalle mukaan pahvimukissa lattea, capuccinoa tai ihan vain ‘filtre kahve’n. Kojusta myydään myös firman suklaisia rakeita ja muita pieniä, kahvin kanssa sopivia suklaaherkkuja.

Ilmeisesti idea on alkanut toimia hyvin, sillä ainakin joka kerta Leventin asemalla kulkiessani, kojulla on vähintään muutama kahvinjanoinen, joskus heitä on jopa jonoksi asti.

Monikohan jonkin kansainvälisen ketjun pahvimukista kahvia hörppivä tietää, että kahvilakulttuuri tuli Eurooppaan täältä Turkista, jossa kahvilat olivat suosittuja jo 1500-luvulla. Täältä kahvi kulki ottomaanien kanssa 1600-luvulla aina Wienin porteille asti ja niistä läpikin, valloittaen ensin Wienin ja sitten muunkini Euroopan. Paljon myöhemmin kahvikokoa kasvatettiin Yhdysvalloissa lähes puolen litran pahvimukiin ja sitten tuotiin takaisin Istanbulin ja Turkin muidenkin kaupunkien trendikkäille alueille. ‘Kahvi palasi maailmalta pahvimukissa’, todetaan mielestäni mainiossa Mondon Istanbulin matkaoppaassakin.

Starbuck’sien, Gloria Jean’s Coffeiden ja Roberts Coffeidenkin seassa Kahve Dünyası on mielestäni mukava, paikallinen ja osittain kilpailijoitaan halvempikin vaihtoehto. Kahve Dünyası myy niin perinteistä turkkilaista kahvia, kuin maustettuja erikoiskahvejakin ja se valmistaa myös suklaata – kahvin kanssa tuleekin tavallisesti suklaalusikka, jonka voi syödä sinällään tai antaa sulaa kuumaan kahviin.

Ketju avasi ensimmäisen kahvilansa Istanbulin Eminönüün vuonna 2004, nyt sillä on yli 30 kahvilaa Istanbulissa ja parikymmentä muissa Turkin suurkaupungeissa. Lisäksi ketjulla on myyntinurkkauksia useissa isoissa marketeissa ja tavarataloissa.

Filtterikahviin tottuneelle Istanbulin kirjeenvaihtajalle Kahve Dünyasın myymät puolen kilon paketit ovat löytö. Toki kahvi on aika kallista, puolen kilon paketista saa pulittaa 14 liiraa, eli vajaat 7 euroa mutta laatu on erinomainen ja kahvi on lähes vastajauhettua, eikä siis tyhjiöpakattua. Täällä ainoa marketin hyllyiltä löytyvä filtterikahvimerkki on saksalainen Jacobs Monarch, joka sekin tuontitullien takia maksaa yleensä noin 13 liiraa, seisoo pitkään hyllyssä tyhjiöpaketissaan ja maistuu mielestäni kitkerälle. Valinta näiden kahden kalliin kahvin välillä on helppo.

Kuten kuvasta yllä voi huomata, on Kahve Dünyası aloittanut laiturikahvilatoimintansa rytinällä. Kartassa isommat pallot ovat ketjun merkkejä, eli maaliskuun alusta lähtien yhteensä 15  metropysäkiltä on voinut ostaa kahvia mukaansa. Mielestäni ajatus vaikuttaa loistavalta liikeidealta ja se myös elävöittää muuten aika kolkkoja ja kylmän värisiä pysäkkejä. Onkohan kahvin tai muiden virvokkeiden myynti yleistymässä muidenkin maailman suurkaupunkien metrolaitureilla?

Olen kantanut lompakkoni kolikkotaskussa viimeiset viikot tällaista pikkusormen puolikkaan kokoista, jo paremmat päivänsä nähnyttä muovinippeliä:

 

Nippeli on kotoisin työkaverini verhokiskosta, josta sen omin lupineni vein pari viikkoa sitten. Syy on se, että haluaisin ripustaa työhuoneeni ikkunaan verhot, mutta oman työhuoneeni kiskoista tarvittavat nippelit ovat aikojen ja muiden vuokralaisten saatossa kadonneet.

Mallinippeli mukana aloitin etsintäni kotiani lähellä sijaitsevasta, suuresta Migros-tavaratalosta. Sieltä löysin jos jonkinlaista pikkutavaraa kodin ehostamiseksi ja kunnostamiseksi, mutta tuotteet ylsivät lähimmilläänkin vain pyyhkeisiin ja pöytäliinoihin saakka. Verhoista tai niihin liittyvistä kiinnittimistä ei näkynyt jälkeäkään.

Seuraavana päivänä päätin käväistä parinkin lähiostoskeskuksen sisustuskaupat lävitse. Ensisilmäyksellä näytti siltä, että niistäkään ei etsimiäni nippeleitä löydy, vaikka verhoja ja erilaisia verhotankoja ripustimineen näkyi siellä sun täällä. Lähestyin lopulta varsin hienon verhokaupan meikattua myyjää rähjäinen nippeli kädessäni ja kysäisin, että olisikohan teillä tämäntapaisia vekottimia myynnissä? Valitettavasti ei, kuului myyjän vastaus. Kannattaisi kysyä ”perdeciltä” eli ainoastaan verhoja valmistavalta ja myyvältä kauppiaalta, hän avusti ystävällisesti.

Jokapäiväisellä kävelyreitilläni lähimmälle metroasemalle sattuu sijaitsemaan tällainen verhokauppias. Seuraavana päivänä poikkesiin räätälintyönä selvästi vähän varakkaammalle väelle verhoja tekevälle verhokauppiaalle nippelini kanssa. En päässyt edes sisälle, kun ovella minut vastaanottanut vahtimestari sanoi,
- Eheii, meillä tuollaisia ole myynnissä. Kannattaisi käydä katsomassa sisustus- ja kunnostustavaraa myyvästä yleiskaupasta Koctasista, se on varmaan lähin paikka, josta tuollaisia verhonpidikkeitä voi löytää.

Lähimmän Koctasin tiesin sijaitsevan noin viiden kilometrin päässä, isossa ostoskeskuksessa nimeltään Cevahir. Vihdoin koitti työkiireiden keskellä hiljaisempi iltapäivä ja ehdin jatkaa nippelinmetsästystäni Koctasin jättimäisestä hallista. Homma näytti hyvältä, siellä oli jos jonkinlaista ruuvia ja nappulaa kodin kaikkiin pikkuyksityiskohtiinkin. Pääsin verho-osastolle, kiersin sen kahteen kertaan, enkä nähnyt edes etsimäni tapaisia verhonpidikkeitä missään. Olin jo luovuttamassa, kun näin toimistoni verhokiskoja muistuttavia lautoja ja niitä kasaamassa kaksi myyjää.
- Anteeksi, löytyisiköhän teiltä tällaisia?, lähestyin myyjiä toiveikkaana nippeli ojossa.

Välittömästi toinen miehistä totesi, että ei löydy sellaista mutta kehotti minua katsomaan kulman takaa, jos kaupan myymien nippeleiden joukossa olisi edes sen verran samankaltaisia nippeleitä, jotta saisin verhot ripustettua.

Löysinkin telineen pusseineen mutta myytävissä nippeleissä oli vika – olisin tarvinnut ripustimen koukun tilalle nipistimen, siis sellaisen, jonka väliin verhokangas puristetaan. Omia, toimistolle varaamiani verhoja kun ei voi ripustaa koukusta. Palasin myyjämiehien luokse ja kysyin, että onkohan koko Istanbulissa paikkaa, josta oikeanlaisen nippelin voisi löytää? Toinen heistä totesi, että ei kyllä keksi muuta paikkaa kuin lähteä koittamaan onneaan Eminönüün.

Siihen metsästys toistaiseksi keskeytyi, sillä Eminönüün ei oikein voi vain piipahtaa, vaan siellä on pengottava, etsittävä ja kyseltävä. Paikka sijaitsee lähellä Istanbulin historiallisia nähtävyyksiä, lähes Kultaisen sarven rannassa, josta laivat lähtevät. Paikka on oikeastaan kaduilla sijaitseva basaari, joka kuhisee kaikenlaisen mahdollisen tavaran ja kasvin ja ruuan myyjää sekä tietysti asiakkaita. Eräs ystäväni luonnehti paikkaa ”tavarahelvetiksi”, johon menemistä on vältettävä viimeiseen saakka. Työkaverini puolestaan totesi paikasta, että sieltä saa tilattua itselleen vaikka tiikerin.

Kuten hankalaksi osoittautunut verhonippelikin on Istanbulissa moni muukin tavara kiven takana. Useiden tavaroiden myynti on yhä keskittynyttä tietylle alueelle, mikä on lievästi sanottuna hankalaa 15 miljoonan ihmisen asuttamassa suurkaupungissa. Istanbulista löytyy paikkoja, jotka voivat ihmetyttää täällä vierailevaa: On olemassa katu, jolla sijaitsee vieri vieressä kymmeniä, ainoastaan lamppuja myyviä kauppoja. Vähän vastaava kadunpätkä löytyy soitinkauppoja ja jos haluat ostaa vaikka pyöränpumpun on suunnattava tietylle pyöräkauppa-alueelle. Ehkä huvittavin on katu, jolla näkee näyteikkuna toisensa jälkeen vain ja ainoastaan mallinukkeja, ilman vaatteita siis. Vaatekauppiaan on siis etsittävä mallinukkensa tietyltä alueelta Istanbulissa.

Tietysti tilanne on muuttunut kaupungin modernisoitumisen mukana ja isoista ostoskeskuksista saa tätä nykyä melkein mitä vain. Silti yhä, jos tarvitset jotakin keskivertoa vähän erikoisempaa tai asiantuntevinta palvelua, on syytä suunnata kaupungin alkuperäisille kauppapaikoille.  Ehkä niistä yhdeltä voisin löytää oikeanlaisen ripustimenkin, mutta tämä nippelinmetsästystarina on päättymässä kompromissiin. Taidan palata Koctasiin ja varmistaa, että siellä näkemäni lähes samanlainen ripustin käy toimistoni verhokiskoon. Samalla reissulla ostan uudenlaisten nippelien lisäksi myös niihin ripustettaviksi sopivat, uudet verhot.

Tässä eräänä päivänä tipahti se kuuluisa viimeinen pisara. Sanonta sopii hyvin aiheen yhteyteen, sillä kyse oli kotiin toimitettavasta vedestä.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, saimme vuokraemännältä pitkän listan käytännön ohjeita, jotka toimivat arjen ohjenuorana varsinkin aluksi, kun turkiksi ei osannut sanoa muuta kuin ”merhaba”. Näissä ohjeissa kerrottiin, että Erikli-nimisellä vesitoimittajalla oli puhelinnumeroomme yhdistettynä osoitetietomme hallussa. Vesitoimittajalle riitti vain soitto sekä puhelinnumeronsa ja tilauksensa kertominen. Lapun mukaan vesi toimitettaisiin noin puolen tunnin sisällä tilauksesta, eli pihaan kurvaa pakettiautolla mies, joka kantaa pullot sisään ja vie tyhjät pois.

Päätin heti alkaa suosia tätä vedenostomenetelmää sillä helppouden lisäksi alla kuvassa näkyvät tyhjät pullot menevät pesuun ja kiertoon, toisin kuin kaupasta kotiin rahdatut viisi- tai kahdeksanlitraiset roskavuorten kasvattajat.

Tilaukset sujuivat aluksi hyvin mutta vähitellen toimitusaika venähti jopa tuntiin, puoleentoista.  Muutamaan kertaan viimeaikoina jouduin soittamaan uudestaan ja kysymään, että miksi vesipullot eivät ole vieläkään tulleet ja vasta toisen tilauksen jälkeen tilaus on saapunut. Lisäksi hinta alkoi hirvittää, 19 litran pullon hinta on reilun vuoden aikana noussut ja on nyt  jo vajaat kahdeksan liiraa. En aluksi oikein osannut ajatella sen olevan kovin kallis, kunnes kuulin pariltakin tutulta heidän maksavan 3-4 liiraa pullolta. Jotkut ovat niin onnekkaita, että lähin vesipiste on kotikadulla ja jopa vain ikkunasta huikkaamalla voi saada vesipojan pulloineen kipuamaan hetkessä ylös.

Mitta tuli lopulta täyteen tässä lähiviikolla. Tein töitä kotona ja tajusin 2,5 tunnin odotuksen jälkeen, että vettä ei vieläkään ole kuulunut. Soitin toimittajalle uudestaan ja minulle jo entuudestaan tuttu, tympeä mies ei edes ihmetellyt tai pahoitellut, sanoi vain lähettävänsä toimittajan liikkeelle. 

Eipä sekään auttanut, vaan taas tunnin vierähdettyä toisesta puhelusta kukaan ei tullut ja minun oli lähdettävä tapaamiseen kaupungille, vedet jäivät siis saamatta. Kyllä pisti vihaksi ja ihmetyttämään – on kumma, jos asiakkaalle ei haluta myydä omaa tuotetta, vaan sen perään on soiteltava useita kertoja. Ongelman oletan olevan oman vesipisteemme puheluiden vastaanottajassa, tai jossain kohtaa tilauksen välittämistä toimittajille. Oma vesikuskimme kun on yleensä vaikuttanut tyytyväiseltä, sillä useimmiten olen jättänyt liiran pari tippiäkin.

Oli siis aika vaihtaa vesitoimittajaa. Aloin muistella, mitä muita vesiautoja olen nähnyt näillä kulmilla. Nestle toimii alueella mutta jotenkin olen vierastanut ulkomaista merkkiä ja halunnut kannattaa paikallista. Lopulta mieleen tuli vesimerkki SuDE.  Heidän nettisivuiltaan löytyi kaupunginosaamme tilaamiseen tarvittava numero, soitin siihen ja juttelin mukavan asiakaspalvelijan kanssa.

Valinta oli tehtävä kolmesta erihintaisesta 19 litran vesipullosta. Neljän liiran vesi tulee kuulemma Istanbulista, tästä lähellä sijaitsevasta vesialtaasta, viiden liiran vähän kauempana sijaitsevasta altaasta, joka on myös isompi ja vesi laadultaan hieman parempaa. Kuudella liiralla irtoaakin sitten jo Marmarameren eteläpuolella sijaitsevan Uludag-vuorten lähdevettä. Päätin ainakin aluksi testata kalleimman, kun sekin oli kuitenkin kaksi liiraa halvempi, kuin edellisen toimittajan.

Tilaus saapui pienestä kuskin harhailusta (jota seurasin parvekkeelta huitoen) huolimatta noin 35 minuutissa, mies oli ystävällinen ja tarjoutui laittamaan pullot paikoilleen, ei meinannut huolia tippiä ja antoi lopuksi magneetin jääkaapin oveen. Siinä on numero, johon nyt vain tarvitsee soittaa ja sanoa pullojen kappalemäärä, niin he tietävät automaattisesti mihin tulla. Auto tuli pieneltä paikalliselta yrittäjältä tässä aivan lähellä, mistä myös tuli hyvä mieli. Seuraavalla kerralla kuski jo tunsi reitin ja vesi saapui ovelle reilussa 10 minuutissa!

Vaikuttaa ehkä vieraalta ja vähäpätöiseltä asialta Suomessa kraanavedestä nauttivalle lukijalle mutta olen tyytyväinen. Tympeä, hidas ja kallis vesitoimitus vaihtui iloiseen, nopeaan ja hyvään palveluun ja vielä tosiaan pienemmällä, jos nyt ei vieläkään halvalla, hinnalla. Kyllä kilpailuttaminen kannattaa, vaikka kyse olisi ”vain” vedestä.

Muistan talvisen päivän reilu puoli vuotta sitten, kun minulla oli kiire paperisotaa hoitamaan erääseen virastoon ja hyppäsin Taksim-aukiolla ohitse huristaneeseen taksiin. Mukaani olin napannut leivän matkalta, se sai tuona päivänä käydä lounaasta. Taksikuski vaikutti mukavalta, sain luvan syödä evääni autossa ja lähdimme matkaan. Reitti oli tuttu ja matka ei kovin pitkä, laskeskelin selviäväni kyydistä noin kymmenellä liiralla.

Keskityin siis leipääni mutta jo ennen matkan puoliväliä huomasin, että mittari näytti yli kymmentä liiraa. Miellyttävä kuskini siis ajoi autoa, joka oli varustettu normaaliatahtia nopeammin käyvällä mittarilla! Ärsyynnyin ja aloin vaatia kaverilta selitystä:  Minä tiedän miten paljon tämän matkan kuuluu maksaa, mitä tuo summa oikein on olevinaan? Kaveri vain esitti avutonta ja sanoi, ettei ole hänen autonsa ja että mittari on pomon vastuulla. 

En selitykseen suostunut vaan aloin vihaisena tinkiä hintaa alaspäin. Sovin lopulta maksavani kyydistä kaksikymppisen (mittarissa olleen yli 30 liiran sijaan) ja ojensin setelin kuskille. Mutta hänpä palautti sen välittömästi, koska seteli oli kulmasta revennyt. Minä olin niin tuohtunut viritetystä mittarista, että en miettinyt asiaa sen tarkemmin, ja annoin toisen 20 liiran setelin tilalle. Vasta kun taksin takavalot vilkkuivat jo kaukana tajusin, että minuapa huijattiin sitten vielä mittarin lisäksi rahatempullakin – lopulta olin maksanut kympin kyydistä neljäkymppiä, sillä kuski oli vaihtanut alkuperäisen setelini revenneeseen ja myös väärennettyyn kaksikymppiseen. No, seteli on vieläkin tallella muistona tapauksesta, joka nykyisin jo naurattaa.

Huijarisuhareita on onneksi sattunut kohdalleni vain muutaman kerran. Se on vähän sillä käytän taksia usein, koska minulla ei ole omaa autoa käytössäni ja työ vaatii usein nopeita siirtymisiä paikasta toiseen. Olen huomannut, että ne harvat huijauskerrat ovat yleensä sattuneet, kun meillä on vieraita käymässä ja näytämme kaupungilla pyöriessämme ryhmältä turisteja. Tänne lyhyemmälle visiitille tulevalle lomailijalle tai liikematkaajalle löytyy kuitenkin keinoja, miten pienentää huijaritaksin kynsiin joutumisen mahdollisuutta.

Ensinnäkin Istanbulissa taksi on helppo löytää, niitä on kymmeniä tuhansia tässä kaupungissa. Taksit ovat keltaisia väritykseltään, ne erottuvat hyvin muusta liikenteestä. Parasta taksi on ottaa hotellin edessä odottelevasta jonosta tai jos liikkuu kaupungilla, niin taksitolpalta tai -asemalta. Nämä taksit ovat luotettavampia ja oman kokemukseni perusteella myös ajavat keskimäärin rauhallisemmin kuin suharit, jotka vain sattuman kaupalla viittilöi luokseen ohitsekulkevasta liikenteestä.  

Taksiasia on ajankohtainen myös siksi, että täällä säännöstellyt taksien hinnat muuttuivat hieman syyskuussa. Alkutaksa nousi kahdesta liirasta 2,50 liiraan ja entinen yötaksa poistui. Aiemmin taksimittareissa luki päiväsaikaan ”gündüz” ja yöllä (00-06 välisenä aikana) ”gece” ja yötaksa oli noin neljänneksen päivätaksaa kalliimpi. Nyt hinnassa ei siis enää ole vuorokaudenaikaan sidottua eroa, vaan kilometrihinta on aina 1,4 liiraa. Se on vain reilu 60 senttiä kilometriltä. Taksi odottaa ensimmäiset viisi minuuttia ilmaiseksi, sen jälkeen odotuksesta pitää pulittaa 0,25 liiraa minuutilta.

Virallisia hintoja noudattavalla taksilla ajelu on täällä siis selvästi halvempaa kuin Suomessa, joten ei pidä luottaa halvoilta tuntuviin sopimushintoihin, joita jotkut taksit yrittävät tarjota jo ennen autoon astumista. Itse asiassa  rehelliset taksikuskit eivät tavallisesti kysy määränpäätäsi ennen kuin astut autoon. Ja autoon noustessa on hyvä heti varmistaa, että mittari löytyy ja siinä näkyy tuo uusi alkutaksa 2,50 liiraa.  Oman kokemukseni mukaan kannattaa aina vaatia mittari, yllä kertomani pieni tarina on ainut kerta, kun olen viritettyyn mittariin täällä törmännyt.

Hankalia paikkoja matkailijan kannalta ovat suosittujen nähtävyyksien läheiset tienoot. Sinne tuntuvat pesiytyvän huijaritaksit, jotka ikävä kyllä osaavat erottaa joukosta hinnoista tietämättömän näköiset, eli ulkomaalaiset matkaajat. Ikävä kyllä olen opastuttavaltani kuullut, että epärehellisistä taksikyydeistä on viimeaikoina hänelle kantautunut aiempaa enemmän valituksia. Ei myöskään kannata koskaan lähteä autoon, joka ei noudata täällä virallisen taksin keltaista väritystä tai jossa ei ole mittaria – matkasta voi tulla yllättävän kallis ja usein näiden pimeiden taksien vakuutusasiat eivät ole kunnossa, jos jotain ikävää sattuisi tapahtumaan.

Onneksi täällä on alettu kitkeä laittomien taksien ja huijarikuskien toimia. Yhä useammassa taksissa on puhelinumero, johon voi ilmoittaa mahdollisista ongelmista kyydissään. Takseissa näkee myös tarroja, joilla kehotetaan asiakkaita vastustamaan pimeitä takseja ja ilmoittamaan niistä viranomaisille. Kuvassa olevan auton ikkunassa on täällä viimeaikoina näkynyt ilmoitus, jossa kutsutaan pimeiden taksien vastaiseen kokoontumiseen.

Kiertoreittejä ajeluttaminen on yksi huijaritaksien keinoista tehdä kyydistä itselleen kannattavampi. Joskus kuitenkin kierrättämiseltä tuntuvat mutkaiset ja mäkiset reitit voivat olla oikoreittejä, joita käyttämällä kuljettaja onnistuu lyhentämään niin ajoaikaa kuin joskus jopa matkaakin.  Näissä tilanteissa Istanbulin uusi asukas tai täällä vain käymässä oleva matkaaja ei tietysti voi olla täysin varma siitä, onko kuskilla puhtaat jauhot pussissa.  Sen oppii ikävä kyllä vasta, jos asuu täällä pitkään tai käy ainakin useasti ja oppii tuntemaan pääreitit sekä normaalit taksien oikotiet.

Vielä yksi asia, jonka kanssa kannattaa olla tarkkana ovat setelit, erityisesti vitoset ja viisikymppiset. Ne muistuttavat hämäävän paljon toisiaan. Olen itse ollut todistamassa tapausta, kun kuski otti noin 30 liiran kyydistä vastaan ystävältäni viisikymppisen ja vähän nolon ja pahoittelevan näköisenä antoi takaisin vitosen ja sanoi, että ”Katsoitte varmaan väärin, annoitte vahingossa viisi liiraa”. Emme tuolloin vielä tienneet uudesta huijaustavasta ja ystäväni lompakosta irtosi kuskille vielä toinenkin viisikymppinen ja vasta jälkeenpäin tajusimme, mitä oli tapahtunut. Näitä vitonen-viisikymppinen -huijauksia olen ikävä kyllä myös kuullut matkailijoille tapahtuneen, joten tarkkuutta rahojen kanssa - tietysti muuallakin kuin takseissa.

Takseissa ei tarvitse tipata, mutta yleensä summa pyöristetään seuraavaan tasaliiraan, joskus sen tosin saattaa tehdä myös kuski. Täällä pikkurahoihin suhtaudutaan keskimäärin muutenkin rennommin kuin Suomessa. Vaikka varsinkaan renkeinä ajavien taksikuskienkaan tulot eivät kummoiset ole, eivät he yleensä jaksa miettiä vajaata liiraa suuntaan tai toiseen. Itse usein jätän pienen tipin seuraavaan tasarahaan, jos kyyti maksaa vaikka 18,70 niin todennäköisesti jätän kahdenkympin setelin, ellen nyt sitten satu juuri tietämään tarvisevani tuota kolikkoa johonkin.

Jotta Istanbulin taksimaailmasta ei jäisi liian kielteistä mielikuvaa, niin täytyy vielä uudestaan korostaa, että säännöllisenä taksinkäyttäjänä pidän valtaosaa Istanbulin taksikuskeista rehellisinä ja monet heistä ovat vieläpä mukavia jutunkertojia. Siksi vielä lopuksi vähän toisenlainen tarina:

Olin työkeikalla suuressa ulkoilmatapahtumassa, kun meidät yllätti kaatosade. Ihme kyllä, paikalla ei ollut sateenvarjonmyyjiä, jotka yleensä tupsahtavat heti kaduille ensimmäisten pisaroiden ropistessa asfalttiin. Etsin ja kyselin sateenvarjojen myyjien perään ja silloin luokseni tuli vanha mies, joka lupasi lainaksi vaimonsa sateenvarjon. Sen hän haki pienen autopesulan perällä sijaitsevasta, vaatimattomasta asumuksestaan. Vannoin kiitollisena miehen ystävällisyydestä tuovani varjon takaisin. Päivä oli kiireinen ja ajauduin aivan toiseen laitaan isoa aluetta, enkä ehtinytkään samana päivänä viemään varjoa takaisin.

Omatuntoni ei olisi sallinut minun jättää varjoa palauttamatta. Palauttamatta jättämisellä ajattelin myös pilaavani suomalaisten maineen miehen mielessä, sillä olin kertonut mistä olen kotoisin. Lähdin siis erikseen metsästämään seuraavana päivänä varjon omistajaa. Minulle täysin vieras alue näytti aivan erilaiselta kuin massatapahtuman kulisseissa, mutta onneksi satuin aivan mahtavan taksikuskin kyytiin. Hän kuunteli tarinani ja sanoi, että sittenhän meidän on löydettävä tämä varjon lainannut herrasmies! Hän ajelutti minua ja sateenvarjoa ympäriinsä, kyseli oman selitykseni perusteella ohikulkijoilta, eri kauppojen omistajilta ja alueen taksikuskeilta, että missäköhän sijaitsee tällainen pieni autopesula, jonka perällä asuu iäkäs pariskunta. Lopulta kulmat alkoivat näyttää tutuilta ja löysimme paikan. Mies oli kotona ja kiitteli minua kovasti varjon palauttamisesta ja sanoi, että hän kyllä tiesi, että teihin saksalaisiin voi aina luottaa!

Palasin taksille, joka heitti minut lähimmälle juna-asemalle. Ollessani viemässä vanhukselle sateenvarjoa oli kuski pysäyttänyt mittarin, enkä maksanut mitään odotuksesta ja matkan viimeisestä osuudesta.  Luulen, että meille kaikille kolmelle, minun lisäkseni sekä  kuskille että sateenvarjomiehelle, jäi tapahtuneesta hyvä mieli.

(Jäi lupailemani vesijuttu nyt toistaiseksi julkaisematta, sen sijaan ensi viikolla luvassa juttua täällä toimivasta suomalaisyrityksestä.)

Ensivaikutelmani täällä Turkissa 19.7. voimaan astuneen tupakkalain jälkeen ovat, että alku on ainakin sujunut hyvin. Sisätiloissa olen ainoastaan kerran  törmännyt tupakointikieltoa rikkovaan sauhuttelijaan ja kiellot on ainakin Istanbulissa asetettu näkyvästi esille. Katetuilla terasseilla sen sijaan tupakoidaan entiseen tahtiin, niin ravintoloissa kuin pubeissakin. Oma mielipiteeni on, että terassien ei nyt ole niin väliäkään, on jo tosi hyvä, jos kielto toteutuu sisätiloissa.

Edelleen pelkoa elinkeinonsa menettämisestä ovat täällä ilmaisseet niin kahviloiden kuin vesipiippupaikkojen pitäjät, joiden tiloissa ei ole terassia. Uuden tupakkalain uhkia vastaan on alettu taistella kekseliäisyyden avulla.  Näin asian on ratkaissut Istanbulin Kagithanessa sijaitsevan paikan omistaja Suat Karakayan.

Karakayan on rakentanut järjestelmän, jossa on kaksi putkea. Toista myöten imetään savua ja toista putkea pitkin puhalletaan ulos. Savu kulkeutuu näin suoraan ulos sille varatusta luukusta, eikä sitä jää lainkaan sisätiloihin. Näin Karakayan kahvilassa viihtyvät, lautapelejään tupakki suussa pelaamaan tottuneet ajanviettäjät voivat yhä jatkaa harrastustaan. Ratkaisun oli kuulemma inspiroinut vesipiippu, josta savua imetään normaalistikin putkea pitkin.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin Turkin tupakkalaki taitaa kieltää tämänkin ratkaisun, sillä kuten aiemmin mainitsin, niin se kieltää myös erillisten tupakointitilojen rakentamisen sisätiloihin. Saapa nähdä miten käy, kun talvi ja kylmät ilmat koittavat. Ehkäpä Karakayanin kannattaisi patentoida ratkaisunsa ja myydä sitä muille tupakkalain kanssa kamppaileville kollegoilleen.

Olen joskus ennenkin kirjoitellut täällä kotiinkuljetuksen merkityksestä mäkien, liikenneruuhkien ja rappusten Istanbulissa. Kun kerran ruoka ja erityisesti ravintolaruoka on sydäntä lähellä niin jatkanpa vielä kertomalla mielestäni hienosta nettipalvelusta nimeltään www.yemeksepeti.com, suomalaisittain voisi kääntää ruokakori.comiksi.

Sivulle on kerätty suuri määrä ravintoloita, palvelun mukaan niitä on yli 3000. Keittiöitä löytyy japanilaisesta turkkilaiseen ja pizzoista pihveihin, eri ruokalajeja on yli 290 000. Sivuilta voit nähdä yksinkertaisilla valinnoilla mitkä ravintoloista kuljettavat asuinalueellesi, mikä on maksimitoimitusaika, mitä ruokaa on tarjolla ja joillakin on jopa valokuvia annoksista. Palvelu on suosittu, sinne on kirjautunut yli puoli miljoonaa käyttäjää.  

Näin sitten eilenkin jo tutuksi tulleeseen tapaan kirjauduin palveluun sisään. Kello oli jo lähemmäs 11 illalla, joten aukiolevia paikkoja osoittavien vihreiden peukaloiden määrä oli rajallisempi kuin normaalisti. Valitsin lähellä olevan ravintolan, sieltä alkukeittoa, salaattia ja liha-annokset sienikastikkeella sekä juomat, lasku oli huimat 27 liiraa, eli reilut 13 euroa.  Hyväksyin tilauksen, näin ravintolaan lähti jo valmiiksi palveluun syötetty kotiosoite ja maksutapana lounassetelit.  

Jäimme odottamaan. Kieltämättä täytyy sanoa, että joka kerta tilaamisen jälkeen on tullut epäilys, että tulevatkohan ne ruuat sieltä.  Jotenkin tilaus tuntuu lähtevän tyhjään, eikä kukaan kuittaa sitä vastaanotetuksi. Nyt olo oli kyllä luottavainen, sillä ruoka on aina ollut ovella luvatun ajan puitteissa.

Eilen illalla kuitenkin soi ovikellon sijaan puhelin, yemeksepetistä soitettiin ja sanottiin, että lounassetelit eivät käykään, vaikka palvelu oli sen antanut vaihtoehdoksi. Sanoin, että käteinen käy hyvin ja jatkoimme odottamista.

Vuorokausi alkoi jo vaihtua ja olo ei ollut pelkästään sudennälkäinen vaan myös väsynyt. Normaalisti ruuat tulevat 30-45 minuutissa, joskus allekin. Ei auttanut kun alkaa soitella viipyvien murkinoiden perään ja etsin palvelusta tämänkertaisen tilauksen numeron ja yemeksepetin palvelunumeron. Sieltä vastattiin heti ja luvattiin soittaa takaisin, kun asia on selvitetty. Viiden minuutin päästä puhelin soi ja minulle kerrottiin, että ravintolassa on tapahtunut sekaannus, mutta ruoka on tulossa 20 minuutin päästä.

Vesi kielellä jatkoimme odotusta ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua soikin – ikävä kyllä ei vieläkään ovisummeri vaan puhelin. Kännykkänumerosta soitettiin ja kysyttiin, että missäs se teidän talonne onkaan. Tämä ei Istanbulissa ole mitenkään harvinaista yleensä mutta ruokakori-palvelua käyttäessäni ensimmäinen kerta. Selitin missä talo on ja vielä toistin rapun ja asunnon numeron.

Kului vielä vartti ja puhelin soi jälleen. Mies sanoi, että ette olleetkaan ilmoittamassanne asunnossa. Samalla näin hänet toisen rapun edessä ja ohjastin oikeaan rappuun. Hermo oli siinä vaiheessa mennyt jo muutamaan kertaan, mutta kaunis anteeksipyyntö ja selitys siitä, että ravintolassa oli illalla hajonnut tietokone sekä vihdoin saapunut ruoka lepyttivät. Päästessämme pöytään kello oli jo yksi aamuyöllä, joten aika myöhäiseksi meni illallinen tällä kertaa.

Tuntuu varmaan oudolta, että aloitan tekstin yemeksepeti-palvelun kehumisella ja sitten kirjoitan tällaisen mokien sarjasta koostuvan tarinan.  Virheet tuntuivat kuitenkin olevan pääasiassa ravintolan ja nettipalvelu toimi ongelmatilanteessakin. Soittooni vastanneet ihmiset olivat ystävällisiä ja ajan tasalla tilauksestamme ja yhteystiedoistamme. En tosin tarkistanut, menikö kyseinen ravintola nettipalvelussa siltä erää kiinni (aukioloaika oli normaalisti kello viiteen saakka aamulla). Enköhän tulevaisuudessakin luota palveluun, kun tälläkin kertaa ruuat lopulta pöytään päätyivät.

Muistan hämärästi, että Suomessa oli joskus jonkinlainen vastaava viritelmä, josta sai tilata muutakin kuin ruokaa. Muistaakohan joku sen nimeä? Sitä ei taida enää olla olemassa. Ruotsissa asuessani monen tuttuni suosiossa oli vihanneksia kotiin toimittava nettipalvelu, jonka nimeä myöskään en enää muista. Kasvikset olivat tuoreempia, valikoima oli suurempi kuin kaupan hyllyillä ja hintakin vielä edullisempi ainakin osassa tavaraa. Olisi kiva tietää, miten Suomessa on asian laita, ovatko tämän kaltaiset nettipalvelut yleistyneet?

Monen turkkilaisen uusi vuosi alkaa jännittyneenä television tai radion äärellä: Onko tällä kertaa minun vuoroni saada päävoitto, joka on tänä vuonna 25 miljoonaa liiraa?

Kyseessä on yksi uuden vuoden suosikkiperinteistä: uuden vuoden lotto Milli Piyango. Kuponkeja siihen osallistumiseksi on myyty kaduilla, kojuissa ja baareissa jo pitkin syksyä. Lippuja on eri hintaisia, kalleimmalla (24 liiraa) voi korjata itselleen koko 25 miljoonan liiran pääpotin. Mitä halvemman arvan ostaa, sitä pienemmän voiton sillä voi saada.

Voittajanumerot julkistetaan televisiossa ja radiossa heti uuden vuoden ensiminuuteilla, silloin sitten minäkin tiedän, toiko sijoitus alla kuvassa näkyvään kuponkiin taskun pohjalle 25 miljoonaa liiraa. Piti laittaa onnen tuojiksi kuvaan mukaan myös Suomesta hankitut tinat. Ne valetaan tänään turkkilaisten kavereiden kanssa, saapa nähdä, mitä paikalliset pitävät perinteestä.

 

Tietenkään kaikki turkkilaiset eivät vahtaa lottonumeroita kodeissaan, vaan monet suuntaavat ravintoloihin tai kaduille juhlimaan vuoden vaihtumista. Tänä vuonna tosin Istanbulin keskusaukio Taksimin juhlallisuudet on peruttu, syynä on Radikal-lehden tietojen mukaan Gazan kriisitilanne, joka on vienyt jo yli 300 ihmisen hengen. 

Täällä tyypillinen uuden vuoden viettotapa ovat ravintoloiden järjestämän uuden vuoden kekkerit. Pakettihintaan saa ruokaa ja juomaa niin paljon, kuin napa vetää. Tänä vuonna turkkilaiset ovat kuitenkin olleet säästeliäällä tuulella ja varanneet pöytiä huonosti, kertoo Hürriyet Daily News. Uuden vuoden pakettejaan myyvät ravintoloitsijat ovat jopa laskeneet hintojaan mutta sekään ei oikein ole auttanut. Vielä aaton aattona pöytiä oli runsaasti jäljellä normaalisti jo kauan etukäteen täyteen varattuissa ravintoloissakin. Myöskään uuden vuoden matkat eivät ole myyneet viime vuosien tahtiin. Lehden artikkelin perusteella tällä kertaa turkkilaisten suosituin tapa juhlia uutta vuotta ovatkin kotipippalot.

Syynä säästeliääseen juhlintaan on varmasti talouden huonontunut tilanne, jonka takia ihmiset kuluttavat varovaisemmin. Myöskin lähelle uutta vuotta, joulukuun alkuun, osunut islamilainen pyhäviikko kurban bayram on varmasti verottanut ihmisten loma- ja juhlakassoja ja sen takia uuden vuoden matkoihin ja ravintolajuhliin on jäänyt vähemmän varoja. Mikäs siinä, vaihtuu se vuosi mukavasti kotonakin kavereiden kanssa syöden ja juoden, tinaa valaen ja uuden vuoden lottoa jännittäen.

Hyvää uutta vuotta! Iyi seneler! Mutlu yillar!

Sitä saattaa hieman hätkähtää, kun lounaslinjan päässä ruuasta rahastava myyjä sanoo, että kahdeksan miljoonaa, kiitos! Tai kun turkkilaistuttava kysäisee, josko minulla olisi kymmentä miljoonaa lainaksi.

No, miljoonan voi tietysti kääntää suoraan liiraksi, eli lounas maksaa kahdeksan liiraa ja kaveri kaipaa kymppiä lainaksi. Miljoonat ovat jääneet kansan suuhun ajalta ennen Turkin nykyistä valuuttaa, uutta Turkin liiraa (YTL = Yeni Türk lirasi). Tuo Y tulee sanasta yeni eli uusi.

Y-kirjain lisättiin, kun liirasta tiputettiin kuusi nollaa pois vuonna 2005. Turkki oli kärsinyt jo 80-luvun talousuudistuksista lähtien kovasta inflaatiosta, ja kun 2000-luvulla inflaatio vihdoin alettiin saada kuriin haluttiin myös rahayksikkö uudistaa ja menneisyyden jäljet (ylimääräiset nollat) pyykiä pois.  Niiden poistaminen oli myös käytännön kannalta merkittävää, useilla nollilla pelaaminen on tietysti hankalaa.

Vuoden 2005 alussa siis matkasta pudotettiin kuusi nollaa ja tuloksena oli uusi liira. Ei siis ihme, että täällä yhä miljoonat lipsahtavat puheisiin. Taidetaan Suomessakin edelleen joskus, varsinkin asuntojen tai autojen hintakehityksestä puhuessa, käyttää mummon markkoja.

Nyt kuitenkin uusi liira on päässyt jo kunnioitettavaan, lähes neljän vuoden ikään ja ei ole enää niin kovin uusi. Siksi alkupräisenkin suunnitelman mukaisesti Y poistetaan rahan nimestä ja uusi liira muuttuu jälleen vain pelkäksi liiraksi. Alla kuvassa nykyiset viiden ja 50 liiran setelit.

Tämä arkoittaa myös uusia seteleitä ja kolikoita. Turkin keskuspankki kertoi hiljattain, että setelit tulevat olemaan eri kokoisia ja näköisiä kuin nykyiset. Pankki aikoo laskea liikkeelle myös 200 liiran setelin, nykyisin satanen on suurin seteleistä. Samalla nykyisin jo harvinainen liiran seteli katoaa ja yhtä liiraa tehdään vain kolikkona.

Nykyiset kolikot muuten muistuttavat hämäävästi euroja. Liiran kolikko on lähes samanlainen kahden euron kolikon kanssa ja viisikymmentä kurusta (kurus=liiran sadasosa) muistuttaa läheisesti euroa. Muistan jostain lukeneeni, että Saksan viranomaisten kerrotaan lähestyneet Turkin keskuspankkia ja valittaneen asiasta. Liiran kolikkoja on käytetty Saksassa kolikkoautomaateissa kahden euron kolikoiden sijasta. Näin voi saada jopa 75 prosentin hinnanalennuksen, yksi liira on nimittäin noin 50 senttiä.

Turkin keskuspankin loppukesästä tekemästä tutkimuksesta ilmenee, että kaksi kolmasosaa turkkilaisista on vielä autuaan tietämättömiä ensi vuonna tulevasta rahauudistuksesta. Keskuspankki kertoikin aloittavansa laajan tiedotuskampanjan asiasta ja painavansa miljoonia tiedotuslehtisiä kansan valistamiseksi.  Siirtymäkausi uudesta liirasta takaisin ”uusvanhaan” liiraan kestää vuoden, jonka aikana molemmat valuutat käyvät.

Istanbulin kaduilla ja kujilla voi törmätä melkein mihin tahansa, joskus myös noin silmien korkeudella roikkuvaan ostoskoriin. Kyseessä on pieni olkikori, johon ehkäpä samaisen talon ylimmässä kerroksessa asuva, jo hieman huonojalkainen tai sitten vain laiska asukki on laittanut lapulla ostostoiveensa ja laskenut korin pitkän narun varassa alas ikkunastaan. Alakerran kauppias täyttää korin asiakkaan toiveiden mukaisesti ja sitten sen voi hilata takaisin ylös. Jos ostoksia on enemmänkin ja korin nostaminen narulla käy raskaaksi, tuo kauppias tai apulainen kyllä tavarat kotiovelle saakka.

Olen itse niin uusi istanbulilainen, että en tiedä onko tapa ollut ennen yleisempi. Voisin kuvitella niin, sillä tietysti punotun korin ja lappusen virkaa toimittavat nykyisin usein puhelin tai internet. Kotiinkuljetus on Istanbulissa todella yleistä, lähes jokaisesta liikkeestä on mahdollista tilata tavarat kotiin saakka. En muista esimerkiksi muualla nähneeni kotiinkuljetusta McDonald’sissa tai vaikkapa olutta ja tupakkaa myyvässä pikku-putiikissa. Isoimmilla kauppaketjuilla tilaaminen käy kätevästi internetissä, pienempiin kauppoihin voi soittaa, tai jos ne sijaitsevat oman kodin alapuolella, laskea korissa tilauksensa.

Kotiinkuljetuksen suosio perustuu varmasti suurkaupungin pitkiin etäisyyksiin ja kovaan liikenteeseen. Usein varsinkin pikaruokaa toimittavat skootterilla ajavat lähetit, jotka puikkelehtivat ruuhkissa seisovien autojen väleissä. Tavaroiden kotiin tilaaminen säästää paljon kiireisen aikaa ja vaivaa. Narulla alakerran kauppaan laskettava kori tai modernimpi kotiinkuljetus on suuri apu myös sen takia, että kaupungissa on paljon vanhoja taloja, joissa ei ole hissiä.  

Suomalaiselle ostoskori on tietysti melko eksoottinen tapa tehdä pikkuostoksia ja pitäähän sitä täällä käyvien ystävienkin päästä koittamaan. Kuvassa ostoksia vetää Kabatasin kaupunginosassa sijaitsevan asunnon terassille Istanbulissa vieraillut Tero. Ostoksista näkee, että kyseessä oli kesäisen lomapäivän vietto. Maan ja taivaan välillä keikkuvassa korissa on nimittäin oluttölkkejä ja jäätelöä.

Tällaisen kesäisen kepeän aiheen kautta on kirjoittajan hyvä poistua hetkeksi lomalle ja lyhyelle Suomen-vierailulle. Viimeistään parin viikon kuluttua jatkan taas kirjoittamista Turkin taloudesta. Syksyllä on luvassa ostoskoria painavampaakin asiaa, olen sopinut muutamia eri alojen asiantuntijoiden haastatteluja loppukesäksi, niistä lisää myöhemmin. Olen myös saanut joitakin aihepyyntöjä, niiden joukossa Istanbulin pörssi, Pohjois-Kyproksen tilanne ja vihreä energia. Syksyn mittaan ehdin kirjoittaa varmasti niistä kaikista, kiitos kovasti aihe-ehdotuksista!

Hyvää ja kesäistä heinäkuuta!

 

Nyt blogista tulee vähän värikkäämpi, kun vihdoin löysin kuvien koneelle siirtämiseksi tarvittavan USB-piuhan ja selvisin pienistä teknisistä alkuhankaluuksista. Tämän uuden kuvallisen blogi-ilmeen, viikonlopun alkamisen ja Turkin taannoisen EM-kisamenestyksen kunniaksi (maajoukkue pelasi itsensä neljän parhaan joukkoon) pari kuvaa juhlinnasta kotikadultani. Kyseessä ei tosin ole Turkin jalkapallomaajoukkueen juhliminen, vaan Turkin mestaruuden tänä vuonna voittaneen istanbulilaisen Galatasarayn voitonjuhlat.

Entä mitenköhän tämä sitten liittyy Turkin talouteen? Siten, että Turkin jalkapalloliigassa pyörivät isot rahat, maailmanluokassakin isot rahat. Eilen sanomalehti Vatan julkisti jutun, jonka mukaan tänä vuonna Turkin liigassa kakkoseksi jäänyt Fenerbahce on maailman arvokkain jalkapalloseura. Taakse jäivät niin Manchester United, Real Madrid kuin Liverpool ja Arsenalkin. Fenerbahcen arvo lehtijutun mukaan olisi 2, 032 miljardia dollaria, Manchesterin 1,800 ja Real Madridin 1,285 miljardia dollaria. (Vatanin jutun lopusta löytyy pidempikin joukkueiden lista, jolla myös muut Turkin isot joukkueet Galatasaray, Besiktas ja Trabzonspor).

Tuttavapiiriini kuuluu fanaattinen Fenerbahce-joukkueen fani. Hän on kertonut sijoittaneensa aiemmin lempijoukkueensa osakkeisiin noin 2000 liiraa, nyt sijoituksen arvo on kymmeniä tuhansia liiroja. Koska minulla ei ole tarkkoja tietoja sijoituksen tekopäivästä eikä myöskään nykyarvosta ja mainitsemani tuttava on tosiaan fanaattinen kannattaja, täytyy tähän kertomukseen varmaan suhtautua pienellä varauksella.  Kovaa arvonnousu on joka tapauksessa ollut, sillä vuoden 2004 listautumisannissa osakkeita myytiin 10,5 liiralla, neljä vuotta myöhemmin niiden arvo on lähes 100 liiraa osake, tosin Fenerbahcen osakkeille on tyypillistä arvon raju heittely.

Tästä hurjasta noususta huolimatta Fenerbahcen ykkössija arvolistalla herätti epäilystä jalkapallofoorumeilla, jos asia kiinnostaa enemmänkin, niin vaikkapa täältä voi käydä lukemassa lisää asiasta.  Toisten joukkueiden kateellisten fanien panettelua, kenties?  Alla on vielä kuva Fenerbahcen pelien loistavasta tunnelmasta. Kuten kuvasta näkyy, yli 50 tuhatta katsojaa vetävän Fenerbahcen kotistadionin tunnelma on ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka ei itse jalkapallo niin innostaisikaan.

Jos turkkilainen jalkapallo ja sen suurimmat joukkueet kiinnostavat enemmänkin, löytyy niistä mainio yleisesittely täältä ja vieläpä suomeksi.  

Hyvää ja (ainakin penkki)urheilullista viikonloppua!