Lasnamäki on Tallinnan suurin kaupunginosa ja siellä asuu vähän yli 110.000 asukasta kaikkiaan noin 400.000 tallinnalaisesta. Lasnamäkeläisistä yli puolet on kansallisuudeltaan venäläisiä. Lasnamäki on kaupunki kaupungissa ja sillä on myös oma televisiokanava. Lasnamäki on monessa suhteessa myyttinen. Nykymuotonsa Lasnamäki sai 1970-luvulla, jolloin sinne alettiin rakentaa suuria elementtikerrostaloja, joihin asutettiin viimeisessä venäläistämisaallossa tulleet venäläiset. Lasnamäki on epäonnistuneen Viron venäläistämisyrityksen elävä muistomerkki.

Länsimaisin silmin katsottuna Lasnamäki on kolossaalisen ruma ja ikävän näköinen paikka. Vieraani kysyvät minulta, onko siellä vaarallista. En osaa varmaa vastausta antaa, mutta kerron, että Lasnamäellä asuu aivan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä. Useat työtoverini ovat lasnamäkeläisiä ja heille kaupunginosa on koti, monelle jo toisessa sukupolvessa. Onhan Helsingissä ja muissa suomalaisissa kaupungeissa tapana aikuisena muuttaa takaisin lapsuudenkaupunginosaan, miksei siis Lansamäelläkin?

Työtoverini Dmitrin pöydällä on hieno valokuva Lasnamäen öisistä valoista. Lasnamäen öinen siluetti on kieltämättä kaunis. Mikäpä siinä, vaikka lapsuuden maisemat ovat Jakomäen kerrostalojen asfalttipihat tai Lasnamäen hoitamattomat joutomaat, samoja leikkejä niissä on leikitty kuin Töölön takapihoillakin.

Kirjailija Mari Saat on kirjoittanut mielenkiintoisen pienoisromaanin Lasnamäe lunastaja, joka kertoo venäläisen Natalja Filippovnan ja tämän teini-ikäisen tyttären Sofian elämästä Lasnamäellä. Kirja voitti juuri vuoden 2008 Viron kirjallisuuspalkinnon ja ansaitsisi tulla käännetyksi suomen kielelle. Kriittisen näkemyksen mukaan kirja on satukirjanomainen ja henkilöhahmot stereotyyppejä ja epäillään myös, että palkinto tuli aiheen vuoksi, sillä virolaisessa kirjallisuudessa venäläisvähemmistö on harvoin pääroolissa. 

Taloustieteilijä Mari Saat opettaa Tallinnan teknisessä yliopistossa yritysetiikkaa ja kertoo Postimees-lehden haastattelussa, että “tietenkään kaikki ei ole rahassa mitattavaa, mutta kun rahaa ei ole, on ihmisillä todella vaikeaa. Minua häiritsee, kun alinomaan sanotaan, ettei raha ole niin tärkeä. Raha kuitenkin tosiasiassa mahdollistaa perustarpeiden täyttämisen, joita ilman on murheellista.”

Kirjan päähenkilö Natalja työskentelee Lasnamäellä sijaitsevassa elektroniikkatehtaassa. Tehdas on mitä ilmeisimmin Elcoteqin tehdas, vaikkei sitä kirjassa sanota. Kirjan tapahtumat ajoittuvat edellisen suuren talouskriisin, Venäjän kriisin, aikaan vuoteen 1997. Nataljan työ elektroniikkatehtaassa loppuu ja kirja on kertomus siitä, miten kouluttamaton ja kielitaidoton yksinhuoltaja tyttärineen kohtaa rahattomuuden ja nälän.

Teemat ovat tämän päivän Viron taloustilanteessa hyvin ajankohtaisia ja niillä ei juurikaan ole yhtymäkohtia suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalituilla elävien ihmisten ongelmien kanssa. Moni varmasti muistaa toimittaja Ilkka Malmberg Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen marraskuussa 2008 kirjoittaman jutun Köyhän vuosi, jossa kuvailtu suomalaisten köyhien elämä tuntuu tältä puolen Suomenlahtea käsittämättömältä hyvinvoinnilta. 

Tämän hetkinen taloustilanne ja rajusti kasvava työttömys (vuoden loppuun mennessä 100.000 työttömän raja menee rikki Virossa) ovat valitettavasti omiaan lisäämään kaikenlaisia ääriliikkeitä, prostituutiota, huumausaineiden käyttöä ja rikollisuutta.  

Mikä neuvoksi, kun työtä ja rahaa ei ihan oikeasti ole?

 

Tagit: Elcoteq, Helsingin Sanomat, Ilkka Malmberg, Kuukausiliite, Lasnamäki, Mari Saat, Postimees, Tallinnan tekninen yliopisto, Vuoden 2008 Viron kirjallisuuspalkinto

Merkintä julkaistiin 18.3.2009 klo 17:53 osioon Kirjallisuus. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 -feedin avulla. Voit kommentoida tai viitata merkintään omasta blogistasi.