Olen ällistellyt Latinalaisen Amerikan kierroksella, miten paikalliset ihmiset jaksavat iloita. Hymyn leveysaste kasvaa, mitä köyhemmästä valtiosta on kyse.

Bruttokansantuote BKT ei ole ainoa mittari kansakuntien kauneuskilpailussa, vaan sen haastajaksi on kehitteillä bruttokansanonni BKO. Brasiliassa Foz de Iguazussa alkoi perjantaina maailman viides onnellisuuskongressi, jossa ekonomistit, psykologit, sosiologit ja antropologit yrittävät kehittää kaavoja kansakunnan hyvinvoinnin mittaukseen.

BKT on Yhdysvaltain onnellisuuslähettilään Suzan Andrewsin mukaan out. Talouskasvun sijasta pitäisi mitata Andrewsin mukaan kestävää kehitystä ja kansalaisten hyvinvointia. Mutta miten? Mittausmenetelmä tuntui haihtuvan niin jenkkipsykologilla kuin muillakin kokousosallistujilla mahtavien Iguazun putousten höyryyn.

Onnentutkijoilla on vaikutusvaltaisia tukijoita niin vasemmalla kuin oikealla. Venezuelan presidentti Hugo Chávezin mukaan hänen maalleen laskettu 4,5 prosentin BKT:n lasku ei pidä paikkaansa, sillä mittari on väärä. Samoin Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on ryhtynyt epäilemään uutistomisto EFE:n mukaan BKT-mittaria. Sarkozyn mielesetä pelkkä talouskasvuun tuijottaminen tekee kansakunnista numero-orjia.

Myös taloustieteilijät aina Nobel-palkituista intialaisesta Amartya Senistä amerikkalaiseen Joseph Stiglitziin pitävät kansakunnan hyvinvoinnin mittarina muutakin  kuin taloudellista menestystä.

Uskon ilman standartoitua BKO-mittariakin, että Karibian saarivaltiot nousevat onnellisuuskisassa korkealle. Olen asustellut  Santo Domingossa kerrostalossa, jossa on  henkilökuntaa lähes yhtä paljon kuin asukkaita. Vaikka talon putket prakaavat, sähköt katkeilevat ja kaasuvuodot ovat yleisiä, asukkaat ja hengenpelastajat jaksavat hymyillä.

Alakerran vahtimestari meinasi kuolla aamulla nauruun, kun pyysin häntä taas hätiin. Kaasukäyttöinen pesu-kuivausrumpu oli pudonnut jalustalta ja rikkonut pesuallasta. Pelastusjoukon johtaja kysyi miksi en palkkaa palvelijaa, jotta en  joudu enää itse  samaan vaaraan. En kiittänyt enkä hymyillyt.  Luotan vanhaan BKT-mittariin ja uuteen kaasuhälyttimeen.

Dominikaanisuunnittelija Leonel Liran vaatteissa ei tulisi kuuma Linnan itsenäisyyspäivän juhlissakaan.

Hotellielämä Santo Domingossa sai uutta väriä harmaanruskeiden torakoiden lisäksi , kun latinomantereelta maailman maineeseen ponnahtaneet vaatesuunnittelijat saapuivat näyttämään paikalliselle yläluokalle ja lehdistölle luomuksiaan.

 Venezuelasta New Yorkiin 1981 muuttanut Carolina Herrera oli viikon DominicanaModan suurin tähti, joka pystyy takomaan design-vaatteillaan rahaa ympäri maailmaa lamasta välittämättä. Herreralla on yli 130 myymälää USA:aa, Eurooppaa ja Lähi-itää myöten. Nyt hän kertoo suunnittelevansa muotitalon perustamista  Buenos Airesiin, Bogotaan, Kuwaitiin, Bahrainiin ja Qatariin.

Karibian saaret puhumattakaan hänen syntymäkaupungistaan Caracasista eivät saa häntä innostumaan, vaikka hän jaksaakin ylistää täkäläisten naisten kykyä pukeutua kauniisti.  Maksukyvystä hän ei puhu mitään. Herreran suunnitteleman morsiuspuvun hinnalla saisi ruokittua tuhansia katujen kulmissa kerjääviä lapsia.  

Dominica Modan taiteellinen johtaja Socrates McKinney kertoo lehdistölle vieressä istuvan Carolina Herreran tukemasta rintasyöpäkampanjasta. Muotiviikkojen johtaja Mirka Morales oikealla.

Osuin samaan hissiin saarivaltion tunnetuimman muotiguru Oscar de la Rentan kanssa, mutta  luulin häntä mallityttöjä jahtaavaksi  Silvio Berlusconin agentiksi.  Oscar oli tullut tukemaan maanaistaan  Arlenis Sosaa, josta tuli viime vuonna  Lancomen ensimmäinen tummaihoinen keulakuva.

Jo oli aikakin. Latinomantereella naiset käyttävät vähäisetkin rahansa ulkonäkönsä kohentamiseen, vaikka heillä on siihen  vähemmän tarvetta kuin valkoihoisilla kuperosakaunottarilla.

Vaikka en ymmärrä muodin uusista enkä vanhoista trendeistä mitään,  opin kantapään kautta ainakin sen, että Hush Puppiesin ruskeat kävelykenkäni ovat  out.  Katselin ihaillen, kun Arlenis Sosa asteli Michelle Obaman arvokkuudella  20 sentin koroilla pää hotellin kristallikruunuja hipoen esiintymislavalle.

Kirahvikävelyn salaisuus on oikea ruokavalio. Sosa ahmi aamiaispöydässä antaumuksella paikallisia herkkuja öljyssä kuumennettua kermajuustoa  ja voissa muusattua banaanimössöä  myöten.

Arlenis Sosa nousi yhdessä vuodessa mallimaailman huipulle. Oscar de la Renta vei hänet New Yorkin muotiviikoille viime vuona, jonka jälkeen kaikki ovet ovat auenneet.

 Ängin Sosan kimppuun, kun kuulin hänen perustaneen Dominikaaniseen tasavaltaan säätiön sokeritautisille lapsille. Olin aluksi ennakkoluuloinen, sillä saarivaltio on turistien lisäksi myös veronkiertäjien paratiisi:  rikkaat pääsevät veroista eroon perustamalla säätiön.

 Uskon kuitenkin, että vilpittömältä tuntuva 20-vuotias Sosa on hyvällä asialla. Hän esitteli kymmenen lapsuuden sokeritautia sairastavaa lasta, joilla ei olisi monta vuotta jäljellä ilman insuliinipiikkejä. Sokeritaudin hoito lääkärissä käynteineen on Sosan mukaan niin kallista, että läheskään kaikilla ei ole vara siihen. Julkinen valta tukee Sosan mielestä liian vähän diabeteksen hoitoa, joten hän uskoo säätiönsä olevan hyvällä asialla.

Neljättä kertaa järjestetyn DominicanaModan pääsylipputulot menevät järjestäjäorganisaation puheenjohtaja  Mirka Moralesin mukaan aina hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna suurin osa lipputuloista menee rintasyövän hoitoon.

Tapahtumaan kutsutut 30 muotisuunnittelijaa luovuttavat osan myyntivoitoistaan valitsemalleen hyväntekeväisyyssäätiölle.

Barcelonassa työskentelevä  dominikaanisuunnittelija Angie Polanco kertoo karibialaisten muotitaitelijoiden poikkeavan eurooppalaisista, jotka useimmiten ajattelevat vain  omaa napaansa. Hän sanoi lahjoittavansa kaikki myyntitulonsa  syöpähoitoa rahoittavalla säätiölle.

Polanco harmittelee Kiina-ilmiötä, joka on ajanut paikallisen vaateteollisuuden saarivaltion tullivapaille alueille. Niissä  työskentelee näppäräsormisia pikkulapsia ja uupuneita äitejä, joiden työolosuhteissa ja palkoissa ei ole kehumista.  Polancon haaveena on  palata kotisaarelleen ja perustaa vaateyritys.  Karibian rannoilla on potentiaalisia ostajia amerikkalaiset ja eurooppalaiset ristelyasiakkaat mukaan lukien 50 miljoonaa.

Opin muotitapahtumassa ainakin sen, että nyt on muotia sekä maksi että mini.

Kun palasin sunnuntaiaamuna koleasta kotimaasta Santiagon aurinkoon, tunsin herääväni henkiin. Marssin oitis hierottamaan pitkällä lennolla kipeytynyttä ruhoani lähiostarin kauneushoitolaan, joka on auki joka päivä. Paikan kolumbialaisella omistajalla Analla on vara pitää vapaata vain jouluna, jolloin hän matkustaa kotimaahansa viemään suvulleen vuoden ansionsa.

Mielialani laski, kun Ana palautti minut latinalaisen Amerikan arkeen. Hän antoi luettavakseni lauantain El Mercurion, joka uutisoi sissiryhmä FARC:n torstaisesta pommi-iskusta pohjoiskolumbialaisessa Ituangon kylässä. Kun kyläläiset panivat jalalla koreasti kävelykadulla, Pajaroksi eli linnuksi itseään kutsuva farcilainen heitti pommin heidän joukkoonsa. Kuoleman tanssissa menetti henkensä seitsemän ja loukkaantui 56 viatonta kyläläistä.

Minusta on sama tappavatko terroristit Marxin, Hitlerin, Bushin, Putinin, Chávezin tai vaikka puujumalan nimiin. Murhamiehiä en voi olla tuomitsematta.

Ingrid Betancourtin vapautuminen Kolumbian marxilaisen huumemafia FARC:n käsistä on ollut latinomaailman suurin uutinen kohta jo viikon.

Betancourtin vankeus jatkuu nyt julkisuuden pelinappulana: hänestä yrittävät hyötyä kaikki aina maailman poliittisista johtajista viihdeteollisuuden rahamiehiin saakka.

Chilen presidentti Michelle Bachelet ehdotti eilen jopa Nobelin rauhanpalkintoa entiselle senaattori Betancourtille, koska tämä jaksoi pitää itsensä hengissä äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Ranskassa opiskellut ja ranskalaisesta diplomaatista eronnut Betancourt joutui FARC:n käsiin kesken hänen presidentinvaalikampanjansa helmikuussa 2002.

Bachelet on kutsunut Betancourtin myös vieraakseen La Monedan hallintopalatsiin, millä hän haluaa rohkaista Betancourtia pyrkimään uudelleen presidentiksi seuraavissa vaaleissa.

Etelä-Amerikka tarvitsisi ainakin yhden vahvan naispresidentin Chilessä nynnynä pidetyn Bacheletin ja Argentiinassa miehensä Néstor Kirchnerin talutusnuorassa roikkuvan Cristina Fernandezin rinnalle.

Betancourtin pääsy presidentiksi ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettu, sillä nyt toista kauttaan hallitseva Alvaro Uribe nauttii suuresta kansansuosiosta. Tuoreen tutkimuksen mukaan 77 prosenttia kolumbialaisista kanattaisi Uriben valintaa kolmannelle nelivuotiskaudelle, mikäli perustuslain muutos tekisi sen mahdolliseksi. Uribe on lisännyt kansalaisten turvallisuutta vahvistamalla armeijaa ja poliisijoukkoja taistelussa terroristiryhmiä vastaan.

Jos Uribe ei asetu ehdolle, Betancourtin pahimpana haastajana pidetään Kolumbian nykyistä oikeusministeri Juan Manuel Santosia. Betancourt on kuitenkin kiitollisuuden velassa Santosille, jota ilman FARC:n tärkein pelinappula ei olisi selvinnyt hengissä viidakosta. Kolumbian armeija onnistui pelastamaan Santosin johdolla Betancourtin ja 14 muuta panttivankia sankarimaisella tavalla, mikä sopii amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi ilman mielikuvitusta.

Ensimmäisenä tilaisuuteen ehti tarttua kolumbialainen elokuvaohjaaja Simón Brand, joka ohjasi viime vuonna Los Angelesissa kolumbialaisten siirtolaisten elämää New Yorkissa kuvaavan elokuvan Paraíso Travel.

Brand kertoi sunnuntaina tehneensä tv-kanava RCN:n kanssa sopimuksen Betancourt-elokuvan ohjaamisesta, mihin Hollywood on jo luvannut rahoitusta.

Kultuurikuninkuudesta taisteleva Ranska haluaa myös nostaa profiiliaan elokuvan avulla.

Ranksalaiset vaativat, että elokuva filmattaisiin ranskan kielellä Ranskassa eikä englanniksi Kolumbiassa.

Haluasin uskoa Bogotan turistitoimiston virkailijaa, jonka mukaan suurin riski matkailijalle Kolumbiassa on ihastua siihen niin paljon, että täältä ei malta enää lähteä pois. Ainakin toimittajalle maa on ehtymätñn uutisparatiisi, jos ei ole nuuka hengestään. Maassa tapetaan toimittajia kuin dengue-hyttysiä.

Tulin Bogotaan sunnuntaina, jolloin FARC:n etsityin terroristikuningatar Karina oli juuri antautunut. Presidentti Alvaro Uribe oli jo viisi vuotta etsinyt Antioquian, Caldasin ja Chocón maakunnissa huume-ja asekauppaa tehnyttä sissipomoa, jonka syytelistalla on ryöstömurhia, kidnappauksia, kidutusta ja kiristystä. Yli 20 vuotta sitten vielä marxismiin uskonut siviilinimeltä Nelly Avila Moreno antautui, koska hän pelkäsi omiensa tappavan hänet valtion lupaamaa miljoonapalkkiota vastaan. Näin kävi maaliskuussa hänen kaverilleen terrorijohtaja Ivan Riosille. Vaikka Uribe on iloinnut koko viikon voittoa isänsä tappajaryhmästä, FARC:lla on edelleen rahakkaita tukijoita aina Venezuelan Hugo Chávezia myöten.

En uskoisi kaikkia Karinasta kerrottuja kauhujuttuja, ellen olisi tutustunut maantaina sattumalta italialaisen pizzeria Enosin omistaja Danilo Contaan. FARC kidnappasi italialaisen sähköyhtiö SAE:n maahan 1980 lähettämän Contan 4. elokuuta 1996 vaatien miehestä miljoonan dollarin lunnaita. Conta oli tuolloin Caldaksesta ostamallaan maatilalla, jonne hän suunnitteli hotellia. Valtion palveluksessa oli Contan vihollisia, jotka halusivat hänestä eroon FARC:n avulla. He olivat valehdelleet sisseille, että Conta olisi huume- ja asekaupalla rikastunut mafioso. Conta joutui olemaan rintama 9:n vankina Caldaksen ja Antioquian viidakoissa seitsemän kuukautta, ennenkuin sissit uskoivat hänen olevan rahaton yrittäjä.

Viidakkovankeudessa Conta tutustui myös Karinaan, joka oli noussut pikkupomoksi samoja alueita hallitsevassa rintama 47:ssä. Karina oli luku- ja kirjoitustaidoton kylmä tappaja, jolle Conta joutui opettamaan aritmetiikkaa. Karina oli Contaa vartioivien kymmenen nuoren miehen tavoin ryhtynyt sissiksi, koska maaseudun suurperheiden lapsilla ei ollut mahdollisuutta mennä kouluun tai töihin. Karina oli tuolloin vielä uskonut marxismiin, mutta kommunistinen ideologia oli vaihtunut pikaisesti kokakauppaan. Vastustajien kurkun leikkaus oli hänelle harvoja viidakkoelämän huveja.  

Kolumbia on tuoreen Economistin mukaan latinomantereen vaarallisin maa. Turistina Bogotassa on kuitenkin melko vaaratonta liikkua, jos on valmis antamaan roistoille kaiken omistamansa lenkkareiden sisään piilotettuja seteleitä myöten. Luottokortti ja passi on paras jättää hotelliin ja taksia ei kannata ottaa lennosta. Silti tältä keikalta jää mieleen päällimmäisenä Conten opetus. Ihmishengellä ei ole maassa arvoa eikä suojaa. Täälla tapetaan rannekellosta.