Keskustelimme erään kerran lounaalla siitä, millaista on olla expatti eli komennuksella ulkomailla. Paikalla oli kaksi virolaista, jotka ovat työnsä puolesta nähneet useamman expatin tulevan ja menevän ja kaksi Virossa yksin elävää expattia.

“Tapamme aikaa”,  kerroimme yhdestä suusta ja jatkoimme, “välillä ajamme autolla jonnekin, että voisimme tuntea kuuluvamme johonkin, liikenteen rytmiin ja muiden joukkoon. Aina ei voi lukea kirjoja eikä kuunnella musiikkia, eikä istua kahvilassa tai ravintolassa.” Toinen expatti jatkoi: “Pateettisinta on, että osaan tämän ravintolan ruokalistan ulkoa”.

Mutta on expattiudessa ollut hyviäkin puolia. Yksi parhaimpia on itsensä toteuttaminen ja uusien harrastusten löytäminen.

Expatin riskinä on tehdä liikaa töitä, kun muuta elämää uudessa maassa ei ainakaan alkuun ole. Töitähän varten ulkomaille muutetaan, eikö? Oppaiden ja neuvojen mukaan expatin pitää tutustua paikalliseen elämään, tapoihin ja kulttuuriin, oppia kieltä ja hankkia ystäviä paikallisten keskuudesta, että työkin sujuisi pidemmän päälle paremmin.

Elin Virossa täsmälleen ohjeiden mukaan, opettelin kieltä ja olin iloisen aktiivinen ja aloitin useita uusia harrastuksia. Luonani vieraili venäjänkielen opettaja Grigor  (venäjän opinnot jäivät kesken), vironkielen opettaja Katrin (viron kielen tasokokeen tuloksena oli 99 pistettä (maksimi 100 pistettä)), pokeriammattilaiset Vallo ja Madis (pokeria pelaan kotitarpeiksi, mutta varmasti huonommin kuin Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama), raikihieroja Raimo Kalv (kaikki suomalaisystävättäreni vaativat päästä hänen käsittelyynsä) ja intialainen joogaopettaja Jaiveer (jooga ei ole hassumpi harrastus keski-ikäiselle takakireälle naisihmiselle). Tennistä yritti opettaa tennispro Taavi (tennis on hieno, mutta aikuiselle aloittajalle liian tekninen laji). Olen expattikavereilta kuullut hyvistä purjehdus-, ruoanlaitto- ja valokuvauskursseista, mutta niitä en ehtinyt kokeilla.

Mielenkiintoisinta ja samalla hauskinta Virossa oli kuitenkin blogin kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen.

Kiitos Juha-Pekka Raeste, että annoit tilaisuuden blogin pitämiseen. 

Baltia kiinnostaa meitä suomalaisia. Erityisesti Viro on sydäntämme lähellä, eikä vähiten sen vuoksi, että Suomi on Viron tärkein kauppakumppani ja suurin sijoittaja, jos jätetään ruotsalaisten sijoitukset Baltian pankkeihin huomioimatta. Baltian taloudet ovat koko uudelleen itsenäistymisen ajan kehittyneet huimaa vauhtia ja muutokset ovat olleet nopeita. Nyt Baltian maiden taloudet ovat vapaassa pudotuksessa ja se tekee niistä – valitettavasti – vieläkin mielenkiintoisempia.

Joka päivälle riittää edelleen monia kirjoittamisen aiheita, mutta koska muutin Suomeen, päättyy Baltian kirjeenvaihtaja -blogi osaltani tähän.

Viimeksi tänään oli julkisuudessa aiheellista kritiikkiä Viron hallituksen uusimmista säästöajatuksista. Hallitus kaavailee, ettei se kahteen seuraavaan vuoteen maksaisi aikaisemmin sovittua omaa osaansa kansalaisten eläkesäästämisestä. Kansalaisten eläkesäästäminen loppuisi valtion yksipuolisella päätöksellä aikana, jolloin osakekurssit olisivat alhaisimmillaan ja sijoitusaika otollisin. Puhumattakaan kansalaisten luottamuksen menetyksestä eläkejärjestelmään. No, eipä mennä enää aiheeseen syvemmälle. 

Ja lopuksi tärkein:

Arvoisat kommentaattorit, mitä lämpimimmät kiitokset asiantuntevista, terävistä ja hauskoista kommenteistanne ja erinomaisista mielipiteistänne.

Suuret kiitokset kaikille lukijoille.

Mikä on turvallisin sijoittamisen muoto?

En ollut uskoa korviani, kun keskustelin ohimennen erään ns. kansan syvien rivien edustajan kanssa säästämisestä. Virolaismies kysyi minulta, kannattaako kovalla työllä ansaitut rahat pitää kruunuissa vai euroissa.

Koska olin vapaalla, en lähtenyt laajasti selvittämään Viron talouden nykytilaa ja enkä sitä, että valuutta on uskon asia ja että Virossa kansalaiset ja yhteisöt ovat näihin päiviin asti kiitettävästi tallettaneet varojaan kruunuissa, enkä myöskään sitä, mistä johtuu kruunuista saatavan talletuskoron (yön yli-korko 4,60 %) ja vastaavan eurokoron (0,55 %) ero. Vastasin sensijaan varovasti, että ulkomaalaisena itse pitäisin ylimääräiset rahat pankkitilillä varmuuden vuoksi euroissa.

Muistutan taasen Viron pankkijärjestelmän erinomaisuudesta, jonka seurauksena kaikki virolaiset tilit ovat monivaluuttatilejä, jolloin niillä voi yhtäaikaa olla mitä tahansa vaihdettavaa valuuttaa. Sanon asian vielä toisin päin, Suomessa jokaista valuuttaa kohden pitää avata oma tilinsä, Virossa samalla tilillä voi olla yhtäaikaa kruunuja, euroja ja mitä tahansa muutakin valuuttaa. Virolainen pankkitili on siten erittäin kätevä.

Virolaismiehen ratkaisu yllätti täysin. Mies kertoi pitävänsä rahansa euroissa käteisenä kotonaan.

Hyvä, olimme samoilla linjoilla valuutan suhteen, mutta – eikö häntä huolettanut varkaus tai tulipalo tai jokin muu onnettomuus? 

Ja vielä tärkeämpi kysymys, mikä oli hänen luottamuksensa pankkijärjestelmään?

Uskon ja toivon, että keskustelukumppanini sijoituskäyttäytyminen on harvinaista tämän päivän Virossa. Muinaisessa Suomessa sukanvarsisäästäminen oli yleistä, nykyään tuiki harvinaista.

Kyllä pankkeihin pitäisi sen verran voida luottaa, myös Virossa.

 

 

Kuvassa SEBPankin komean pääkonttorin lasiseinää Tallinnan keskustassa.

Virolaiset ovat riemukasta ja piristävää matkaseuraa.

Kävin viikonvaihteessa Tukholman risteilyllä tyttöjen kanssa. Lähtösatamana oli Tallinna, laivana Tallinkin omistama M/S Victoria I ja matkaseurana kolme virolaista iloista ja kaunista naista.

Valmistauduimme Tukholman matkaamme huolella. Tytöt hankkivat ensimmäisen illan eväät ja juomat, sillä tottakai hytissä pitää olla juomaa ja ruokaa. Tiedossa oli, ettei hytin ikkuna aukea, joten ruokia ei saanut ulos kylmään. llalliseksi meillä oli suolakurkkua, savujuustoa, sieni- ja silakkasalaattia, leipää, viinimarjoja ja paljon muita herkkuja. Seuraavana aamuna söimme kunnon aamiaisen. Kalliissa Tukholmassa meidän ei luonnollisesti kannattanut syödä, koska illaksi oli luvassa laivan hyväksi tiedetty seisova pöytä, viroksi muuten rootsilaud.

Sanomattakin on selvää, että kaunis Tukholma teki vaikutuksen meihin. Natalia, joka oli ensimmäisellä länsimatkallaan, ihmetteli erityisesti sitä, kuinka ruotsalaiset voivat jättää polkupyöränsä pihalle. Lasnamäessä pyöriä ei voi säilyttää ulkona. Merenkäynti avoimella Itämerellä (viroksi Läänemeri eli Länsimeri) oli yllättävän kovaa, Suomen ruotsinlauttojen reitti on enemmän saariston suojassa.

Olen aikaisemminkin huomannut, että monet virolaiset suhtautuvat matkustamiseen suurella intohimolla, mutta samalla hyvin suunnitelmallisesti ja järkevästi. Tämä juontaa – kuinkas muuten – juurensa neuvostomiehityksestä.  Neuvostomiehityksen yksi monista ikävyyksistä oli ulkomaille matkustamisen kielto tai ainakin äärimmäinen vaikeus. Tämä tosiasia on mielestäni yksi Neuvostoliiton hajoamisen vähemmän tunnustettuja syitä. Jos ihmiseltä on kielletty vapaa liikkuminen, kaipaa hän sen mahdollisuutta enemmän kuin varsinaisesti tarvitsisikaan.

Oli niin tai näin, virolaisilla on vielä tänä päivänä patoutunut matkustamisen tarve, jota 17 vuotta ei ole riittänyt poistamaan. Ja kyllä he matkustavat. Euroopan unionin lyhyimmistä lomista huolimatta kollegani ovat kiertäneet Burmat, Borneot ja Amerikat. Tehokkaasti he käyttävät loman jokaisen tunnin hyväkseen ja matkojen tempo on häkellyttävä. Lepolomat ovat suomalaisia varten.

Virossa on matkakirjojen buumi ja monen kirjan aiheena on virolainen ulkomailla. Esimerkiksi Epp Petronen toimittama kirjasarja virolaisnaisten elämästä ja kokemuksista ulkomailla on hyvin suosittu. Olev Remsu muistelee kirjassaan Kodunt kaugemal – Reisikirjad laiast maailmast (Kotoa kauempana – Matkakirjeet laajasta maailmasta) ensimmäistä matkaansa ulkomaille Suomeen vuonna 1991:

“Sydän värisi, kun astuin Helsingissä maankamaralle, en pysynyt nahoissani. Vihdoin pääsin minäkin tänne! Sen jälkeen tulivat pitkät oleskelut Kiinassa, maailmanympärimatka, Afrikka ja Aasia.”  

Vuosi 2009 tulee olemaan julma Viron matkatoimistoille ja moni matkatoimisto lopettaa, mutta laskukauden jälkeen matkustaminen kasvaa varmasti. Tällä vuosituhannella matkoihin käytettiin sumeilematta velkarahaa eikä vain kulutusluottoja, vaan usein asuntolainat onnistuttiin mitoittamaan ainakin yhtä matkaa isommiksi. Nyt on asuntolaina- ja matkustusbuumi ohi ja lainojen takaisinmaksun aika.

Virolaiset osaavat nauttia, eikä matkoilta haeta luksusta vaan uusia kokemuksia. ”Myös perheet voivat hyvin yöpyä hostelissa”, selitti eräs suuremman yrityksen virolainen rahoitusjohtaja minulle kertoessaan taannoisesta perhelomastaan Riiassa ja “kesäisin me tietenkin telttailemme”.  Hyvä kollegani muisteli lomamatkaansa Helsingissä. Hän oli perheensä kanssa matkustanut metrolla metroradan päästä päähän – viisi kertaa. 

Minä ainakin otan oppia virolaisten matkustustavoista ja yövyn seuraavalla kerralla hostelissa ja yritän katsella maailmaa avoimin ja vähän vähemmän vaativin silmin.

Kaikki kyselevät, milloin talouden pohjakosketus on saavutettu. Yhtä mieltä ollaan siitä, että vuosi 2009 on heikoin ja sitten alkaa jonkinlainen nousu, onko se hidas vai vähän nopeampi, sitä ei kukaan tiedä.Tällä viikolla ehdittiin maailmalla jo hetken iloita osakekurssien nousun yrityksestä. Kuten hyvin tiedämme, osakekurssit virkoavat ensin, koska ne ennakoivat tulevaisuutta noin puolta vuotta aikaisemmin. Mitä mieltä te olette tulevan nousun ajankohdasta ja käyrän muodosta?

Milloin sitten on oikea aika sijoittaa Baltiaan?

Onneksi en ole tällä palstalla liiemmin sijoitusneuvoja jaellut, koska arvioin pörssin ja kiinteistömarkkinan yliarvostetuiksi. Oma aivan henkilökohtainen näkemykseni on, että tänä vuonna jossakin vaiheessa, mutta ei ihan vielä, voi tulla hyviäkin mahdollisuuksia. Tämä on tietenkin aivan liian yleistä jutustelua ja oikea ajankohta riippuu monesta tekijästä. Paras kauppa syntyy, kun vastapuoli on epätoivon partaalla ja hädänalaista tilaa päästään maksimaalisesti käyttämään hyväksi ja ihan niin pitkällä ei Virossa vielä olla. Varastot ovat uusia autoja sekä käytettyjä liising-autoja täynnä, pörssi hakee pohjia ja kiinteistöhinnat laskevat edelleen. Kauppojen ikkunoissa on alennus-ja tyhjennysmyynti-ilmoituksia.

Perjantaina 27.3.2009 ilmestyneessä Äripäevassa oli juttua Viron tammikuun 2009 vienti-ja tuontitilastoista, jotka näyttävät todella synkiltä. Tammikuussa 2009 Viron vienti supistui 29 prosenttia verrattuna edellisen vuoden tammikuuhun. Äripäevassa haastatellut yrittäjät odottavat lukujen tasaantumista. Kun tarkemmin katselee viennin ja tuonnin rakennetta, on valitettavasti nähtävissä, että vienti tulee vieläkin supistumaan, koska tuonti tärkeimmistä kaupankäyntimaista on laskenut vielä enemmän (36 prosenttia). Positiivista asiassa on se, että kauppataseen vaje supistui, mutta tämä on lyhytaikainen ilo.

Todennäköistä on siis, että Virossa vienti tulee supistumaan edelleen, jonka seurauksena työttömyys kasvaa, kulutus supistuu ja verotulot vähenevät.

Kuulostaa suomalaisen sijoittajan näkökulmasta valitettavan hyvältä.

Istuin taas kerran taksissa matkalla peltikorjaamosta keskustaan.

Virossa autokorjaamoilla on huonot ajat, koska nyt jätetään autojen pienet naarmut ja kuhmut korjaamatta, sillä vakuutuksen omavastuu on liian suuri raha maksettavaksi. Ns. vauras asiakas hyötyy tilanteesta. Kun autoon tulee klommo, saa vakuutusyhtiön korvauspäätöksen tunneissa ja auto halutaan heti korjaamoon, koska muita töitä ei ole.

En uskonut, että minusta tulisi peltikorjaamojen vakioasiakas, kun kerran kuuntelin erään kokeneen suomalaisen kertomuksia siitä, kuinka monta kertaa hänen autoansa oli maalattu. Näin vain kävi minullekin.  

Taksikuskinani oli ensimmäistä kertaa nainen, joten en malttanut olla jututtamatta ystävällistä naiskuskia. Kuljettaja kertoi, että firmassa on töissä kourallinen naisia. Arvioimme yhdessä, että naiskuljettajia saattaisi olla Tallinnan taksikuljettajien joukosta pari prosenttia. Virossa on vielä yllättävän paljon hyvin miesvaltaisia ammatteja.

Taksiautoilun määrä on kovasti vähentynyt niinkuin muunkin autoilun. Tallinnassa taksiliiketoiminta on vapaa ja tästä johtuen taksien määrä on suuri, takseja on yli 4000 vähän yli 400.000 tallinnalaista kohden. Takseja on siten enemmän kuin Helsingissä. Taksifirmoja on Tallinnassa yli 60 ja mukaan mahtuu kauniisti sanottuna monenlaisia toimijoita. Edellisen taksiaiheisen kirjoituksen kommenttien mukaan luotettavimpina pidetään Tulikaa ja Tallink Taksoa.

Takseja voi olla liikenteessä yhtä aikaa vaikka kuinka paljon. Osa takseista on laskenut hintoja, kuten esimerkiksi Tulika, mutta joidenkin hinnat ovat taivaissa. Kannattaa siis edelleen huolellisesti tutustua taksin takaikkunnan hinnastoon ennen kyydin hyväksymistä.

Vuokrakuskeille, jotka maksavat taksifirmalle kiinteää kuukausivuokraa autostaan ja bensan, tilanne on vaikea. Työpäivät venyvät 12-14 tuntisiksi ja siitä huolimatta päivän työllä ei välttämättä saa maksetuksi edes taksin vuokraa. Taksifirman ja kuljettavan sopimuksessa lukee, että taksifirma takaa kuskille työn, mutta taloustilanteessa ollessa nykyisen kaltainen, menettää sopimuspykälä merkityksensä. Kun asiakkaita ei ole, ei ole työtäkään. Naiskuski kertoi ostavansa ansioillaan lapsilleen ruokaa ja katsovansa sitten, mihin rahat riittävät.

Tavoistani poiketen annoin kuskille juomarahaa.

Anglosaksisen kasinokapitalismin jälkimainingeissa eletään parhaillaan suvantovaihetta. Kaikki uutiset ovat edelleen huonoja ja talouskeskustelu Baltiassa pyörii yhä tiiviimmin yhden teeman ympärillä. Viimeksi Eesti Ekspress kirjoitti 19.3.2009 IMF:n raportista, jossa oli stressitestattu Viron talouden sietokykyä, jos kruunun devalvoitaisiin esimerkiksi 30 prosentilla. Laskelmien mukaan pankit juuri ja juuri kestäisivät ja lainasalkkut happanisivat 10 prosentin verran.

Käännetään siis maanantain ratoksi katse toiseen aiheeseen.

Tänään 23.3.2009 julkaistaan Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama kirja “Kaiken takana oli pelko – kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisinâ€� ja kirjan julkistamisen kunniaksi järjestetään Helsingissä seminaari. Helsingin Sanomien mukaan seminaaripäivänä on odotettavissa venäläisen NaÅ¡i-nuorten järjestämä mielenosoitus ja tieto mielenosoituksesta on poikinut myös ilmoituksia vastamielenosoituksien järjestämisistä.

Suomessa jo jonkin aikaa käyty innokasta keskustelua Virosta ja sen lähihistoriasta. Sofi Oksasen Finlandia-palkinnon voittanut kirja “Puhdistus” toi aihepiiriä suuren yleisön tietoisuuteen. Keskustelu on tietenkin hyvä asia, mutta Suomessa Viro-keskustelu kääntyy aina auttamatta – ennemmin tai myöhemmin – keskusteluksi Suomesta ja sen suhteesta Venäjään. Ilmiselvästi emme pysty käsittelemään Viron asioita ilman Suomi-kytkentää ja omien traumojemme käsittelyä. Tämän ovat virolaiset viisaat Suomessa vaikuttavat naiset Iivi Anna Masso ja Imbi Paju monesti tuoneet esille.

Imbi Paju kertoi eräässä Viker Raadion haastattelussa, että suomalaisilla on omien traumaattisten kokemustensa vuoksi vaikea suhtautua Viroon objektiivisesti ja että heillä on paljon vähäisille tiedoille perustuvia ennakkoluuloja virolaisista. Pajun mukaan ruotsalaiset ymmärtävät paremmin Viron asioita ja heidän kanssaan on helpompi puhua Viron historiasta.

Suomalaisessa Viro-keskustelussa palataan aina samoihin vanhoihin kuluneisiin teemoihin; ovatko suomalaiset jotenkin parempia, kun he ryhtyivät aseelliseen vastarintaan ja virolaiset eivät (eivät ole), keskustellaan ikuisesti semantiikasta, miehitettiinkö Viro vai ei (miehitettiin),  suomalaiset ovat suomettuneita ja virolaiset eivät (totta), millaiset ovat suomalaisten ja virolaisten suhteet Venäjään (traumaattisia), kumpi on hoitanut asiansa paremmin, pitääkö historiaa muistaa ja jos, niin millä tavalla.  Paju, Oksanen ja Musso painottavat muistamisen tärkeyttä ja menneisyyden kieltämisen vahingollisuutta.

Mitä, jos katsoittaisiin välillä eteenpäin? 

Selvää on, että Viron menneisyys on vaikea. Kun yritän täällä Virossa puhua lähihistoriasta, haluavat keskustelukumppanini nopeasti vaihtaa puheenaihetta. Ymmärrän, ettei vanhojen asioiden kaivelu asianomaisten mielestä ole tarpeen eikä hedelmällistä ja ettei tavallisten virolaisten suhtautuminen ole asioiden kieltämistä vaan tervettä itsesuojeluvaistoa. Asiat ovat niinkuin ne ovat ja virolaiset haluavat keskittää toimintatarmonsa tulevaisuuden rakentamiseen.

Virosta katsottuna Suomen kirjamarkkinat ovat iso markkina ja suomalaiset ovat ahkeria lukijoita. Viroa käsittelevät kirjat julkaistaan ensin Suomen markkinoille ja aikanaan osa niistä käännetään viroksi. Taitaa tosiaan olla niin, että menneisyydestä ollaan enemmän kiinnostuneita Suomessa kuin Virossa myös puhtaasti taloudellisessa mielessä.    

 

  

 

Imbi Pajun ensin suomeksi ilmestynyt kirja Torjutut muistot on Ruotsin kouluissa otettu oppikirjaksi.

Sami Lotila on Virossa asuva suomalaistoimittaja, joka kirjoittaa kolumneja Õhtulehteen otsikolla “Suomalaisen totuus Virosta”. Viimeinen kolumni 4.3.2009 “Hyeenan moraali ja simpanssin tavat” on todella reipas. Kolumni on tähän mennessä kerännyt kokonaista 800 kommenttia. Poimin vapaasti suomentaen muutamia näytteitä Lotilan sanan säilästä:

“Viron talousihme? On todella ihmeellistä, että on olemassa maa, joka yrittää pärjätä ilman mitään taloutta.”

“Hyvää virolaista kehitystä: Neuvostoliiton rikkaimmasta maasta Euroopan unionin kaikista köyhimpien maiden joukkoon.”

“Virolaisen moraali on yhtä puhdas kuin alusvaatteet, jotka virolainen vaihtaa kerran viikossa. Niin usein? Vaatteet saa puhtaaksi pesten, mutta moraalin kanssa onkin vaikeampaa. Virolaisella moraalilla varustettu mies pesee mieluummin rahaa kuin alusvaatteitaan.”

“Virolainen yhteiskunta on kuin hyeena, joka armottomasti repii rikki heikot ja jättää preerialle kuolemaan.”

Kansanedustaja Hannes Rumm  pohtii 19.3.2009 Õhtulehden artikkelissaan “Miksi suomalaiset eivät enää rakasta meitä“ kansojemme välisten suhteiden nykytilaa ja palaa aiheeseen blogissaan vielä laajemmin. Rumm aloittaa toteamalla: “Kun katsoo mediaamme, näyttää viimeisen parin vuoden perusteella todellakin siltä, että Suomen ja Viron väliset naapurisuhteet olisivat yhtä hyvät kuin Israelin ja Palestiinan väliset suhteet.”

Viron lehdistössä ovat suomalaiset Johan Bäckman, Leena Hietanen ja Sami Lotila viime aikoina saaneet paljon pastatilaa räväköillä kannanotoillaan. Toki tasapuolisempiakin kirjoituksia löytyy, esimerkkinä vaikka Jarmo Virmavirtan kolumnit Eesti Päevalehdessä.

Rumm on aivan oikeassa siinä, etteivät tasapuoliset ja asialliset kirjoitukset nykyisenä ”klikkailun” aikana takaa sitä, että ihmiset painavat enteriä. Ja tietenkin on niin, että mitä enemmän klikkauksia, sitä enemmän mainoskruunuja tai euroja kyseinen media ansaitsee. Olenko naiivi, jos väitän, ettei sensaatiohakuinen kirjoittelu maidemme lehdistössä puolin ja toisin voi oikeasti vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme naapureistamme? Vai onko niin, että internet ja klikkauksien metsästys on pysyvästi muuttanut tiedonvälitystä viihteellisemmäksi ja kärjistävämmäksi?

Ja vastauksena otsikon kysymykseen:

Kyllä me suomalaiset vielä rakastamme virolaisia ja tulemme jatkossakin rakastamaan.

Vai mitä?

 

Minä ainakin.

 

 

Lasnamäki on Tallinnan suurin kaupunginosa ja siellä asuu vähän yli 110.000 asukasta kaikkiaan noin 400.000 tallinnalaisesta. Lasnamäkeläisistä yli puolet on kansallisuudeltaan venäläisiä. Lasnamäki on kaupunki kaupungissa ja sillä on myös oma televisiokanava. Lasnamäki on monessa suhteessa myyttinen. Nykymuotonsa Lasnamäki sai 1970-luvulla, jolloin sinne alettiin rakentaa suuria elementtikerrostaloja, joihin asutettiin viimeisessä venäläistämisaallossa tulleet venäläiset. Lasnamäki on epäonnistuneen Viron venäläistämisyrityksen elävä muistomerkki.

Länsimaisin silmin katsottuna Lasnamäki on kolossaalisen ruma ja ikävän näköinen paikka. Vieraani kysyvät minulta, onko siellä vaarallista. En osaa varmaa vastausta antaa, mutta kerron, että Lasnamäellä asuu aivan tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä. Useat työtoverini ovat lasnamäkeläisiä ja heille kaupunginosa on koti, monelle jo toisessa sukupolvessa. Onhan Helsingissä ja muissa suomalaisissa kaupungeissa tapana aikuisena muuttaa takaisin lapsuudenkaupunginosaan, miksei siis Lansamäelläkin?

Työtoverini Dmitrin pöydällä on hieno valokuva Lasnamäen öisistä valoista. Lasnamäen öinen siluetti on kieltämättä kaunis. Mikäpä siinä, vaikka lapsuuden maisemat ovat Jakomäen kerrostalojen asfalttipihat tai Lasnamäen hoitamattomat joutomaat, samoja leikkejä niissä on leikitty kuin Töölön takapihoillakin.

Kirjailija Mari Saat on kirjoittanut mielenkiintoisen pienoisromaanin Lasnamäe lunastaja, joka kertoo venäläisen Natalja Filippovnan ja tämän teini-ikäisen tyttären Sofian elämästä Lasnamäellä. Kirja voitti juuri vuoden 2008 Viron kirjallisuuspalkinnon ja ansaitsisi tulla käännetyksi suomen kielelle. Kriittisen näkemyksen mukaan kirja on satukirjanomainen ja henkilöhahmot stereotyyppejä ja epäillään myös, että palkinto tuli aiheen vuoksi, sillä virolaisessa kirjallisuudessa venäläisvähemmistö on harvoin pääroolissa. 

Taloustieteilijä Mari Saat opettaa Tallinnan teknisessä yliopistossa yritysetiikkaa ja kertoo Postimees-lehden haastattelussa, että “tietenkään kaikki ei ole rahassa mitattavaa, mutta kun rahaa ei ole, on ihmisillä todella vaikeaa. Minua häiritsee, kun alinomaan sanotaan, ettei raha ole niin tärkeä. Raha kuitenkin tosiasiassa mahdollistaa perustarpeiden täyttämisen, joita ilman on murheellista.”

Kirjan päähenkilö Natalja työskentelee Lasnamäellä sijaitsevassa elektroniikkatehtaassa. Tehdas on mitä ilmeisimmin Elcoteqin tehdas, vaikkei sitä kirjassa sanota. Kirjan tapahtumat ajoittuvat edellisen suuren talouskriisin, Venäjän kriisin, aikaan vuoteen 1997. Nataljan työ elektroniikkatehtaassa loppuu ja kirja on kertomus siitä, miten kouluttamaton ja kielitaidoton yksinhuoltaja tyttärineen kohtaa rahattomuuden ja nälän.

Teemat ovat tämän päivän Viron taloustilanteessa hyvin ajankohtaisia ja niillä ei juurikaan ole yhtymäkohtia suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalituilla elävien ihmisten ongelmien kanssa. Moni varmasti muistaa toimittaja Ilkka Malmberg Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen marraskuussa 2008 kirjoittaman jutun Köyhän vuosi, jossa kuvailtu suomalaisten köyhien elämä tuntuu tältä puolen Suomenlahtea käsittämättömältä hyvinvoinnilta. 

Tämän hetkinen taloustilanne ja rajusti kasvava työttömys (vuoden loppuun mennessä 100.000 työttömän raja menee rikki Virossa) ovat valitettavasti omiaan lisäämään kaikenlaisia ääriliikkeitä, prostituutiota, huumausaineiden käyttöä ja rikollisuutta.  

Mikä neuvoksi, kun työtä ja rahaa ei ihan oikeasti ole?

 

Yhdysvaltojen ex-ulkoministeri Condoleezza Rice piti taannoin erittäin mielenkiintoisen puheen Stanfordin yliopiston seminaarissa. Maanantaina 16.3.2009 sekä Äripäev että Postimees-lehdet uutisoivat puhetta raflaavasti kertomalla, että Rice oli ottanut Viron ja El Salvadorin esimerkiksi maista, joissa asiat ovat erityisen hullusti.

Mitä Rice itse asiassa sanoi?

Rice kertoi, että Itä-Euroopan maat ottivat 1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahdettua demokraattisen kapitalismin ohjenuorakseen rakentaessaan uutta yhteiskuntaa. Itä-Euroopan maat uskoivat, että demokraattinen kapitalismi on paras yhteiskuntamuoto tuottamaan talouden kasvun kautta sosiaalista oikeudenmukaisuutta kansalaisilleen. Rice otti positiiviseksi esimerkiksi Viron, jossa tehtiin hyvin agressiivisia valintoja ja valittiin matala tasaveromalli ja panostettiin internet-pohjaiseen hallintoon. Nyt maailmantalouden kriisi vaikuttaa tehtyihin valintoihin ja saa ne näyttämään huonoilta ja asettaa uudet heikot maat tiukkaan tilanteeseen.  

Kansalaiset ovat alkaneet epäillä, ovatko heidän hallitustensa tekemät agressiiviset valinnat demokraattisen kapitalismin hyväksi sittenkään oikeaan osuneita. Rice otti esimerkiksi Latvian hallituksen kaatumisen ja mielenosoitukset.  Ricen mukaan ei pidä aliarvioida sitä painetta, missä nämä maat tällä hetkellä ovat. Ricen mukaan sekä Yhdysvaltojen että erityisesti EU:n pitäisi tukea demokraattisen kapitalismin valinneita jäsenmaitaan.

Condoleezza Ricen puhe osui naulan kantaan.

Virossa ollaan selvästi peloissaan kansalaisten mahdollisesta tyytymättömyydestä tehtyjä valintoja kohtaan ja  mahdollisten tulevien konfliktitilanteiden syntymistä yritetään estää kaikin keinoin etukäteen. Postimees-lehden artikkelissa kerrottiin maanantaina Viron oikeusministeriön lakiehdotuksista koskien mielenosoitusten taltuttamista. 

Lakiehdotuksen mukaan levottomuuksia voitaisiin tulevaisuudessa estää sensuurilla, ulkonaliikkumiskielloilla, sotilaiden tuomisella kaduille ja ihmisten pidättämisillä ilman oikeudenkäyntiä 15 päivän ajaksi. Lakiluonnos on vielä käsittelyssä. Ehdotus kuulostaa kovin epädemokraattiselta, mutta taustalla on mitä ilmeisimmin pelko yhteiskuntarauhan säilymisestä.

Condoleezza Ricen kuuluttama demokraattinen kapitalismi on - kaikkine vikoineen - paras tapa järjestää yhteiskunta ja tämän hetkinen vakava talouskriisi horjuttaa tuoreiden kapitalististen maiden kansalaisten uskoa järjestelmään. 

Mitä uskon palauttamiseksi on mahdollista tehdä?

 

 

 

Kun muutin Viroon, oli se äkkinäiselle naisautoilijalle totuttelun paikka. Aluksi kauhistelin liikenteen menoa ja ajelin aika lailla kieli keskellä suuta keskittyen hengissä pysymiseen. Näin mielestäni melkein joka ajoreissulla peltikolarin ja silloin tällöin kuolemaan johtaneita kolareita.

Hiljalleen totuin liikenteeseen ja toiset aatokset tulivat tilalle. Tässä kohtaa on ilo todeta, että ihminen on sittenkin oppivainen ja sopeutuva eläin ja kykenevä kehittymään edes jossain määrin.

Nyt koen virolaisen liikenteen sujuvana ja varsin kohteliaana. Suomessa rattiin istahtaessani muutun kärsimättömäksi, liikenne Suomessa on kuin hidastetussa filmissä ja tiet niin tyhjän tylsiä ja tasaisia.

Virosta etelään siirryttäessä muuttuu ajokulttuuri mitä pidemmälle matka joutuu. Latviassa autot suhahtelevat kuin kissat hyvin läheltä ohitse ja yksikaistaisella tiellä on usein kolme autoa rinnan. Riian kapeiden ja mukulakivisten teiden liikenneruuhkat olivat nousukauden viime hetkillä aikamoiset. Laman myötä autojen määrä on Tallinnassa ruuhka-aikaan vähentynyt silminnähden ja uskon, että sama kehitys on havaittavissa myös muissa Baltian kaupungeissa.

Liettuassa ajotyyli on niinikään reipasta ja tiestö yllättävän hyvää. Liettuassa nelikaistatie Klaipedasta Vilnaan on huikea ilmestys Baltian huonokuntoisten yksikaistaisten teiden joukossa. Neuvostoaikana oli tärkeää, että tavarat liikkuivat sujuvasti mereltä sisämaahan eli siis Klaipedan satamasta silloisen Neuvostoliiton sydämeen Valko-Venäjän Minskiin. 

Neuvostoaikaan tieverkkoon yleensä ja Neuvostomaiden välillä erityisesti satsattiin vähän, sillä liikennettä ja kanssakäymistä maiden välillä pyrittiin päinvastoin estämään. Via Baltican eli E 67:n parannustyöt EU:n rakennerahastojen turvin ovat jääneet Baltian maiden uudelleen itsenäistymisen aikaan. Puolassa Via Baltica on oma lukunsa, sillä raskas rekkaliikenne on syönyt kapean tien erittäin syville urille ja autolla ajaminen on todella haasteellista.

Baltiassa ei ole olemassa varsinaisia moottoriteitä, vaan tiet ovat itseasiassa tavallisten nelikaistaisten teiden pätkiä enimmäkseen Riian ja Tallinnan lähistöillä ja Liettuassa siis enemmän.  Baltian nelikaistaisilla teillä on liikennevaloja, kaikenlaisia ylityskohtia ja laillisia u-käännöspaikkoja, jotka kaikki tekevät matkanteon leveälläkin tiellä mielenkiintoiseksi.  

Mitä liikenteessä Virossa on viime aikoina tapahtunut?

Eesti Päevalehden artikkeli vuodelta 2007 kertoo, että Baltiassa liikenne on Euroopan vaarallisinta. Miljoonaa asukasta kohden Virossa kuoli liikenteessä 152, Latviassa 177 ja Liettuassa 223. Suomessa vastaava luku on 66 ihmistä. Erityisesti nuorten miesten liikennekuolemat ovat ongelma. Joku saattaa muistaa blogimerkintäni Virolaisten naisten kynnet, jossa yritin kertoa kuinka suuresti virolaiseen yhteiskuntaan vaikuttaa nuorten miesten vähäinen määrä. Nuoret miehet ajavat uuden karheilla liising-autoillaan kuin viimeistä päivää ja kuolevat pois.

Kun vakavia liikenneonnettomuuksia alkoi olla liikaa, aloitti Viron poliisi kampanjan ylinopeuksien taltuttamiseksi. Poliisien läsnäolo on selvästi vaikuttanut liikennekulttuurin rauhoittumiseen ja kun lama vielä laskee liikennetiheyksiä, voi onnettomuuksien määrä lähteä laskuun.

Yksityisautoilun vähentyminen on ensimmäinen keksimäni talouskriisistä johtuva positiivinen asia, vai löytyykö niitä lisää?  

 

 

1. kuvassa kolarin jälkiä aamuruuhkassa Narva maanteella 19.2.2009.

2. kuvassa tyypillinen ketjupeltikolari Linna Sadaman lähellä Tallinnan keskustassa 13.3.2009.