Keskustelimme historioitsija Helena Seppin kanssa viron ja suomen kielistä. Helena Sepp on asunut koko uudelleen itsenäisyyden ajan Virossa ja toimii Tallinnan yliopistossa yleisen historian lehtorina. Hän jos kuka tuntee kahden kielen keskellä elämisen.

Väitin, että viron ja suomen kielet ovat kovaa vauhtia kulkemassa eri suuntiin. Sepp ei nähnyt tilannetta aivan näin synkkänä. Seppin mukaan suomalaiset ovat jatkuvasti kiinnostuneita viron kielestä, sillä suomalaisista on jännittävää, että maailmassa on yksi toinen kieli, josta saa vähän selvää, vaikkei sitä ole opiskellutkaan. Suomen kielen murteista, erityisesti länsimurteista, on viron kielen ymmärtämisessä paljon hyötyä. 

Seppin mukaan Virossa on yhä parikymppisiä nuoria, jotka osaavat hyvin suomea. Virolaisten nuorten kielitaito on karttunut esimerkiksi turismialalla matkatoimistossa työskennellessä ja Suomessa opiskellessa. Myös virolaisissa sotilaspiireissä osataan hyvin suomea. Eikä kannata unohtaa kaikenikäisiä Suomessa työskenteleviä virolaisia myyjiä, bussikuskeja ja lääkäreitä.

Totesimme, että suomalaisille ja virolaisille on toistensa kielten oppiminen kaikista muista vieraista kielistä ehdottomasti helpointa. Joskus olen itsekseni ajatellut, että viron kielen opiskelu pitäisi olla pakollista suomalaisissa kouluissa, niin tajuntaa laajentava kokemus viron kielen opiskelu on omalta kohdaltani ollut. Ajatus on tietenkin mahdoton, juurihan päästiin eroon pakkoruotsista, mutta sukulaiskielen opettelu voisi toimia tienavaajana syvälle suomalaisugrilaiseen omintakeiseen ja maanläheiseen mielenlaatuun. 

Mielestäni suomalaiset eivät ole kiinnostuneita oppimaan viron kieltä. Suomalaiset odottavat, että virolaiset automaattisesti osaavat suomea. Miten ihmeessä suomen kielen osaaminen olisi virolaisille jotenkin helpompaa kuin suomalaisille viron kielen oppiminen? 

Nuorille virolaisille Suomi ei ole enää ikkuna länteen ja suomen kielen oppimisen motivaatiolta on pudonnut pohja. Nuoret virolaiset arvostavat englannin kieltä ja jotkut ovat kiinnostuneita ruotsin kielestä. On sinänsä sääli, että Viron vanhat hansatraditiot ovat murenemassa. Vanhempien virolaisten pakon sanelema laaja kielitaito onkin ihailtava. On upeaa kuulla, kun kieli vaihtuu sujuvasta virosta venäjään, suomeen ja englantiin.   

Jälleen kerran on toistettava, että Suomen kolmos-ja neloskanavien näkyvyyden loppuminen Virossa oli ikävä ja kauaskantoinen asia, sillä niitä kanavia katsottiin paljon. Nyt myös vanhempienkin virolaisten suomen kielen taito rapistuu.

Sepp on tutkinut vilkasta suomalaisten ja virolaisten ylioppilasnuorten kanssakäymistä 1930-luvulla. Mitä kieltä ylioppilaat silloin puhuivat keskenään? Moni suomalainen ylioppilas oli lukenut viron alkeet ja tuli toimeen viroksi ja usein puhuttiin sekakieltä, joka ei ollut viroa eikä suomea. Pyrittiin tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli voi puhua omaa äidinkieltään niin, että kuulija ymmärtää puhutun.

Mikä on siis sukulaiskansojemme kielitaito tänään?

Kun kaksi sukulaiskansan edustajaa kohtaavat, puhutaan huonoa englantia.

And it is a great pity.

 

 

 

 

Välillä kaikki tuntuu niin selvältä. Jotkut vieraani ovat kysyneet, miksi kyltissä on suomen kieltä.

Kyselin marraskuisessa Narva-aiheisessa blogimerkinnässäni, onko muualla Virossa vielä Leninin patsaita. Kukaan ei vastannut, kunnes pari päivää ennen joulua sain postia tuntemaltani suomalaiselta yrittäjältä Pärnusta. Ilahduin kovasti ja nyt luvan kanssa julkaisen hänen tarinansa Pärnun Leninistä.

“Kun muualla kaadettiin patsaita, niin Pärnussa ryhmä aktivisteja otti ja sahasi Leniniltä pään pois. Pään tilalle aktivistit sijoittivat keltaisen varoitusvilkun, sellaisen joka vilkkuu erilaisten työkoneiden katolla.

Niinpä siellä entisen puolueen talon edustalla seisoi pitkään päätön Lenin, varoituksen valoa vilkkuen. Seikka tietenkin rupesi enenevässä määrässä harmittamaan Leninin ystäviä, joita ihme ja kumma myös Pärnusta löytyi.

Niinpä nämä eräänä yönä kävivät nostamassa Leninin pois ja veivät piiloon. Asiasta tietenkin nousi häly, Lenin löytyi ja tuotiin takaisin.

Jostain syystä päädyttiin parkkeeraamaan päätön Lenin modernin taiteen museoksi muuttuneen talon taakse vanhan kuorma-auton päälle, mustaan pakkausmuoviin käärittynä. Siellä se oli pitkään, kunnes viime kesän paikallinen nosturialan yritys kävi hakemassa koristuksen pois. Tällä hetkellä se on kyseenomaisen yrityksen pihalla.”

Näyttää tosiaan kovasti siltä, että Virossa tehtiin tarkkaa työtä 1990-luvun alkuvuosina ja kaikki Leninin patsaat siivottiin pois ja sulatettiin lukuunottamatta Narvan täyspäistä ja Pärnun päätöntä Leniniä. Joitakin ajatuksia koota patsaita turistien iloksi Maarjamäelle on ollut, mutta projektin etenemisestä minulla ei ole tarkempia tietoja.

Meille suomalaisille Leninin patsaan metsästys on harmitonta huvia ja patsaspuistoissa vierailut (Liettuassa on sellainen) ajankulua, mutta baltialaiset lähestyvät asiaa luonnollisesti aivan toisesta kulmasta. Kuten varsin hyvin tiedämme, ovat patsaat muutenkin herkkä aihe täällä. Ymmärsin jotain asian vakavuudesta viime kesänä, kun matkasin Naissaaren läpi neuvostoaikaisen kuorma-auton lavalla. Virolaisten kanssamatkustajieni iloinen puheensorina vaikeni kohta ja ilmeet muuttuivat vakaviksi, kun hylätyn sotilastukikohdan tunnelma tarttui heihin. 

Miksi pitää ehdoin tahdoin yllä ikäviä muistoja?   

 

 

 Kuva on otettu 18.12.2008.

 

 

Mainitsin taannoisessa blogimerkinnässäni Mitä suomalaiset ovat taas tehneet Johan Bäckmanin Pronssisoturi-pamflettikirjan, joka tuolloin ei vielä ollut ilmestynyt. Kuten tiedämme, kirja on sittemmin aiheuttanut paljon kohua ja kohu jatkuu.

Yksi kommentaattori totesi, että kirja on mielenkiintoinen ja että sitä on blogeissa ja muutenkin turha kommentoida, jollei sitä ole lukenut. Tämä on aivan totta. Niinpä hankin kirjan Suomesta käsiini ja luin sen.

Toinen kommentaattori mainitsi, ettei kirjasta kannata paljon puhua ja että se on myrsky vesilasissa. Miksi antaa palstatilaa ääri-ilmiöille? Tälle ääri-ilmiölle on tosin palstatilaa antanut the Economist-lehtikin. The Economist on aivan oikeassa siinä, että Baltian olisi nyt parasta keskittyä talouden alamäestä selviytymiseen ja suhtautua erilaisiin pamflettikirjoitteluihin tyynen passiivisesti. Siitä huolimatta en voi olla kirjoittamatta paria sanaa aiheesta.

Kirja on todellinen synkkä yksinpuhelu, jossa Bäckman sanoutuu irti historiantutkimuksen auktoriteeteista. Itse hän toteaa lehdistötiedotteessaan, että kirja on dokumenttiromaani ja poliittinen mielipidekirja, eikä yritä olla tutkimus.

Kirjan mielenkiintoisinta ja synkintä antia on kuvaus juutalaisten kohtalosta Virossa toisen maailmansodan aikana. Samalla pitää muistaa, että myös muualla Baltiassa oli keskitysleirejä. Bäckman kirjoittaa, että hänen kirjansa on ensimmäinen seikkaperäinen kuvaus aiheesta. Mielestäni on vahinko, että Bäckmanin selkeästi syvät tiedot ja perusteellinen asioihin perehtyminen hautautuvat värittyneiden mielipiteiden alle. Mikä vika keskitien kulkemisessa on?

Bäckman käy kirjassaan läpi monia aiheita. Outoa on Bäckmanin syvä vastenmielisyys Helsingin Sanomia ja Erkkoja kohtaan. Bäckman suomii Mika Waltarin kirjaa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta ja pitää sitä rasistisena natsipamflettina. Kritiikkiä saa myös Seppo Zetterbergin Viron historia. Bäckman käy läpi suomalaisten käyttäytymistä venäläisiä sotavankeja ja Karjalan siviilejä kohtaan toisen maailmansodan aikana. Miten kaikki nämä historian synkät tapahtumat suoranaisesti liittyvät Viron Pronssisoturipatsas-tapahtumiin?  

Lyhykäisyydessään Pronssisoturipatsas-tapahtumat saivat alkunsa, kun Viron hallitus päätti siirtää patsaan alkuperäiseltä paikaltaan Tallinnan sotilashautausmaalle. Vironvenäläiset vastustivat tätä ja Tallinnassa puhkesivat pari päivää kestäneet mellakat keväällä 2007. Pronssisoturiin kulminoituu vironvenäläisten tyytymättömyys ja tapahtumat osoittivat, että Viron kaksi kansanryhmää elävät eri todellisuuksissa. Tapahtumien jälkeen puhuttiin laajasti integraation tärkeydestä. Viron kunniaksi on sanottava, etteivät levottumuudet ole toistuneet.    

Kun ohimennen juttelin Leena Hietasen (Viron kylmä sota -pamflettikirjan kirjoittajan) kanssa aiheesta, totesi Hietanen, että Suomessa on klikki, joka haluaa estää toisenlaisen näkemyksen esittämisen Virosta ja sen historiasta. Onko näin?

  

 

Pronssisoturi-patsas on vaikuttava seisoessaan yksin kukkien ympäröimänä Tallinnan sotilashautausmaalla.

 

Hyvää uudelleen itsenäistymisen 17-vuotispäivää Viron tasavalta!

Virossa on keskiviikkona 20.8. uudelleen itsenäistymisen päivä eli taasiseseisvumispäev. 

Tänä vuonna Viro on viettänyt itsenäisyytensä 90-vuotispäivää 24.2.2008. Tämä vuosiluku on laskettu varsinaisesta itsenäistymispäivästä, Viron kansallispäivästä, 24.2.1918.

Mitä tapahtui 20.8.1991?

Viron korkein neuvosto teki myöhään illalla 20.8.1991 yksimielisen päätöksen palauttaa Viron itsenäisyys.

Tämä oli mahdollista, koska Neuvostoliitto oli heikkouden tilassa. Boris Jeltsin oli Venäjän presidentti ja Mihael Gorbatshov oli Neuvostoliiton presidentti. Jeltsin ei ollut vielä tarpeeksi vahva ja Gorbatsovin ote oli puolestaan heikkenemässä. Moskovassa oli 19-21.8.1991 meneillään vanhoillisten vallankaappausyritys. Neuvostoliito hajosi lopullisesti pian tämän jälkeen.

Virolaiset olivat jo pidempään tehneet erinomaista lobbaustyötä Viron itsenäisyyden eteen ja onnistuivat ajoituksessa täydellisesti. Pääosin virolaisten lobbaustyön ansiosta vuonna 1989 Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi tunnusti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Tämän perusteella virolaiset saattoivat todeta, että Neuvostoliiton miehitys oli laiton.

Itsenäisyyden palautuspäätös oli aikaisemmin alkaneen tapahtumasarjan onnistunut päätös. Tapahtumat olivat edenneet hämmästyttävällä vauhdilla; kansallinen herääminen, joka lähti todenteolla liikkeelle fosforiittikaivoksen perustamisuhasta 1987, Viron taloudellisen itsenäistymisohjelman aloittaminen, uudistusliikkeen Kansanrintaman ja Viron kansallisen riippumattomuuden puolueen perustaminen, Tallinnan laulukentän tilaisuus syyskuussa 1988 (ajanjaksoa kutsutaan myös laulavaksi vallankumoukseksi), Baltian ihmisketju 1989 ja Viron kielilaki.  Viron uudelleen itsenäistyminen oli täysin veretön toisin kuin Latvian ja Liettuan uudelleen itsenäistymiset. 

Suomi teki 25.8.1991 päätöksen diplomaattisuhteiden palauttamisesta Viron kanssa.  Muutoin Suomi taisi seurata tapahtumia pääosin sivusta.

_________________

Kuvassa  Viron tasavallan sinimustavalkoinen lippu liehuu Pitkän Hermannin tornissa Tallinnassa. Pitkän Hermannin torni Toompealla on tärkeä Viron itsenäisyyden symboli.

 

 

 

Näin turistikautena kesäsateella suosittelen kaikille Baltian matkalaisille seuraavia turistikohteita Baltiassa. Näitä kohteita ei löydy Suomesta. Onneksi.

Tallinnassa on erittäin mielenkiintoinen museo, Okupatsioonimuuseum, joka sijaitsee Toompea kadulla,  Toompean kupeessa. Eesti Ekspress-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Leena Hietanen julistaa seuraavasti:

“Amerikan-virolaisen rahoittajan, Olga Kistler-Ritson perustama miehitysmuseo on myös puhdas esimerkki “holocaust denial”- ilmiöstä. Se kieltää holokaustin ainutlaatuisuuden alentamalla juutalaisvainot stalinismin tasolle.”

Väite on niin käsittämätön, että museota kannattaa mennä jo senkin vuoksi katsomaan. Museo sijaitsee modernissa rakennuksessa ja on kompakti ja antaa hyvän katsauksen Viron lähihistoriaan. Museon kellarissa on kokoelma Neuvostoajan sankareiden patsaita.

Tartossa on pieni KGB-sellimuseo.  Tartossa kävijöiden kannattaa käydä tavanomaisten turistikohteiden lisäksi tässä pienessä kellarisellimuseossa, joka sijaitsee ns. Harmaassa talossa Riian tien varrella hiukan keskustan ulkopuolella. Tämä on ensimmäinen KGB-museo, jossa olen käynyt. Myös tämän museon rahoittajat löytyvät Amerikasta. Museo on pysähdyttävä. Siellä käydessä ymmärtää, miksei vastarintaa juurikaan ollut. Sellien pelotevaikutus on selvä.

Vilnassa, Liettuassa, on KGB-museo, joka sijaitsee entisessä KGB-talossa aivan Vilnan keskustassa. Museo on huomattavasti suurempi kuin Tarton museo ja näyttää kuinka perusteellisen ammattitaitoisesti vastarinta nujerrettiin. Museossa on erinomainen näyttely Liettuan lähimenneisyydestä.

 

 

Myös Riiassa, Latviassa, on Miehitysmuseo. Myös tämän museon rahoittajista suuri osa on Amerikasta.

Nämä museot antavat hyvän yleiskuvan Baltian miehitysten eri vaiheista, KGB:n ja gulag-vankileirien toiminnasta Siperiassa. Tässä kohtaa minulla oli taas historian tuntemuksessa aukko. Koulun historiankirjat 1970-luvulla keskittyivät tyystin muihin teemoihin.

 

 

Kuvat ovat Vilnan KGB-museosta.

 

 

Virossa juhannus eli Jaanipäev on vanhalla paikallaan 24.6.  Juhannusta edeltää Voitonpäivä.  Molemmat ovat virolaisten harvoja virallisia vapaapäiviä.

Tänä vuonna sain viettää tuplajuhannukset. Ensin vietin suomalaisen juhannuksen Suomessa ja perään virolaisen juhannuksen Virossa.

Suomalainen ja virolainen juhannus ovat samanlaisia. Kokko on meille suomalais-ugrilaisille yhtä tärkeä.  Lahden molemmin puolin nuoriso hortoilee luonnon helmassa tukevassa humalassa  – ja tänä vuonna yhtä sateen kastelemina.

Déjà vu -juhannus saa minut huomaamaan, että suomalais-ugrilaisina kansoina meillä ihan oikeasti on oma erityisluonteemme. Missään muualla ei iloita juhannuksesta samalla lailla kuin Suomessa ja Virossa – ei edes Ruotsissa.

Suomalainen juhannus on silloin tällöin kesäpäivänseisauksen kohdalla. Virolainen juhannus ei koskaan. Milloin juhannuksen muuten pitäisi olla? Silloin kun päivä on pisimmillään?  

 

Kuvassa Pûhajärv Otepäässä juhannusaattona 23.6.2008.

 

 

Kuten aikaisemmassa merkinnässäni (Suomalaiset tutkiskelevat Viroa) mainitsin, on Martti Turtola kirjoittanut tänä keväänä kirjan Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940. Kirja on nyt käännetty viroksi. Minun on ihan pakko siteerata Eesti Päevalehdessä 13.6.2008 ilmestynyttä Ivo Juurveen  arvostelua kirjasta.

Turtola kritisoi kaikkein terävimmin Eestin päätöstä olla asettumatta sotilaalliseen vastarintaan, sen jälkeen kun Neuvostoliitto esitti Eestille ultimatumin. 

Juurvee vastaa seuraavasti:

“Varmasti talvisodassa pärjänneillä suomalaisilla on sellaisten kategoristen syytösten esittämiseen enemmän oikeutta kuin kenelläkään toisella kansalla. He onnistuivat selviämään toisesta maailmansodasta paremmin kuin Eesti, vieläpä huomattavasti suoraselkäisemmin kuin mikään toinen Itä-Euroopan maa.”

Juurvee jatkaa:

“Nimittäin Suomea ei vienyt talvisotaan hallituksen kaukokatseisuus vaan päinvastoin, täysin epäadevkvaattinen arvio Neuvostoliiton aikomuksista. Sodan uhkauksia pidettiin yksinkertaisesti bluffina.”

Turtolan kirjassa ja Juurveen kritiikissä kulminoituvat mielestäni suomalaisten ja virolaisten välisten suhteiden pohjavire.

Suomalaiset vielä vähän ihmettelevät sitä, miksei Viro pistänyt vastaan ja tuntevat samalla lievää paremmuutta siitä, että itse ryhtyivät vastarintaan ja selvisivät. Virolaiset kunnioittavat ja onnittelevat suomalaisia siitä, että Suomi säilyi itsenäisenä, mutta ovat samalla sitä mieltä, ettei se ollut täysin suomalaisten suuremmoisen viisauden ansiota.

Mitä mieltä te olette? Onko isoveliasenteelle enää sijaa?   

Sekä kirja että arvostelu kannattaa lukea. Käännökset ovat omaa tuotantoani. Merkinnän otsikko on lainattu Juurveelta.