Istanbulin kirjeenvaihtaja lomailee alkuvuoden 2010. Tai lomasta ei kai niinkään ole kysymys, sillä perheeseemme saapui hiljattain melkoisesti allekirjoittaneen huomiota, hoitoa ja aikaa vaativa uusi jäsen.

Palaan bloggaamaan sitten keväämmällä, kun aikaa taas kirjoittamisellekin löytyy uudenlaisen arjen alettua sujua. Tarkoitus on hieman myös uusia blogia mutta pääosassa jatkavat yhä Istanbul ja Turkin talous sekä muut maan ajankohtaiset tapahtumat.

Oikein paljon kiitoksia kaikille lukijoille ja kommentoijille! Menestyksekästä ja onnellista uutta vuotta 2010!

Vietämme tällä kertaa joulun Istanbulissa, kaukana perinteisestä Suomen joulutunnelmasta ja paukkupakkasista. Olen silti halunnut luoda kotiimme mahdollisimman aitoa joulutunnelmaa, vaikka koti nyt sattuukin sijaitsemaan väestöltään 99-prosenttisesti islaminuskoisessa maassa. Pienellä lisävaivalla ja kokeneempien ystävien vinkeillä alkaa tuntua siltä, että joulun metsästys on onnistunut täällä Istanbulissakin.

1. Koristeet (ja kaikki muu krääsä yleensäkin)

Joulutunnelmaa luovia koristeita on roikkunut jo ostoskeskuksissa ja näyteikkunoissa useita viikkoja. Myynnissä on jos jonkinlaista joulupukkia, -tähteä, -hilettä, -kuusta  ja lahjapaperia. Metrocity-ostoskeskukseenkin on  viime aikoina saanut kävellä joulunpunaista mattoa pitkin.

Aiemmin hämmästelin, että onkohan tämä kaikki suunnattu Istanbulin kristittyä väestöä varten? Pian selvisi, että näin ei ole, vaan meikäläisten joulurekvisiittana pitämät tuotteet on valjastettu lähestyvän uuden vuoden juhlintaan. Näin niitä ostavat myös joulusta piittaamattomat paikalliset. Onneksi, sillä näin meidän jouluperinnettä täällä ylläpitävien on helppo löytää kaikenlaista jouluista ja talvista tavaraa.

2. Ruoka

Ajattelin, että joulukinkku saattaisi olla melkoinen haaste. Istanbulista saa kyllä monesta isosta marketista sianlihaa mutta se on pääosin tuontitavaraa, hyvin kallista (grillimakkarapaketti voi maksaa jopa 20 euroa!), eikä edes kovin tuoretta. Perinteinen joulukinkku ei todellakaan kuulu muutenkin suht suppeaan sianlihavalikoimaan. Onneksi on olemassa pieni, turkinkreikkalaisten Kozmaoglun veljesten jo yli 40 vuotta pitämä sianlihajalostamo ja -kauppa. Sieltä kävimme hakemassa kaksi kiloa luutonta kinkkua, jota (”hiukan” myöhässä) olemme yrittäneet vielä itse suolata. Taatusti ainakin tuoretta, suolaa lisätään sitten tarvittaessa vaikka sirottimesta joulupöydässä.

Laatikoista haasteellisimmaksi on osoittautunut lanttu, kyselin juuresta ympäriinsä, mutta kauppiaat eivät tuntuneet sitä edes tunnistavan. Kunnes sain ystävältäni vinkin, että nauristyyppinen ”salgam” korvaisi lantun laatikossa mainiosti. Maku on lähellä oikeaa mutta hyvin mieto ja taisin maustaa laatikoitani vähän liikaa; Nyt saamme joulupöytään pääosin inkiväärin ja pippurinmakuista lanttukorvikelaatikkoa.

Joulupöydän herkkujen metsästyksessä meitä auttoi myös Ikea, josta kuvassa olevat tuotteet on hankittu. Sieltä löytyi graavilohta, joulupipareita, glögiä ja erilaisia sillejä. Näin joulupöydän keskeisimmät ja vaikeimmat osat alkavat olla jo kasassa. Keskeisimmät jouluruuat olivat siis hieman kiven takana mutta metsästämisestä ja vaaditusta luovuudesta sai hauskaa lisätunnelmaa jouluvalmisteluihin.

3. Lahjat

Ystävät ja sukulaiset ovat tänä vuonna intoutuneet lähettämään kortteja ja paketteja, olen ihan hämilläni lahjakasasta – KIITOS!  

Täytyy kiittää myös joskus parjaamaani Turkin postilaitosta: Kaikki paketit (ainakin tietääkseni) ovat tulleet perille, kotiovelle asti ja vielä nopeasti. Myöskin täältä lähettämäni kortit olivat kuulemma menneet ajoissa perille. Lahjat pistimmekin erikoistoimituksena täällä käyneiden sukulaisten matkalaukuissa Suomeen.

4. (Oikea) joulukuusi

Istanbulista saa puutarhakaupoista myös ihan oikeita kuusia. Valitettavasti niitä ei kasvateta ja katkaista vain meitä joulunjuhlijoita varten sesonkituotteeksi, vaan myydään ruukuissaan esimerkiksi pihakuusiksi. Kävimme kysymässä hintoja ja ne liikkuivat 200-300 liiran kieppeillä, eli halvinkin kuusi olisi keventänyt kukkaroa sadalla eurolla.  Jäi kuusi tällä kertaa kauppaan ja limoviikuna saa tänä jouluna kelvata paremman puutteessa.  Muovikuusista kumpikaan emme oikein perusta. Kuusta normaalisti koristavat (limoviikunalle liian raskaat) pallot ja valot ripustamme ikkunoihin.

5. Tunnelma

Tärkein osa joulutunnelmaa on tietysti yhdessäolo perheen ja läheisten kanssa. Heitä tapaamme tavallista vähemmän tänä jouluna, sukulaiset ja monet ystävät kun ovat Suomessa. Muuten tunnelmaa saa hyvin luotua musiikilla, kynttilänvalolla ja tietysti jouluna televisiosta tulevilla perinteisillä ohjelmilla:  Joulurauhan julistus ja iki-ihana Lumiukko-animaatio on suorastaan pakko katsoa. Tämä onnistuu netissä, TV-kaista -nimisen palvelun kautta. Musiikkia löytyy CD-hyllystäkin, sekä Frank Sinatraa että perinteisiä suomalaisia joululauluja.

6. Sanoma

Kristittyjen juhla sopii osittain hengelliseltä puoleltaan myös islaminuskoiseen maahan. Jeesus tunnustetaan profeetaksi islaminuskossakin ja Koraanissa kerrotaan myös hänen äidistään, Mariasta.  Koraani tosin kieltää Jeesuksen olevan Kristus, kuten myös pyhän kolminaisuuden olemassaolon, mitä pidetäänkin suurimpana teologisena erona islamin- ja kristinuskossa. Jos aihe kiinnostaa enemmän, voit lukea asiaa koskevan, lämminhenkisen kirjoituksen täältä (englanniksi). Kristilliseen joulukirkkoonkin on mahdollista osallistua, sillä Istanbulissa on useita kirkkoja, joissa pidetään jumalanpalveluksia.  

Hyvää ja rauhallista joulua sinulle, joka sitä jollakin tavalla vietät! Ja hyvää uutta vuotta 2010!

Istanbulin Taksim-aukiolta lähtee iso Cumhuriyet Caddesi-niminen bulevardi. Sen vartta ehdin kävellä useampia kertoja tajuamatta täysin miksi eräs kahvila sen varrella sai aikaan kotoisan tunteen. Sitten sovin treffit samaiseen kahvilaan erään tuttuni kanssa ja vihdoin ymmärsin, että paikkahan on suomalaisen kahvipaahtimon kahvila, Robert’s Coffee!

Saman kahvilan terassilla tapaan paljon myöhemmin Robert’s Coffeen Turkin maajohtajan, Izzet Günaydinin. Haastattelu on poikkeuksellisen helppo tehdä, sillä yli 13 vuotta Suomessa asuneen Günaydinin kanssa se käy kätevästi suomeksi. Ennen haastattelun alkua saan kuitenkin vastata itse ensimmäiseen kysymykseen.
- No kerro nyt miltä kahvi maistuu ja miltä tuntuu, kun täällä Istanbulissa voi saada suomalaista kahvia?, kysyy Günaydin.

Hyvältä ja tutultahan se maistuu, myös monista muista suomalaisista, sillä yksi kanta-asiakasryhmistä Turkin 14 Robert’s Coffeessa ovat täällä asuvat suomalaiset. Kahvilaketjun ovat ottaneet omakseen myös turkkilaiset kahvinjuojat ja kahvilat ovat menestyneet hyvin. Turkkilaisille syntynyt mielikuva Robert’s Coffee -kahviloista on varmasti erilainen, kuin Suomessa niihin tutustuneiden, sillä Turkkia varten kehitettiin oma, paikalliseen kulttuuriin sopiva kahvilakonseptinsa.
- Turkissa ihmiset tykkäävät istua, syödä ja sitten juoda kahvit. Suomessa on totuttu kahviloissa itsepalveluun ja nopeampaan kahvilla käyntiin mutta Turkissa pitää ehdottomasti olla pöytiintarjoilu, Günaydin kertoo.

Tunnelma tässä Istanbulin Cumhuriyet-kadun kahvilassakin on erilainen Suomen Robert’seihin verrattuna. Tilaa on paljon, istumiselle on varattu kunnon pöydät, kadunvarressa ohikulkijoita houkuttelee sisään lounastarjous. Ruoka onkin tärkeä osa Turkkia varten kehitellystä kahvilasta. Menusta löytyy kymmenien erilaisten kahvien ja smoothie-juomien lisäksi toasteja, salaatteja, keittoja, munakkaita ja myös leivonnaisia, kuten juustokakku tai tiramisu.

Ensimmäinen kahvila Turkkiin avattiin Istanbuliin Aasian puolelle vuonna 2006, se oli myös ketjun ensimmäinen myyntipiste Euroopan ulkopuolella. Toiminta Turkissa on vasta alkua pitkän tähtäimen suunnitelmalle, jota Günaydin ja Robert’s Coffeen toimitusjohtaja Tomi Miininen ovat yhdessä hioneet.
- Valitsimme Turkin keskusmaaksemme ja tästä suuntaamme muihin maihin. Olemme jo avanneet toimipisteen Moldovassa, vuoden alussa avaamme kahvilan Azerbaidzanissa. Sieltä suuntaamme Libyaan, jossa on vahva kahvikulttuuri ja markkinat mutta ei vielä kaltaistamme kahvilaa. Sen jälkeen katselemme ehkä kohti Venäjää mutta suunnitelmissa ovat myös arabimaat, kuten Syyria ja Qatar, selittää Günaydin.

Myös muihin maihin on tarkoitus lähteä pöytiintarjoilun tarjoavien kahviloiden kanssa mutta myöhemmin suunnitelmissa on perustaa myös pikapisteitä, joista voi napata kahvin nopeasti mukaansa. Istanbulin rooliin keskuspaikkana saattaa tulevaisuudessa kuulua oma kahvipaahtimo ja Roberts’in kahvien myynti myös kauppojen hyllyillä. Tätä nykyä kahvi paahdetaan Suomessa ja tuodaan erityispakattuna lastina Turkkiin. Täällä se varastoidaan kylmätiloihin niin, että erikoiskahvit säilyttävät tuoreutensa ja arominsa pitkään.

Robert’s Coffee erosi 1980-luvulla omaksi tavaramerkikseen Pauligien suvun kahviyhtiöstä. Pauligilla on omat pitkät perinteensä jo 1800-luvulta, mutta aikana se on silti lyhyt verrattuna turkkilaisen kahvilakulttuurin historiaan. Istanbulissa kahvilavillitys alkoi jo 1500-luvulla ja täältä se levisi seuraavalla vuosisadalla vähitellen Eurooppaan Wienin kautta.
- Pauligin perhe oppi kahvin paahtamisen turkkilaisilta. Turkkilaisille onkin erikoista, että suomalaiset ovat modernisoineet kahvia esimerkiksi yhdistämällä siihen suklaan aromin ja tuoneet sitten takaisin heille. Pohjoismaissa paahtamisen perinne on pitkä ja kahvin maku on hyvä ja eroaa muiden kahviloiden paahdosta, pohtii Günaydin suomalaisyrityksen menestystä Turkissa.

Historian havinasta sai nauttia myös yhdessä Robert’s Coffeen Istanbulin toimipisteistä. Ketju vuokrasi keskustan Istiklal-kävelykadun varrelta pitkän historian omaavan kahvila-leipomon nimeltään Markiz. Sen seinillä ovat säilyneet 1800-luvulta upeat kaakelit ja vanhan ajan tunnelma. Suomalaisille paikan on tehnyt tunnetuksi Istanbulin-matkaaja Mika Waltari, jolla oli tapana istuskella kahvilassa ja tarkkailla elämänmenoa vilkkaalla kadulla.

Robert’s Coffee ei paikalla kuitenkaan menestynyt.
- Markiz-kahvila oli loistava paikka, yli 160 vuotta vanhan kahvilan ja Pauligin historia sekä modernit kahvit yhdistyivät. Emme kuitenkaan saaneet paikkaa kannattamaan, koska siellä ei voinut polttaa tupakkaa. Meidän piti saada käyttöömme terassi, joka olisi toiminut tupakkapaikkana mutta sen kanssa tuli ongelmia. Lopulta jouduimme sulkemaan ja se on kyllä harmittanut, Günaydin kertoo.

Robert’s Coffeiden kaltaiset kahvilat ovat Turkissa melko tuore ilmiö, vielä vajaat kymmenen vuotta sitten niitä ei Istanbulissakaan juuri ollut. Nyt täällä näkee kahviloita vähän joka kadunkulmassa, niin kansainvälisiä, nimenomaan kahviin erikoistuneita ketjuja kuten Starbuck’s tai Gloria Jean’s Coffee kuin paikallisia yrittäjiä kuten kakuistaan kuuluisa Özsüt ja jäätelöistään tunnettu Mado. 

Günaydin uskoo Robert’sin erottuvan kilpailijoistaan erityisesti kahvin erikoisuuden ja paahdon laadun ansiosta. Tilaamani kahvi maistuu tietysti senkin takia hyvältä, että se tuntuu suomalaisen suuhun tutulta. Mihin sitten turkkilaiset Robert’s Coffeen asiakkaat ovat ketjun kahveissa ihastuneet?
- Vaikka maku on vahva, se ei polta karvaasti vaan jättää suuhun hyvän ja pehmeän maun. Aikuiset suosivat peruskahvejamme, kuten espressoa, suodatinkahvia ja lattea, joissa itse kahvin maku pääsee parhaiten esiin. Nuoremmat taas tykkäävät näistä maustetuista kahveista, Günaydin kertoo.

Kaikenlaisesta kaupankäynnistä on tullut blogiin kirjoitettua mutta ei vielä Istanbulin vanhimmasta kauppapaikasta, Katetusta basaarista – tai Grand Bazaarista eli Suuresta basaarista. Olisi hienoa aloittaa blogikirjoitus toteamalla jotakin sellaista, että ”Muistan aina sen hetken, kun ensimmäisen kerran astuin basaarin ovesta sisään”, mutta  jos näin tekisin, valehtelisin. Pikemminkin olen ihastunut ostoskeskusvanhukseen vähitellen, useiden käyntien myötä.

Kyseessä on yksi maailman suurimmista ja vanhimmista katetuista basaareista. Se rakennettiin 1460-luvulla ja kasvoi lähes nykymittoihinsa vuosisadan aikana. Kukaan ei kai oikein tarkalleen tiedä, kuinka monta pientä putiikkia ja kauppaa labyrinttiin mahtuu mutta arviot liikkuvat yleensä 3500-4000 kaupan välillä. Basaari on kuin pieni kaupunki, siellä on omat kaivonsa,  moskeijansa ja poliisilaitoksensakin – ja oma pörssi! ”Jalalliseksi pörssiksi” kutsutaan eräässä basaarin kulmista seisovaa, vaihtelevan kokoista miesjoukkoa, joka huutaa puhelimiinsa ja vähän toisilleenkin. He tekevät kauppaa kullalla ja valuutoilla. Erityisen eloisa ja vilkas pörssi on, kun valuutoissa on paljon heittelyitä ja tuottomahdollisuudet sen takia isot. 

Maailma turistikrääsän takana

En olisi varmaan löytänyt esimerkiksi jalallista pörssiä omin päin basaarissa pyöriessäni, tai ainakaan ymmärtänyt mistä on kyse.  Tuskin olisin muutenkaan tutustunut paikkaan yhtä mielenkiintoisella tavalla ilman erästä jalokivikauppiasta. Ystäväni esitteli kerran käydessämme basaarissa miehen ja hänen jalokivikauppansa minulle ja kauppias osoittautui varsinaiseksi basaarin asiantuntijaksi, joka mielellään kierrätti uteliasta sen käytävillä. Jo hänen isoisänsä oli työskennellyt basaarissa ja jalokivikauppiaan ensimmäiset muistot kauppapaikasta ovat aivan lapsuudesta.  

Kuljin eräänä päivänä hänen perässään pitkin poikin basaarin kuvia, poikkesimme useisiin kauppoihin ja hän esitteli tuttaviaan ja kertoi heidän tarinoitaan ja omia muistojaan tapahtumista. Näitä tarinoita kuunnellessani ja basaarin uusiin nurkkiin tutustuessani aloin nähdä maailman turistikrääsän takana: Miten jo useamman sukupolven ajalta kauppiaat tuntevat toisensa, millainen ihmissuhteiden verkosto basaariin kätkeytyy, miten todellakin on kyse pienestä kaupungista kauppiaineen ja käsityöläisineen.

Mitä basaarista sitten voi ostaa? Suuri osa basaarin myyntituotteista on nykyisin suunnattu turisteille, sieltä löytyy kaikenlaista matkamuistoa turkkilaisista teelaseista Istanbul-aiheisiin t-paitoihin. Kun tutustuu tarkemmin basaarin sopukoihin, löytää sieltä kuitenkin paljon laadukasta ja aitoa tavaraa, jota paikallisetkin käyvät basaarissa ostamassa: nahkaa, arvokasta antiikkia, kauniita jalokiviä ja kulta- sekä hopeakoruja, laadukkaita kangas- ja käsityökauppoja. 

Ihana kamala tinkiminen

Keskeisenä basaarin elämänmenoon kuuluu tietysti tinkiminen. Se tuntuu suomalaisesta usein hankalalta, ajatus omien jutustelukykyjen ja päättäväisyyden perusteella määrittyvästä hinnasta ei ehkä houkuttele. Jos kuitenkin aikoo ostaa jotain vähän arvokkaampaa basaarista, on tyhmää jättää tinkimättä.  Hinnasta saa todennäköisesti neljänneksen tai ainakin viidenneksen pois kokemattomampikin, puolet hinnasta vaatii jo kovaa työtä.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä mainiossa Mondon Istanbulin matkaoppaassa annetaan perusohjeistus tinkimisen saloihin. Lainaan tähän oppaan ohjeet, sillä moni tänne matkannut on kysellyt minulta vinkkejä asiasta:
- Ole alusta asti ystävällinen ja rupattele myyjän kanssa, löydä jotain yhteistä.
- Kysy hintaa ja sano voivasi maksaa siitä vain puolet.
- Esitä lähteväsi pahoitellen pois liikkeestä tingittyäsi ensin hieman.
- Jos myyjä ei pyydä heti takaisin sisälle, jää notkumaan lähimaastoon.  
- Kysy käteishintaa, eli paljonko maksaa, jos maksatkin kortin sijaan käteisellä.
- Jos todella pidit tavarasta, palaa takaisin seuraavana päivänä!

Kauppaa tehdessä saa siis vielä lähteä, tai tehdä lähtöä jopa useaan otteeseen, mutta jos kaupan hinnasta sovitaan ja lyödään kättä päälle, ei sen jälkeen ole enää sopivaa alkaa perua kauppaa tai tinkiä lisää. Halvoissa pikkutavaroissa tinkimisen merkitys tietysti vähenee kun panoksetkin ovat pienempiä, ei siis kannata odottaa saavansa myyjän huomiota kovinkaan pitkäksi aikaa liiran avaimenperää ostaessa. Pikkutavaroistakin voi toki saada paljousalennusta ostamalla samalta myyjältä useampia tuotteita.

Moni tänne tulevista suomalaisista tuntuu olevan huolissaan myös siitä, saako basaarissa olla hetkeäkään rauhassa kauppialta. Rakennuksen liepeillä se voi olla vähän haastavampaa, mutta suuri osa basaarin sisätilojen kaupoista harrastaa vain hillittyä sisäänheittoa ja myyntiä. Vasta lähemmin tutustuessasi tuotteisiin myyjä tulee juttelemaan sinulle, osassa kaupoista vasta pyytäessäsi. Erityisesti laadukkaimmissa kaupoissa helppoheikkimäistä huutelua pidetään arvoa alentavana. Ja jos rasittaviin ”Terve terve” -huutelijoihin törmää, ei se tarkoita että heille tarvitsee pysähtyä juttelemaan, voi vain vaikka tervehtien tai sanoen ”ei kiitos” jatkaa päättäväisesti matkaa.

Uutta rakennetaan, vanhaa kunnostetaan

Kuluneen vuoden aikana täällä on aina silloin tällöin putkahdellut esiin uutisia basaarin huonosta kunnosta. Nyt Hürriyet Daily Newsin mukaan basaarivanhuksen 75 000 neliömetriä saavat tulevan kahden vuoden aikana ehostuksen, kun basaaraia restauroidaan 150 miljoonan dollarin arvosta. Uusiksi menevät sähkölinjat ja ilmastointi, myöhemmin korjauksen ansiosta osa kompleksin nyt suljetuista osista avataan yleisölle.

Tavoitteena on uutisen mukaan houkutella yhä enemmän paikallistakin väestöä basaarin uumeniin, tällä hetkellä arviolta vain vajaa kolmannes basaarin kävijöistä on paikallisia. Korjaukset pyritään tekemään niin, että historiallisen rakennuksen alkuperäistä luonnetta ei muuteta. Remontin lisäksi paikallisia shoppaajia houkutellaan TV:n vetovoimalla: Täällä on hiljattain käynnistynyt TV-sarja nimeltään Kapali Carsi – eli Katettu basaari, jonka tapahtumat sijoittuvat historiallisen rakennuksen kauppoihin ja käytäville.

Samalla kun Istanbulin vuosisatoja vanhaa ostaria ehostetaan on tänne avattu jälleen uusi jättiostari, Forum Istanbul. Sinne odotetaan yli 20 miljoonaa kävijää vuodessa, paikka työllistää 5000 ihmistä, kauppatilaa löytyy 175 000 neliömetriä, joihin mahtuu esimerkiksi 30 000 neliömetrin Ikea.  Olisipa mielenkiintoista päästä käväisemään Istanbulissa viidensadan vuoden kuluttua ja nähdä, vieläkö tuolloin nykyisen Katetun basaarin ikäinen Forum Istanbul on pystyssä.  Jos pitäisi veikata jompaa kumpaa, pistäisin panokseni tuolloin jo tuhatvuotiselle basaarille.

Turkissa, kuten muissakin islaminuskoisissa maissa, valmistaudutaan uskonnolliseen uhrijuhlaan. Juhlassa lähtee niin lampaan henki kuin rahatkin kuluttajan pussista – juhlapyhän lähestyessä uhrattavaksi ostettavien eläinten hinnat ovat lähteneet tänä vuonna hurjaan nousuun. Lampaasta voi joutua pulittamaan jopa 700-800 liiraa (noin 300-350 euroa), hinta on viimevuotiseen verrattuna lähes kolminkertainen.

Uhrijuhla, turkiksi kurban bayrami, osuu tänä vuonna marras-joulukuun vaihteeseen. Sitä vietetään profeetta Abrahamin kunniaksi. Profeetta oli tarinan mukaan jumalalle niin kuuliainen, että oli valmis uhraamaan oman poikansa. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, sillä kertomus esiintyy myös krisitinuskossa ja juutalaisuudessa. Vanhoja perinteitä noudattavissa muslimiperheissä ostetaan elävä uhrilammas, joka teurastetaan tietyn rituaalin mukaisesti. Osa lihoista jaetaan hyväntekeväisyytenä köyhille, osa syödään itse juhla-ateriana perheen tai suvun kesken.

Suuri osa istanbulilaisista ei  todellakaan uhraa juhlapyhän aikaan mitään eläimiä - ajatuskin pistää hymyilyttämään.  Moni käyttää pyhän tuomat vapaapäivät tilaisuutena lähteä vaikka ulkomaanmatkalle tai sukuloimaan. Maallistuneissa ja moderneissa piireissä juhlan hengellinen ja perinteinen puoli on saattanut jopa kadota kokonaan.

On silti paljon niitäkin, jotka haluavat uhrijuhlan lähestyessä toimia perinteen mukaisesti ja auttaa köyhiä tai muuten avun tarpeessa olevia kanssaeläjiään. Osa ihmisitä haluaa myös pitää huolta siitä, että uskonoppeihin kuuluva uhraus tulee jollakin tavalla tehtyä, vaikka se ei oman perheen perinteisiin enää kuuluisikaan. Uhraamisen voi hoitaa rahatalletuksen avulla etänäkin, täyttämällä eläimen uhraamiseen oikeuttavan valtakirjan . Mahdollisuutta on näkyvästi mainostanut täällä Istanbulissa viime viikkoina esimerkiksi IHH-säätiö, muun muassa metrossa olevilla julisteilla.

Mainoksessa kerrotaan, että 250 liiralla voi ostaa eläimen uhrattavaksi jossakin säätiön 120 toimintamaassa tai 50 kaupungissa eri puolilla Turkkia. Ostamasi lammas uhrataan ja jaetaan hyväntekeväisyytenä paikallisille köyhille.

Tällaista hyväntekeväisyyspalvelua välittävien säätiöiden kysyntä on tänä vuonna ollut suurta, koska Turkista ostettavien uhrieläinten hinta on noussut niin korkeaksi. Julkisuudessa hyväntekeväisyysjärjestöt ovat arvioineet ulkomailla (erityisesti Afrikassa ja Aasiassa) uhraamiensa eläinten määrän jopa kaksinkertaistuvan viime vuodesta. Pyhä velvollisuus siis täytetään yhä useammin, turkkilaisen 600-800 liiraa maksavan lampaan uhraamisen sijaan, valtuuttamalla teurastus jossakin halvemmassa maassa noin 150-250 liiran lahjoituksella.

Entä sitten ne, jotka uhraavat perinteisesti kotonaan? Meistä suomalaisista, jotka olemme tottuneet lihan ostamiseen sen alkuperäismuotoa tai teurastamista ajattelematta, voi ajatuskin tuntua kauhistuttavalta. Itse en ole ollut uhraamisseremoniassa mukana mutta olen kuullut muilta, että kun teurastus hoidetaan sääntöjen mukaisesti ja asiallisesti perhepiirissä, ei siinä ole mitään järkyttävää. Myös lapset pääsevät yleensä seuraamaan tapahtumaa ja se on luonnollinen osa jokavuotista perhejuhlaa.

Järkyttävämpiä näkymiä on sen sijaan syntynyt ahtaissa oloissa suurkaupungeissa, myös täällä Istanbulissa. Kaupunkiin perustetaan valvottuja teurastuspaikkoja, joilla pyritään vähentämään tienvarret sotkevaa hallitsematonta teurastamista. Karseita näistä paikoista tekee se, että muut lampaat näkevät lajitoveriensa kohtalon ja valittavat ja tärisevät peloissaan. En ole itse käynyt katsomassa, mutta kuulemani mukaan touhu ei ole kivaa katsottavaa.

Siksi onkin mukava kertoa, että myös uhrieläimen hengen säästäviä vaihtoehtoja on. Esimerkiksi leukemiaa sairastavia lapsia auttava säätiö LÖSEV tarjoaa 280 liiralla hyväntekeväisyysvaihtoehtoa, jossa lammasta ei teurasteta lainkaan vaan rahat ohjataan suoraan sairaiden lasten auttamiseen.

Varmasti yleisin minulle esitetty kysymys suomalaisyrityksistä Turkissa kuuluu suurinpiirtein näin: ”No vieläkös TeliaSoneran ja sen turkkilaisomistajan välinen riita on ratkaisematta ja mikäs siinä olikaan se tilanne?” Pitkään olen joutunut vastaamaan, että kyllä asiat vielä taitavat olla auki monimutkaisessa jutussa ja että varmasti kovinkaan moni ei tiedä, mitä tällä hetkellä asiassa on meneillään.

Vuosia jatkuneessa kiistassa on tiivistettynä kyse siitä, että TeliaSoneran oli tarkoitus nousta Turkin suurimman operaattorin Turkcellin enemmistöomistajaksi ostamalla osakkeita turkkilaiselta Çukurovan perheeltä. Toisin kuitenkin kävi, kun Çukurova myi yllättäen Turkcellin osakkeita venäläiselle sijoitusyhtiö Altimolle ja TeliaSoneran omistus jäi 37 prosenttiin. Kiistaa on käyty oikeudessa ja eri tuomioistuinten mukaan TeliaSoneralla oli sitova kauppakirja Altimolle päätyneiden osakkeiden ostamisesta. Oikeuden päätökset eivät ole vuosien varrella paljoa painaneet ja tuloksena on ollut ratkaisematon pattitilanne.

Kunnes tänään tuli uutinen, josta voi toivottavasti odottaa läpimurtoa sotkuun: TeliaSonera ja riidassa mukana ollut sijoitusyhtiö Altimo yhdistävät venäläisen Megafon- ja turkkilaisen Turkcell-operaattoreiden omistuksensa. Molempien omistusosuuksista siis tehdään uusi yhtiö, joka listatataan New Yorkin pörssiin.  Omistusten yhdistämisen tuloksena ei ole ihan mikään pikkupulju, vaan kansainvälinen operaattori, jolla on yli 90 miljoonaa liittymäasiakasta pääosin Venäjällä ja Turkissa.
- Tämä on vuosia kestäneissä keskusteluissa saavutettu läpimurto, kommentoi ruotsalaisen E24-internetlehden mukaan helpottunut TeliaSoneran toimitusjohtaja Lars Nyberg Tukholmassa.

Tänään julkistetun ratkaisun tavoitteena on, että Altimo ostaa Çukurova-konsernin epäsuoran omistusosuuden Turkcellista ja luovuttaa osakkeet uuteen yhtiöön ilman lisämaksua.
- Kaupan tekeminen Altimon kanssa vaatii myös kiistan ratkaisua Çukurovan kanssa, totesi toimitusjohtaja Nyberg, jonka mukaan ratkaisu olisi mahdollista saavuttaa vuoden sisällä, kirjoittaa E24.

Mutkia voi yhä tulla matkaan, ainakin jos on uskominen turkkilaista liike-elämää tuntevia. Olen täällä ihmisten kanssa jutellessani kuullut vähemmän imartelevia kommentteja Çukurova-konsernista. Eräs haastateltavani sanoi minulle ”off the record”, että kadunkulman kengänkiillottajaa myöten kaikki Turkissa tietävät, että tähän omistajasukuun ei ole luottamista. TeliaSoneran vaikeudet kyseisen konsernin kanssa ovat myös ikävä kyllä usein kääntyneet suomalaisten mielissä turkkilaisyhtiöiden yleiseksi epäluotettavuudeksi ja pilanneet maan mainetta mahdollisena sijoituskohteena. Vielä torstaina Tukholmassa pidettyyn tiedotustilaisuuteen mennessä Çukurova ei ollut reagoinut Altimon ja TeliaSoneran yhteisyritykseen.

Itseäni mietityttää, että miksi ihmeessä tämä tapahtui juuri nyt? Vain kuukausi sitten samaisen sijoitusyhtiö Altimon ja norjalaisen Telenor-operaattorin välillä tapahtui merkittävä edistysaskel hieman samankaltaisessa sotkussa. Yksi Venäjän pitkäaikaisimmista yrityskiistoista näyttää ratkeavan, sillä Telenor ja Altimo pääsivät sopimukseen Venäjällä ja Ukrainassa omistamiensa matkapuhelinoperaattoreiden VimpelComin ja Kyivstarin yhdistämisestä. Kiista kuulostaa kovin tutulta TeliaSoneran vaiheita seuranneelle, Telenor ja Altimo olivat taistelleet yhtiöiden hallinnasta jo vuosia ja kiistoja oli yritetty ratkoa oikeusteitse niin Venäjällä kuin muualla. Kiista ratkesi, kun Altimo ja Telenor perustivat uuden yhtiön, josta molemmat omistavat vajaat 40 prosenttia.

Työni puolesta on tullut luettua jos jonkinlaista Turkkia koskevaa opusta ja kirjaa. Nyt olen lukenut niistä mielestäni ehdottoman numero ykkösen, entisen New York Timesin Istanbulin toimituksen päällikön, Stephen Kinzerin kirjoittaman ”Crescent and Star”-nimisen kirjan. Nimen suomennos ”Kuunsirppi ja tähti” viittaa tietysti Turkin lippuun. Kinzer työskenteli täällä Istanbulissa vuosina 1996-2000.

Kirjaa ei oikein pystynyt laskemaan käsistään, kun sen oli kerran avannut. Poissaolollaan loistaa, joskus tietokirjojen lukemisen raskaaksi tekevä, tutkimuksenomaisuus mutta kirja on silti uskottava ja täynnä tietoa. Kinzer osaa sekoittaa omaa kokemusta, tutkimustietoa, arkielämää ja politiikkaa niin kiehtovalla tavalla, että tekstiin uppoaa lähes kuin jännittävään dekkariin. Lisäksi, ainakin omasta mielestäni,  kirjasta paistaa syvä Turkin tuntemus ja kunnioitus ja arvostus maata ja sen ihmisiä kohtaan. Silti se ei vähennä kirjailijan kriittisyyttä ongelmia käsitellessä, vaan melkein päin vastoin antaa kritiikille vielä lisäuskottavuutta ja syvyyttä. Mausteena tähän kaikkeen on vielä kirjailijan kyky hyväntahtoisesti nauraa itselleen tai ainakin olla ottamatta itseään liian vakavasti. Harvoin törmää tällaiseen helmeen.

Kinzer onkin kyllä melkoinen sankaritoimittaja. Hän on uransa aikana raportoinut 50 maasta mutta kotimaansa Yhdysvaltojen lisäksi elänyt  kolmessa, yksi niistä on Turkki. Olin yllättynyt, kun kirjan lukemisen jälkeen sain tietää, että hän on elänyt Turkissa ”vain” neljä vuotta, sillä kirjan sivuilta paljastuu erinomainen turkin kielen taito, laaja ystäväpiiri, valtava määrä ihmisiä, jotka hän on ehtinyt tavata ja haastatella, valtava määrä asioita, joita hän täällä ehti tehdä. Selityksenä voi pitää oikeaa asennetta, näin kirjailija itse kertoo muutaman vuoden takaisessa haastattelussa.
- Olen rakastanut lähes kaikkia maita,  joista olen tehnyt juttuja. Turkki on epäilemättä niistä kiinnostavin, koska maa on kulttuuriltaan ja historialtaan niin monikerroksinen. Jos sinulla on tarjota mukava asunto Bosporin-näköalalla tai  huvila Ayvalikissa, olen valmis muuttamaan sinne heti, Kinzer muotoili hänen kotisivuiltaan löytämässäni haastattelussa.

Kirjan aihepiireistä sen verran, että se käsittelee kaikkia Turkin politiikan ajankohtaisimpia asioita, niin kurdivähemmistöä koskevaa kysymystä, sananvapautta, tilannetta Armenian ja Turkin välillä, maallisuuden ja uskonnollisuuden jännitettä yhteiskunnassa, nationalismia jne. Kirja on rakennettu niin, että jokaisen kappaleen välissä Kinzer tarjoilee ”mezen” eli turkkilaisen alkupalan, joka kirjassa tarkoittaa mehevää omaa kokemusta hänen omilta Turkin ajoiltaan.

Olen kuullut muidenkin kehuvan kirjaa mutta itsekseni mietin, että miten ihmeessä näin paljon siihen lopulta ihastuinkaan. Suuri syy varmasti on, että koen Kinzerin näkevän Turkin paljolti samalla tavalla, kuin itse maasta ajattelen. Ja helppoahan sitä on tykätä tekstistä, jonka kirjoittajan ajatukset kokee voivansa allekirjoittaa. Siksi olisi mielenkiintoista kuulla jonkun muunkin kirjan lukeneen mielipiteitä tekstistä ja kirjailijasta – olitko yhtä vakuuttunut?

Jos nyt joku innostuisi ylistystekstistäni hankkimaan kirjan itselleenkin niin valitettavasti sitä ei tietääkseni ole käännetty suomeksi. Englanti on alkukieli ja sillä varmasti löytyy ainakin nettikaupasta, täällä Turkissa mikä tahansa isompi kirjakauppa myy kirjaa. Kannattaa myös ehdottomasti hankkia päivitetty versio vuodelta 2008, sillä ensimmäinen (vuodelta 2001) on jo auttamattomasti vanhentunut maan nopeassa kehityksessä.

Itselläni meneillään on jo toimittaja-kirjailijan seuraava teos, bestseller nimeltään All the Shah’s men, jossa selvitetään lähi-idän tilanteen juuria ja sitä, miten Yhdysvalloilla on ollut näppinsä pelissä jo 50-luvulta saakka. Halusin ehdottomasti lukea Kinzeriltä muutakin tuon nähdäkseni, että olenko ihastunut ainoastaan hänen Turkki-näkemyksiinsä vai myös yleensäkin tapaansa kirjoittaa. Kirjan alun perusteella kaveri kyllä osaa kirjoittaa hienosti myös muista maista mutta toki oma läsnäolo puuttuu kirjasta, joka kertoo 50-luvun Iranin tapahtumista.

Pitkin kesää ja syksyä olen seurannut Suomessa käytävää, omasta mielestäni välillä turhaa hysteriaa lietsovaa keskustelua sikainfluenssasta. Samaan aikaan olen ihmetellyt, miten vielä loppukesästä aiheesta ei täällä Turkin mediassa puhuttu oikein lainkaan. Lentokentällä on kyllä matkustajat tarkastava lämpömittarisysteemi ollut jo pitkään ja koneessa piti sikainfluenssan takia täyttää saapuessa ylimääräisiä lappuja. Lehdissäkin aiheesta kirjoiteltiin satunnaisesti mutta mitään Suomen mediamyllytyksen kaltaista ilmiötä täällä ei ollut.

Kunnes edellisviikolla ensimmäinen tapaus tuli ilmi Ankarassa. Eräässä koulussa useampikin oppilas oli sairastunut tautiin ja lopulta (koululaisten riemuksi, kuvittelisin) Ankaran koulut suljettiin viikoksi epidemian leviämisen estämiseksi. Tapauksia alkoi esiintyä muuallakin aina aivan kaakkoiskulman Diyarbakirista tänne luoteis-Turkin Istanbuliin.

Kuolonuhreja on onneksi tullut vasta yksi, kuten Suomessakin. Täällä kouluja on suljettu innokkaampaan tahtiin kuin Suomessa ja torstaina 29. päivä vietettävän kansallispäivän jälkeinen perjantai on julistettu vapaaksi kouluista valtakunnallisestikin. Rokotukset ovat alkamassa, terveydenhuollon henkilökuntaa aletaan täällä rokottaa marraskuun vaihteessa, koululaisia myöhemmin marraskuussa.

Kaikille on varmasti jo selvinnyt, että sikainfluenssaepidemian hyötyjiin kuuluvat rokotuksia massoittain valtioille myyvät lääkefirmat. Sen lisäksi täällä Turkissa ainakin saippuakauppiaat ovat saaneet kunnon piristysruiskeen bisnekseensä. Hürriyet Daily News -lehden mukaan desinfioivien käsipyyhkeiden, puhdistusgeelin eli ”käsidesin” ja nestemäisen saippuan myynti on noussut rajusti, osaa tuotteista on myyty jopa kolminkertaisia määriä sitten kesän.  

Selvintä kasvu on ollut käsidesin kohdalla – sen osuus oli aiemmin noin 10 prosenttia desinfioivista käsihygieniatuotteista mutta nyt jo 30 prosenttia. Nopeaan kasvuun ovat vaikuttaneet paljon isot tilaukset, joita firmat ovat tehneet estääkseen influenssan leviämisen työpaikoilla.

Nestemäisen, desinfioivan saippuan myynti on myös noussut rajusti, siihen on vaikuttanut opetusministeriöltä tullut määräys käyttää nestemäistä saippuaa maan kouluissa. Normaalisti desinfioivat tuotteet kattavat noin 10 prosenttia Turkin nestemäisen saippuan 33 000 tonnin vuosimyynnistä mutta osuus on viime kuukausina kavunnut 15 prosenttiin.

Olen itsepäisesti yhä sitä mieltä, että kärpäsestä on tehty härkänen. Vai miltä kuulostavat asiantuntijoiden ennusteet: Sikainfluensaan arvioidaan menehtyvän Suomessa 50 ihmistä, kun normaaliin kausi-influensaan kuolee vuosittain noin 1000 ihmistä. Turkissa arviot ovat kuulemma olleet samaa luokkaa suhteessa kausi-influenssan vaarallisuuteen. Tietysti on hyvä jokaisen ehkäistä taudin leviämistä omalla kohdallaan, pitää huolta käsihygieniasta ja olla huomaavainen kanssaeläjiään kohtaan. Onko mitään inhottavampaa, kuin ruuhkabussin räkäinen pärskijä, joka ei aivastaessaan laita kättä suun ja nenän eteen?!

Pekonin tai kinkun syöntiähän ei tarvitse välttää, sianlihasta tauti ei tartu. Siasta ihmiseen influenssan tarttuminen on kuitenkin mahdollista, joten eilen meileissä kiertäneen kuvan kaltaista pusua en kehottaisi possuystävillemme tätä nykyä antamaan.

Tässä eräänä päivänä tipahti se kuuluisa viimeinen pisara. Sanonta sopii hyvin aiheen yhteyteen, sillä kyse oli kotiin toimitettavasta vedestä.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, saimme vuokraemännältä pitkän listan käytännön ohjeita, jotka toimivat arjen ohjenuorana varsinkin aluksi, kun turkiksi ei osannut sanoa muuta kuin ”merhaba”. Näissä ohjeissa kerrottiin, että Erikli-nimisellä vesitoimittajalla oli puhelinnumeroomme yhdistettynä osoitetietomme hallussa. Vesitoimittajalle riitti vain soitto sekä puhelinnumeronsa ja tilauksensa kertominen. Lapun mukaan vesi toimitettaisiin noin puolen tunnin sisällä tilauksesta, eli pihaan kurvaa pakettiautolla mies, joka kantaa pullot sisään ja vie tyhjät pois.

Päätin heti alkaa suosia tätä vedenostomenetelmää sillä helppouden lisäksi alla kuvassa näkyvät tyhjät pullot menevät pesuun ja kiertoon, toisin kuin kaupasta kotiin rahdatut viisi- tai kahdeksanlitraiset roskavuorten kasvattajat.

Tilaukset sujuivat aluksi hyvin mutta vähitellen toimitusaika venähti jopa tuntiin, puoleentoista.  Muutamaan kertaan viimeaikoina jouduin soittamaan uudestaan ja kysymään, että miksi vesipullot eivät ole vieläkään tulleet ja vasta toisen tilauksen jälkeen tilaus on saapunut. Lisäksi hinta alkoi hirvittää, 19 litran pullon hinta on reilun vuoden aikana noussut ja on nyt  jo vajaat kahdeksan liiraa. En aluksi oikein osannut ajatella sen olevan kovin kallis, kunnes kuulin pariltakin tutulta heidän maksavan 3-4 liiraa pullolta. Jotkut ovat niin onnekkaita, että lähin vesipiste on kotikadulla ja jopa vain ikkunasta huikkaamalla voi saada vesipojan pulloineen kipuamaan hetkessä ylös.

Mitta tuli lopulta täyteen tässä lähiviikolla. Tein töitä kotona ja tajusin 2,5 tunnin odotuksen jälkeen, että vettä ei vieläkään ole kuulunut. Soitin toimittajalle uudestaan ja minulle jo entuudestaan tuttu, tympeä mies ei edes ihmetellyt tai pahoitellut, sanoi vain lähettävänsä toimittajan liikkeelle. 

Eipä sekään auttanut, vaan taas tunnin vierähdettyä toisesta puhelusta kukaan ei tullut ja minun oli lähdettävä tapaamiseen kaupungille, vedet jäivät siis saamatta. Kyllä pisti vihaksi ja ihmetyttämään – on kumma, jos asiakkaalle ei haluta myydä omaa tuotetta, vaan sen perään on soiteltava useita kertoja. Ongelman oletan olevan oman vesipisteemme puheluiden vastaanottajassa, tai jossain kohtaa tilauksen välittämistä toimittajille. Oma vesikuskimme kun on yleensä vaikuttanut tyytyväiseltä, sillä useimmiten olen jättänyt liiran pari tippiäkin.

Oli siis aika vaihtaa vesitoimittajaa. Aloin muistella, mitä muita vesiautoja olen nähnyt näillä kulmilla. Nestle toimii alueella mutta jotenkin olen vierastanut ulkomaista merkkiä ja halunnut kannattaa paikallista. Lopulta mieleen tuli vesimerkki SuDE.  Heidän nettisivuiltaan löytyi kaupunginosaamme tilaamiseen tarvittava numero, soitin siihen ja juttelin mukavan asiakaspalvelijan kanssa.

Valinta oli tehtävä kolmesta erihintaisesta 19 litran vesipullosta. Neljän liiran vesi tulee kuulemma Istanbulista, tästä lähellä sijaitsevasta vesialtaasta, viiden liiran vähän kauempana sijaitsevasta altaasta, joka on myös isompi ja vesi laadultaan hieman parempaa. Kuudella liiralla irtoaakin sitten jo Marmarameren eteläpuolella sijaitsevan Uludag-vuorten lähdevettä. Päätin ainakin aluksi testata kalleimman, kun sekin oli kuitenkin kaksi liiraa halvempi, kuin edellisen toimittajan.

Tilaus saapui pienestä kuskin harhailusta (jota seurasin parvekkeelta huitoen) huolimatta noin 35 minuutissa, mies oli ystävällinen ja tarjoutui laittamaan pullot paikoilleen, ei meinannut huolia tippiä ja antoi lopuksi magneetin jääkaapin oveen. Siinä on numero, johon nyt vain tarvitsee soittaa ja sanoa pullojen kappalemäärä, niin he tietävät automaattisesti mihin tulla. Auto tuli pieneltä paikalliselta yrittäjältä tässä aivan lähellä, mistä myös tuli hyvä mieli. Seuraavalla kerralla kuski jo tunsi reitin ja vesi saapui ovelle reilussa 10 minuutissa!

Vaikuttaa ehkä vieraalta ja vähäpätöiseltä asialta Suomessa kraanavedestä nauttivalle lukijalle mutta olen tyytyväinen. Tympeä, hidas ja kallis vesitoimitus vaihtui iloiseen, nopeaan ja hyvään palveluun ja vielä tosiaan pienemmällä, jos nyt ei vieläkään halvalla, hinnalla. Kyllä kilpailuttaminen kannattaa, vaikka kyse olisi ”vain” vedestä.

Viime viikot täällä ehdoton kansainvälinen ykkösaihe on ollut Turkin ja Armenian lähentyminen. Maitahan ovat vaivanneet jo lähes vuosisadan jatkuneet erimielisyydet, jotka juontavat ensimmäisen maailmansodan ajalta. Tuolloin nyky-Turkin edeltäjässä, Osmanien valtakunnassa, surmattiin satojatuhansia armenialaisia. Armenialaiset sanovat luvun olleen jopa 1,5 miljoonaa ja vaativat Turkkia tunnustamaan tapahtumat kansanmurhaksi. Turkki kieltää kansanmurhatulkinnan ja puhuu muutamista sadoista tuhansista uhreista, jotka kuolivat sodan kammottavassa kaaoksessa.

Tuoreempi maita vaivannut kiista taas liittyy Turkin liittolaiseen, Azerbaidzhaniin. Armenia valloitti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Azerbaidzhanille kuuluneen Vuoristo-Karabahin alueen, jota se yhä miehittää. Turkki sulki tuolloin Armenian vastaisen rajansa Azerbaidzhania tukeakseen. Tuo raja on yhä kiinni, eikä mailla ole diplomaattisuhteita.

Sopu kiven takana

Vuoden aikana maiden väliset suhteet ovat kuitenkin lämminneet vauhdilla ja tähän mennessä ne huipentuivat lokakuun alkupuolella maiden ulkoministerien allekirjoittamiin sopimuksiin. Niillä sovittiin maiden välisen rajan avaamisesta ja diplomaattisuhteiden solmimisesta. Ilmapiiri ja keskustelut ovat olleet sen jälkeen kaikkea muuta kuin toiveikkaat, sillä vanhat ongelmat ovat yhä ratkaisematta. Sopimukset tulee hyväksyä molempien maiden parlamenteissa ennen kuin niissä sovitut asiat voidaan panna täytäntöön.

Alku näyttää hankalalta. Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan ilmaisi heti sopimuksen allekirjoittamista seuranneena päivänä, että raja pysyy kiinni, kunnes Armenia vetäytyy Azerbaidzhanilta miehittämiltään alueilta. Armenian puolelta äänekkäimmin on reagoinut niin maan kansallismielinen oppositio kuin maan ulkopuolella elävä miljoonien armenialaisten yhteisö. Molemmat ovat vaatineet sopimusten hylkäämistä, ellei Turkki tunnusta kansanmurhaa, mikä on muodostunut vuosisadan aikana keskeiseksi osaksi armenialaisten identiteettiä.

Rajan avaaminen houkuttimena

Miten tästä pattitilanteesta edes voisi olla mahdollista edetä?  Yksi mahdollisuuksista on, että Turkin Armenialle tarjoama talousporkkana on niin houkutteleva, että se suostuu myönnytyksiin sen ja Azerbaidzhanin välisessä tilanteessa. Tämä porkkana olisi Turkin ja Armenian välisen rajan avaaminen.  Jos raja avataan, saa pieni, köyhä ja nykyisin paljolti eristyksissä oleva Armenia aivan toisenlaiset mahdollisuudet kansainväliseen kaupankäyntiin.

Armenialle taloustilanteen koheneminen olisi merkittävä helpotus. Se on kuluvana vuonna ollut yksi maailman jyrkimmin talouskriisissä romahtaneista talouksista.  IMF:n viimeisimmän ennusteen mukaan ensi vuonna olisi luvassa noin 1,2 prosentin kasvu. Istanbulissa syys-lokakuun vaihteessa kokousta pitäneiden IMF:n ja Maailmanpankin asiantuntijoiden mukaan Turkin vastaisen rajan avaaminen hyödyttäisi Armeniaa monin tavoin ja jos raja avataan nopeasti, näkyisivät vaikutukset jo ensi vuoden nopeampana talouskasvuna.

Erimielisyyttä talousvaikutuksista

Ensinnäkin maan ulkomaankaupan kustannukset romahtaisivat. Nykyisin Armeniasta vietävät tavarat joutuvat kiertämään kalliita ja epäkäytännöllisiä reittejä, joista se voisi luopua Turkin avattua maan vastaisen rajansa kaupalle. Lisäksi tavaran ja palveluiden kauppa Turkin kanssa lisäisi maan talouskasvua, sillä molemmin puolin suljettua rajaa yrittäjät odottavat tilaisuuttaan päästä uusille markkinoille.  Armenia alkaisi varmasti myös näyttää mielenkiintoisemmalta kansainvälisten sijoittajien silmissä ja maa saisi kipeästi kaipaamaansa ulkomaista pääomaa. Armenian paraneva taloustilanne saisi varmasti osan miljoonista maan ulkopuolella asuvista armenialaisista harkitsemaan mahdollista paluumuuttoa.

Näin myönteisenä näkevät Maailmanpankki ja IMF rajan avaamisen vaikutukset. Vastakkaisia mielipiteitäkin on. Armeniassa oppositio ja myös Armenian ulkopuolella elävät armenialaiset katsovat, että talouden nousun alkamiseen menisi jopa vuosia. Jos raja avataan täyttävät Turkissa halvemmalla tuotetut massahyödykkeet maan markkinat alta aikayksikön ja monen armenialaisen valmistajan elinkeino vaarantuu, ovat lähentymisen vastustajat varoittaneet.

Seuraava askel lähentymisessä

Mikä seuraava askel Armenian ja Turkin suhteiden normalisoimisessa voisi olla? Armenia tuskin tuosta vain suostuu vetäytymään armenialaisten asuttamalta Vuoristo-Karabahin alueelta, jonka se on voittanut sodassa 15 vuotta sitten itselleen. Armenia ja Azerbaidzhan istuivat hiljattain neuvottelupöydän ääreen kiistaa ratkaisemaan mutta ensimmäisen tapaamisen jälkeen Azerbaidzhanin johto ilmoitti, että asiassa ei edetty.

Eräs jututtamistani Kaukasian alueen politiikan asiantuntijoista kertoi, että vaikka tilanne näyttää epävarmalta ja huonolta, on hän yhä toiveikas. Tutkija korosti, että jos Azerbaidzhanin ja Armenian suhteissa tapahtuisi edes pieni edistysaskel, voisi Turkki tuoda ikään kuin palkinnoksi maiden allekirjoittaman sopimuksen parlamenttiin hyväksyttäväksi. Se taas voisi johtaa hyvän kehään ja maiden välisten erimielisyyksien ratkeamiseen yksi kerrallaan ja lopulta niiden katoamiseen. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että kehitys on vasta alussa ja voi mennä jopa vuosia, ennen kuin Turkin ja Armenian väliset suhteet ovat jälleen kunnossa.