Hienoa kuulua papukaija-kerhoon

Saksalaiset kirjailijat ja taiteilijat ovat allekirjoittaneet jyrkkäsävyisen kirjeen, jossa puolustaudutaan tekijänoikeuksien varkaita vastaan. Se näyttää olevan reaktio piraattipuolueen menestykseen ja ACTA-sopimuksen jäädyttämiseen.

Mutta miksi pitää aina ensimmäiseksi tappaa lähetit – kun viestit eivät miellytä? Saksalaistekijöiden reaktio kertoo siitä, että he eivät elä vielä nykyajassa – mutta samalla että heidän on ilmeisen vaikea ottaa oppia menneisyydestäkään.

Zeit-uutisviikkolehdessä julkaistussa kirjeessä väitetään, että tekijänoikeudet olisivat porvarillisen vapauden saavutus, joka mahdollisti vapautumisen feodaalisesta riippuvuudesta aatelistoon. Mutta ei pohdita, miten demokraattisesti yhteiskunta sittemmin on kehittynyt.

Demokraattiselle kehitykselle uuden ajan alussa antoi ratkaisevan sysäyksen ja tuen kirjapainotaito, joka mahdollisti henkisen työn tulosten pakkaamisen painetuiksi tuotteiksi. Nyt uusi teknoginen kumous internetissä mahdollistaa kulttuurin entistä rajattomamman levittämisen.

Tällä välillä syntyi voimakas kansansivistystä tukeva kirjastolaitos, joka kehittyi huippuunsa pohjoismaissa. Kirjastolaitosta on kritisoitu samaan tapaan kuin nykyistä tiedostojen jakoa netissä – mutta lopulta sitä on opittu myös arvostamaan.

Kun kansalaiset lapsesta asti ovat voineet lainata kirjoja rajoituksetta, niin se on tukenut ja ylläpitänyt lukutaitoa – joka taas on kanavoitunut myös kirjakaupan ja tekijöiden eduksi. Tekijöitä haluttiin hyvittää myös kirjastokorvauksilla, jotka ovat toimineet sittemmin esikuvana myös tekijöille kerätyille kasetti- ja laitemaksuille.

Piraatit ja muut diginatiivit eivät ole – poikkeuksia lukuunottamatta – halunneet poistaa tekijänoikeuksia. He ovat vain muita terävänäköisemmin käsittäneet, että digitaalisessa maailmassa teosten monistaminen, markkinoiminen ja jakaminen vaatii uusia ratkaisuja.

Nykyisessä eurooppalaisessa lainsäädännössä tekijänoikeudet (saksaksi Urheberrechte) ovat jakamattomia. Tekijät voivat näiden itselleen kuuluvien oikeuksiensa perusteella neuvotella töidensä kaupallisista käyttöoikeuksista (missä tulemme anglo-amerikkalaisen copyright-ajattelun piiriin).

Saksalaisessa keskustelussa – joka ilmeisestikään ei eroa paljonkaan suomalaisesta eipäs-juupas-junnaamisesta – itseään herkkinä ja luovina pitävät tekijät eivät ole malttaneet kuunnella ja yrittää ymmärtää, mitä aktiiviset nettikansalaiset oikein ovat sanoneet ja tarkoittaneet.

Puolin ja toisin on luotu omia viholliskuvia: tekijät ovat tavanneet nettifriikkejä, jotka puhuvat vain ilmaiskulttuurin ja verkon villin lännen puolesta. Nettiä tuntevat, kuten saksalaisen Technology Review’n kolumnisti Niels Boeing taas toteaa kärryiltä pudonneista tekijöistä tylysti: ”Se on teknologinen rakennemuutos, tyhmyri!”

Täytyy olla todella kovaotsainen ja paljon vahaa korvissa, jos se ei ole vieläkään mennyt perille. Jos halutaan todella valvoa, mitä tiedostoja netissä ladataan ja jaetaan, niin se tietää siirtymistä poliisivaltioon – täydelliseen valvontaan, jossa sähköpostitkaan liitteineen eivät enää olisi yksityisasia.

Tästähän on ollut kysymys pitkään viestintäteollisuuden ajaman ACTA-sopimuksen vastustamisessa (ks. blogini 14.02.2012). Viesti näyttää menneen ainakin osittain EU-komissiossa perille, kun mediakomissaari Neelie Kroes taannoin ilmoitti hankkeen joutaneen pakastekaappiin ainakin pariksi vuodeksi.

Toinen vaihtoehto olisi hyväksyä demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt myös netissä. Yksityinen kopioinen ja kulttuurin jakaminen tuttavapiirissä kuuluu siihen ilman muuta. Kun taas teosten rikolliseen massapiratismiin voidaan jo nykyisen lainsäädännönkin puitteissa puuttua.

Tekijöiden kannattaisi miettiä ja kehittää itselleen omasta puolestaan erilaisia mahdollisia hyvitysjärjestelmiä – ns. flatratesta sähköiseen kauppaan. Valitettavasti heidän taholtaan kuulee hyviä omapäisiä puheenvuoroja vain harvoin – ja sitäkin useammin vain päätöntä laumakäyttäytymistä.

Energiakäänteen taistelut taisteltu?

Saksan energiakäänne, päätös irtautua ydinvoimasta ja siirtyä uusiutuvaan energiaan, on esimerkki mahdollisen poliittisesta taitamisesta – eikä mistään taloudellisesti epäonnistumiseen tuomitusta yrityksestä, niin kuin monet suomalaiset olettavat.

Epäileviä Tuomaita Suomessa suojelee tajuamasta tätä maantieteellinen etäisyys, kun ei voi seurata näköetäisyydeltä, mitä Saksassa tapahtuu – mutta myös median kyvyttömyys nähdä Itämeren ylitse ja tarjota tässä teemassa tiedonvälityksellistä apua.

On väitetty, että ydinvoiman vähentäminen johtaisi Saksassa ydinenergian tuontiin ja hiilivoimaloihin tukeutumisen kautta myös hiilipäästöjen lisääntymiseen. Vaikka Saksassa lakkautettiin viime vuonna jo 8 ydinvoimalaa, niin maa pysyi energian viejänä!

Ydinenergian osuus laski 22,4 prosentista 17,6 prosenttiin, ja sitä korvasi eniten uusiutuvan energian tuotannon osuuden kasvu jo viidennekseen.Tosin myös ruskohiilen osuus kasvoi, mutta siitä huolimatta täällä onnistuttiin myös vähentämään hiilipäästöjä.

Kiitosta energiakäänteen etenemisestä ei voida suitsuttaa maan hallitukselle. Sitä on halvaannuttanut sisäinen pattitilanne, kun kristillisdemokraattisen CDU:n ympäristöministeri Norbert Röttgen ei ole saanut tukea liberaalisen FDP:n talousministeri Philipp Rösleriltä (ks. blogini 3.4.2012 – Aurinko paistaa risukasaankin).

Liberaali talousministeri näyttää pikemminkin jarruttelevan energiakäännettä, ja myötäilevän pikemminkin energiajättejä kuin talouselämää kokonaisuudessaan. Toisin kuin Suomessa on luuloteltu, Saksassa energiakäänteen takana on valtaosa teollisuudesta, samoin kuin ammattiyhdistysliike.

”Pomot pomoja vastaan” otsikoi WirtschaftsWoche kansikuvajuttunsa  talouselämän suhtautumisesta energiakäänteeseen. Kansikuvassa johdateltiin lukijaa näkemään mielipide-erot ”uskonsotana”. Itse jutussa käy ilmi, että käännettä vastustaa vain joka viides pomo, mutta ilman isompaa hälyä.

Jutussa ei arvioitu, miten paljon energiakäänne tulisi eri aloille maksamaan – jo siksi, että käänteen arvioidaan pidemmällä tähtäimellä nimenomaan estävän kohtuuttomat energialaskut. Pääpointtina on sen eri aloille tarjoamat tulevaisuuden mahdollisuudet innovaatioihin, vientiin ja uusiin työpaikkoihin.

Energiakäänteen teolliseksi puolestapuhujaksi numero yksi on noussut WiWo:n mukaan Siemensin Peter Löscher. Saksalaiskonserni on kehittänyt johdonmukaisen vihreän strategian, jonka uskottavuudesta kertoo jo sen luopuminen ydinvoimasta paitsi kotimaassa myös vientiartikkelina.

Vastapuolen kärjessä hääräävät energiajätit E.ON ja RWE. Nämä ”energiadinot” ovat saaneet Saksassa sapiskaa paitsi haluttomuudestaan satsata uusiutuvaan energiaan, nyt myös hiili- ja ydinvoiman vientihankkeistaan maihin, joissa rehottaa korruptio ja kansalaisliikkeillä ei ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia.

Saksan energiakäänteen vahvuus on juuri kansalaisiin tukeutumisessa. Se näkyy parhaimmillaan siinä, miten kunnat eri puolilla Saksaa ovat ottaneet uusiutuvan energian omakseen ja alkaneet rakentaa alueellisille energiamonopoleille korvaavaa energian tuotanto- ja jakelujärjestelmää.

Kyse ei ole vain pienistä kunnista, saati maaseuturomantikkojen utopistisista hankkeista, vaan valtakunnallisesta liikkeestä. Erikokoisten kuntien tavoitteena on -yksin tai yhdessä – energiahuollosta vastaaminen osana kuntien perustehtäviä ja tukeutuminen siinä 100 %:sti uusiutuvaan energiaan.

Tavoitteeseen aikoo päästä ensimmäisenä miljoonakaupunkina München. Se aikoo kattaa oman, yhteensä 7,5 miljardin kilowattitunnin sähköntarpeensa omalla uusiutuvan energian tuotannollaan vuoteen 2025 mennessä. Kun paikallinen tuotanto ei riitä, kaupunki on sijoittanut tuulivoimaloihin Pohjanmerellä ja aurinkovoimaloihin eteläisessä Espanjassa.

Energiakäänne on Saksassa haaste, joka puhuttaa ja organisoi kaikkia kansalaisia. Suomessakin lienee yleisesti tunnetti tosiasia, miten hartaita kierrättäjiä saksalaiset ovat. Uusin villitys on aurinkopanelien ja -varaajien asennuttaminen katoille ja lähiniityille.

Kansalaisia rohkaistaan myös asuintalojen energiatehokkuuden parantamiseen, samoin kuin osallistumaan uusien älykkäiden sähköverkkojen rakentamiseen osakkaina. Visiona on irtautuminen keskitetystä energiantuotannosta ja öljyriippuvuudesta  – ja kansalainen, joka paitsi kuluttaa, myös tuottaa ja jakelee sähköä.

Energiakäänne uskonasiako? Tämä vaihe on jo ohitettu täällä, strategiasta vallitsee konsensus. Nyt eletään kansalaisia aktivoivien käytännön haasteiden aikaa. Haasteet ovat vaativia, mutta optimistisia. Kuin sen kuuluisan omenapuun istuttamista tänään – eikä vain huolimatta huomisesta, vaan myös sen tähden.

Parsajuhlaa juhannukseen saakka

Saksalaisen keittiön kevään suuria ilonaiheita on kotimainen valkoparsa – vähän niin kuin Suomessa uusi peruna. Ennen parsaa on jo käyty poimimassa karhunlaukkaa, ja nyt on saatavilla myös raparperia ja jopa mansikoita.

Parsasotaa ei enää tänä vuonna tarvinnut käydä. EU-maiden itäeurooppalaiset parsankaivajat voivat nyt tulla täkäläisille pelloille töihin ilman erityislupia – ja ilman, että pelloille ensin olisi pitänyt patistaa passiiviseen vastarintaan ryhtyneitä kotimaista työttömiä.

Parsan kaivaminen penkeistä on raskasta työtä, jota saksalaiset karsastavat. Työn tuloksia he taas osaavat arvostaa, ja ovat nuukuudessaankin valmiita maksamaan kotimaisista valkoparsoista tupla- tai triplahintoja tuontiparsoihin verrattuna.

Tänä keväänä kotimaista parsaa oli saatavilla jo pääsiäisenä. Sen mahdollistivat leudot säät, mutta myös kasvun keinotekoinen edistäminen parsapenkkien muovipäällysteillä ja lämmittämisellä. Hinnat olivat sen mukaiset, aluksi vähintään 15 euroa paunalta eli vajaalta puolelta kilolta.

Saksalaiset tuottavat 35 prosenttia koko EU:n parsasta, mutta kuluttavat sen tuoreeltaan lähinnä itse. Saksalaisparsaa ei juuri viedä, ja sikäli kun yritettäisiinkin viedä, niin se ei tietenkään pärjää hinnoissa esimerkiksi espanjalaisille tai kreikkalaisille massatuotteille.

Saksassa on 11 000 parsatilaa, jotka ovat enimmäkseen perhetiloja ja paikallisia ylpydenaiheita. Ne sijaitsevat muutamilla tunnetuilla parsa-alueilla, kuten Schrobenhausenissa ja Abensbergissa Münchenin lähellä, Schwetzingenissä Heidelbergin lähellä tai Beelitzissä Berliinin lähellä.

Saksalainen valkoparsa on myös minun herkkuani. Jo sen ajatteleminen saa veden kielelle – ja sen lussuttelu kuuluu samaan sarjaan herkuttelua kuin osterien nauttiminen. Otin pienen varaslähdön varsinaiseen parsa-aikaan, kun pari viikkoa sitten päätin juhlistaa syntymäpäivääni parsa-aterialla.

Klassikko on valkoparsa perunoiden, keittokinkun ja Sauce hollandaisen – samoin kuin hyvän valkoviinin kera. Täkäläisellä parsaherkuttelulla ei ole kuitenkaan mitään tiukkapipoisia sääntöjä, vaan tilpehöörit voivat olla mitä moninaisimmat. Omalla juhla-ateriallani nautin parsan kanssa nieriää.

Virallisesti parsa-aika alkaa huhtikuun jälkipuoliskolla ja loppuu nimipäivänäni juhannuksena. Se on virallinen päätös, parsojen kasvu voisi jatkua pidempäänkin – niin kuin vanha kansa täällä tietää: niin pitkään kuin kuin kirsikatkin ovat kypsyneet (”KIrschen rot, Spargeln tot”).

Parsasota on ohi, uusi ongelma ovat ”tuuliparsat”. Saksa on luopumassa ydinvoimasta ja korvaamassa sitä uusiutuvalla energialla, kuten tuulivoimalla. Kansa kannattaa tätä, mutta sen hyvä tahto näyttää joutuvan koetukselle aina, kun tuulivoimaloita alkaa nousta kuin parsoja kotipihan läheisyyteen…

Ei rakkaus- vaan järkiliitto (Kuva. Hannover Messe)

Saksa pelaa kovaa peliä Euroopassa Kiina-kortin turvin. Se on kyennyt kompensoimaan Kiinan viennillään, joka viime vuonna kasvoi yli viidenneksellä, heikentyvää menekkiä EU-maihin.

Kiinakin on kiinnostunut Saksasta – ja sen tekniikan haltuunotosta. Mutta ei vain Saksasta, vaan koko EU:n talousalueen säilymisestä sen tuotteille otollisina vientimarkkinoina.

Ei siis ihme, että Hannoverin teollisuusmessujen tämänkertainen päävieras ja kumppanusmaa on Kiina. Ja että Kiinan pääministeri Wen Jiabao katsoi aiheelliseksi saapua avaamaan messut liittokansleri Angela Merkelin kanssa.

Kiinasta on tullut Saksan kolmanneksi tärkein kauppakumppani koko maailmassa, Ranskan ja Hollannin jälkeen. Saksa taas nauttii Kiinassa mitä suurinta ihailua huipputeknologioiden teollisuusmaana.

Saksalaiset teollisuusyritykset ovat valitelleet kohteluaan Kiinassa, mutta hakeutuneet sikäläisille markkinoille kaikista ongelmista – kuten oikeusturvan puutteista ja teollisuusvakoilusta – huolimatta. Vetovoima on ollut pelkoa suurempi.

Messujen yhteydessä korostettiin jälleen kerran yhteistä tahtoa ratkoa yhteistyön solmuja. Saksan talouselämän Aasian ja Tyynen valtameren valiokunnan puheenjohtaja, Siemensin Peter Löscher vetosi Kiinaan raaka-ainemarkkinoiden pitämiseksi esteettöminä.

Kiinalaiset taas ovat aloittaneet Saksaan tulon uudella vaihteella – entistä kunnianhimoisemmilla yritysostoilla. Heidän täkäläisellä ostoslistallaan on tiettävästi strategisesti tärkeimpinä aloina koneenrakennus, autoteollisuus ja ympäristötekniikat.

Hyvin kuvaava, tuore tapaus on betonipumppujen maailmanmarkkinoiden kärkifirman Putzmeisterin siirtyminen kiinalaisen miljärdöörin Liang Wengenin johtaman Sany-yhtymän haltuun. Saksalaisfirma oli joutunut vaikeuksiin Espanjan rakennusbuumin rauettua, mutta voi nyt myydä peräti 80 prosenttia tuotannostaan  Kiinaan.

Kiinalaisten strategiasta kertoo myös Putzmeisterin kilpailijan, alan saksalaisen kakkosen Schwingin siirtyminen muutamaa päivää myöhemmin kiinalaiselle XCMG-yhtymälle. Näin kiinalaiset ovat nousseet tämän alan markkinajohtajiksi maailmassa.

Putzmeisterin työntekijät reagoivat yrityskauppaan heti kielteisesti. He pelkäsivät kiinalaisten hamunneen vain tekniikkaa ja olevan valmiit kohtelemaan heitä yhtä tylysti kuin työntekijöitä kotimaassaan.

Kiinalaisten tyyli osoittautui toiseksi. Uusi omistaja antoi itsenäisenä säilyvän yrityksen 1100 työntekijälle työpaikkatakuun vuoteen 2020 saakka. Strategiana on siis saada ja pitää sillanpääasema Saksassa paitsi tuotannolle, myös yhtymän tuotteiden myynnille Euroopan ja maailmanmarkkinoilla.

Saksassa tällaiset ratkaisut rauhoittavat, mutta pitkällä tähtäimellä myös pelottavat. Kiinalaisilta saadaan nyt vetoapua euroalueen vaaralliseen heikentymiseen, mutta jatkossa myös yhä kovempaa kilpailua.

Kiinalaiset käyttävät kyllä euroalueen heikentymistä hyväkseen, mutta pelkäävät myös sen hajoamista itselleen tärkeinä vientimarkkinoina. Kiina ei halua tukea vain Saksaa – varsinkaan jos Saksa ei ole halukas käyttämään taloudellista mahtiaan euroalueen taloudelliseksi elvyttämiseksi.

Saksalaiset työntekijät eivät tunne olevansa turhaa sakkia

Saksan metallityöväenliitto IG Metall vaatii 6,5 prosentin palkankorotuksia – ja on saanut taloustutkijatkin taakseen. Saksalaiset toimivat nyt toisin kuin ovat saarnanneet muille – koska eivät usko vain vyönkiristämisen autuuteen.

Tutkijat pitävät reiluja palkankorotuksia paitsi mahdollisina, myös hyvänä varustautumisena EU-suhdanteen alasmenoon. Rautakourien lisäansiot juoksevat takaisin kulutukseen, ja tulevat vahvistamaan sisämarkkinoiden kysyntää.

Kun metallialan neuvottelut ovat vielä kesken – ja työnantajat ovat tarjonneet 3 prosentin palkankorotuksia yhden vuoden sisällä – niin palvelualalla syntyi jo huhtikuun alussa ammattiliitto ver.di:n ja työnantajaosapuolten välinen sopimus. Siinäkin päädyttiin reiluihin palkankorotuksiin.

Kunnantyöntekijät ja sairaanhoitajat – muiden muassa – saivat 6,3 prosentin palkankorotuksen, joka toteutuu kahden vuoden aikana. Vaikka se tekee monille taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneille kunnille kipeää, niin kansalaiset ovat suoneet korotuksen todella tärkeän, mutta tähän asti alipalkatun työn tekijöille.

Saksalaiset eivät suostu tukemaan vain pankkeja ja johtajien itsepalvelukassoja – eivätkä enää uskomaan tieteissatuja markkinoista . Finanssikriisi on tuonut esiin talousoppineiden valtavirran umpikujan: kyvyttömyyden ennakoida kriisiä, nähdä siitä ulos, ja ottaa huomioon julkinen sektori ja työntekijät muutenkin kuin kustannustekijöinä.

Markkinoiden kaikkivoipaisuutta korostaneen uusliberalismin helmoissa pyörii edelleen suuri, mutta odottavalle kannalle jäänyt ja yhä vaisummin esiintyvä talousoppineiden joukko. Se joutuu nyt seuraamaan sivusta keskustelua, joka voi johtaa täkäläisen talousajattelun käänteeseen – tai ainakin monipuolistumiseen.

Yhä useammat talousoppineet haluavat kehittää vaihtoehtoisia ajatusmalleja teoreettisesti kyvyttömäksi osoittutuneelle paradigmalle (Thomas S. Kuhn). Huomiotaherättävän moni tulee suhdannetutkimuksesta, jota julkisuuteen on välittänyt erityisen ansiokkaasti Financial Times Deutschlandin taloussivujen vastaava toimittaja Thomas Fricke.

Saksa ehti jo moneen kertaan reagoida suhdanteisiin juuri niin kuin EU:ssa nyt pakotetaan kriisivaltioita reagoimaan. Kun valtio yrittää taantumatilanteessa vain säästää, niin se syventääkin taantumaa, ja säästöt mitätöityvät hupeneviin verokertymiin. Haasteena olisi kyetä jousittamaan laskuja ja kiihdyttämään nousuja – eli pitämään talous koko ajan hyrräämässä.

Saksan menestyksekkäällä metallialalla, varsinkin innovatiivisissa pk-yrityksissä on viime vuosina tajuttu molemmin puolin tästä koituvat edut. Myös työntekijöihin kannattaa satsata luottohenkilöinä eikä vain heittopusseina, mikäli mielitään toimia pitkäjänteisesti, mutta myös kyetä reagoimaan nopeasti.

Tällä alalla on myös työnantajia, jotka pyrkivät kannattavuuden lisäämiseen vain työntekijöiden selkänahasta. Siksi IG Metall vaatii neuvotteluissa palkankorotusten ohella myös reiluja vuokratyösopimuksia ja ns. azubien, oppisopimusjärjestelmän työharjoittelijoiden vakituista palkkaamista heidän ammatillisen pätevöitymisensä jälkeen.

Toisaalta metallialan työntekijäliitot ovat solmineet ammattiliittojen kanssa myös koulutussopimuksia. Työnantajat ovat nähneet, että heidän kannattaa kannustaa ja kustantaa työntekijöiden jatko- ja pätevöitymiskoulutusta, jotta yritykset kykenisivät pysymään teknisen kehityksen kärjessä.

Välimereltä Saksaan töihin, Saksasta Välimerelle lomalle

Saksan talous hyrrää, eteläisten EU-maiden talous hyytyy. Yhtenä seurauksena Välimeren uudet muuttoaallot: Nuoret, pätevät ja rohkeat pakkaavat kamppeensa Kreikassa, Espanjassa ja Portugalissa, ja suuntaavat siirtolaisina Saksaan.

Tänne odotetaan taas enemmän ulkomaalaisia. Uutta Saksassa: Heitä pelätään vähemmän, heidät toivotetaan jopa ystävällisesti tervetulleiksi – kunhan he tuovat mukanaan kaivattua tietotaitoa ja valmiutta vaikeasti työllistettäviin töihin.

Ulkomaalaisten määrä lisääntyi Saksassa viiime vuonna voimakkaimmin sitten 15 vuoteen, kohoten yhteensä 6,93 miljoonaan. Se on 8,5 prosenttia koko 81,8 miljoonan väestöstä. Joissain kaupungeissa, kuten Berliinissä tai Münchenissä se on jo lähes neljännes koko väestöstä.

Maahanmuuttotilastot eivät ole kuitenkaan herättäneet suurempaa kohua. Päinvastoin reaktiot ovat olleet jopa helpottuneita ja tyytyväisiä. Helpotusta selittävät suurelta osalta jo työllisyystilastot – ja työttömyyden lasku.

Eniten ulkomaalaisia odotettiin Saksaan itäisen Euroopan EU-maista, Puolasta ja Romaniasta – edellisestä saapui 49 000 ja jälkimmäisestä 33 000. Työvoiman vapaata liikkuvuutta uusista EU-maista oli ay-liiikkeen vaatimuksesta lykätty tähän asti, mutta kun portit nyt lopulta avautuivat, niin puolalaisten pelätystä kansainvaelluksesta ei tullutkaan mitään.

Toinenkin suuri pelonaihe raukeni tyhjiin. Turkkilaisten invaasion sijaan heidän määränsä Saksassa laski 22 000:lla. Turkkilaiskato selittyy osittain turkkilaisten saksalaistumisella, mutta vielä enemmän kovan talouskasvun houkuttelemalla paluulla takaisin kotimaahansa.

Nyt turkkilaisista halutaan pitää kiinni. Kun kristillisdemokraattinen CDU vielä taannoin vastusti henkeen ja vereen kaksoiskansalaisuuden myöntämistä turkkilaisille – samoin kuin Saksan tunnustamista maahanmuuttomaaksi – niin nyt puolueesta on tullut turkkilaisten integroinnin primus motor.

Turkkilaiset eivät ole enää kristillisdemokraateillekaan vain ”pois se meistä” – kuten vierastyöläisiä, joiden olisi pitänyt ensi tilassa palata kotikonnuilleen, myönteisimmillään lähikulman döner- tai vihanneskauppiaita tai kielteisimmillään sosiaalivaltion elättejä. Nyt he ovat myös menestyneitä yrittäjiä, koulutettuja työntekijöitä ja mitä uskonnollis-konservatiivisempia, sitä potentiaalisempia CDU:n äänestäjiä.

Alasaksin osavaltiossa CDU nosti johtamaansa hallitukseen vuonn 2010 maan ensimmäisenä turkkilaistaustaisena naisena ja muslimina ministeriksi Aygül Özkanin, vastuualueenaan sosiaali-, terveys- ja integraatioasiat. Tätä ennen vain vihreät olivat nostaneet siirtolaistaustaisen poliitikon temppelin harjalle, valitsemalla vuonna 2008 turkkilaistaustaisen Cem Özdemirin toiseksi puheenjohtajakseen.

Kolmaskin maahanmuutto-oletus raukesi viime vuoden tilastoissa. Finanssikriisissä suurimpiin vaikeuksiin joutuneista eteläisistä EU-maista, kuten Kreikasta tai Espanjasta ei lähtenytkään liikkeelle muuttoaaltoa Saksaan – edellisestä saapui tänne vain 7000 ja jälkimmäisestä 4800 maahanmuuttajaa.

Sitäkin suurempia muuttoaaltoja Välimeren maista odotetaan nyt täksi vuodeksi. Tässä yhteydessä kannattaa tietysti leikkiä myös ajatuksella, josko aallot yltäisivät tai mikseivät ne yltäisi myös Itämeren ylitse AAA-luokitettuun ja erilaisissa kansainvälisissä luokituksissa kärkisijoille noteerattuun Suomeen?

Hans Scharounin suunnittelema Philharmonie Berliinissä

Päästä parhaalle paikalle kuuntelemaan Berliinin filharmoonikkoja – se on houkutteleva tarjous. Sitä lupasi illan solisti, huippuoboisti Albrecht Mayer. Ja vielä kaupan päälle pääsyä kulissien taakse seuraamaan illan konserttiin valmistautumista.

Tarjous, josta on vaikea, ehkä jopa mahdoton kieltäytyä.  Otinkin sen vastaan. Varsinkin kun saatoin lunastaa sen kotikaupungissani Augsburgissa – ja kokea konsertin tarvitsematta matkustaa lähes 600 kilometrin matkaa Berliiniin. Ostin liput live-konserttiin paikallisessa CineMaxxx-elokuvateatterissa.

Tarjous ei ollut tietenkään ensimmäinen laatuaan, mutta minulle se oli ensimmäinen kokemus lajissaan. Tapahtuma kiinnosti jo musiikillisesti, mutta myös tekniseltä toteutukseltaan, samoin kuin sosiaalisena Public Viewing -tapahtumana.

Elokuvateatterin ”konserttisalin” sisäänpääsyn yhteyteen oli lavastettu juhlavasti konserttitaloista tuttu lämpiö, jossa tarjottiin canapé-leipiä ja kuohuviiniä. Sille tarjosi huikean vastakohdan ympäristön kokis- ja popcorn-anniskelu.

Osa vieraista oli pannut parasta päälleen, samaan tyyliin kuin klassisen musiikin oikeissa konserttitaloissakin on tapana. Arvokkaasti pukeutuneet olivat etupäässä vanhan koulun kasvatteja, eli varttuneempaa väkeä.

Tapahtuman järjestäjät olivat ehkä ajatelleet, että elokuvateattereissa klassiselle musiikille voitaisiin voittaa nuorempaakin yleisöä. Tilaisuus toimi toisin päin: elokuvateatterit saivat uutta yleisöä nimenomaan vanhempien ihmisten keskuudesta.

Live-konsertti ”Myöhäisromanttinen ilta” lähetettiin laajakaistan kautta samanaikaisesti 53 elokuvateteatteriin Saksassa, samoin kuin lukuisiin elokuvateattereihin Englannissa, Irlannissa ja Itävallassa. Lähetystekniikasta vastasi Berliinin filharmoonikkojen oma digitaalinen konserttitalo (http://www.digitalconcerthall.com/de/)

Berliiniläisorkesteri on rakentantanut jo pitkään virtuaalista läsnäoloaan netin kautta. Se on tietysti osaltaan markkinointia, mutta myös palvelua – tarjota antoisaa kontaktia myös konserttien välillä ja maantieteellisistä etäisyyksistä riippumatta.

Orkesterin nykyinen pääkapellimestari Sir Simon Rattle on toteuttanut myös pedagogisia projekteja, joista on tehty hyvä ”Rhythm is it!”-dokumenttielokuva (2004). Vielä vanhempaa perua on edesmenneen pääkapellimestari Herbert von Karajanin jo 80-luvun alussa käynnistämä hanke tallettaa omia konsertteja kuvanauhalle oman Telemondial-firman laskuun.

CineMaxx-ketju oli Berliinin filharmoonikkojen kumppanina tämän nimenomaisen konsertin live-esitykselle elokuvateattereissa. Ketju ei ollut ensimmäistä kertaa asialla, vaan on toiminut live-konserttien mediana jo joitain vuosia. Tänä keväänä sillä on ollut kumppaneinaan myös New Yorkin Metropolitan-ooppera ja Moskovan Bolshoi-teatteri.

Idea elokuvateattereista live-konserttien mediana on houkutteleva. Puitteet voivat olla tosi komeat, äänentoistotekniikka voi olla huippuluokkaa ja valkokankaat voivat venyä taivaallisen suuriksi. Kokemus voi olla kerrassaan on vaikuttava – joskus jopa todellista elämää suurempi.

Jää vain yksi ongelma, ja se ilmeni myös tänä iltana – välitystekniikan ontuminen. Parhailta paikoilta pääsee seuraamaan soittajien liikkeitä ja juontajien jutustelua todella hyvin. Eli niin hyvin, että havaittavissa olivat myös pienimmät viiveet – joita nyt ilmeni, samoin kuin brutaaleja katkoja.

Päästä parhaalle paikalle – ja tulla heitetyksi ulos. Liveä suuntaan ja toiseen, heittopussina äärimmäisyydestä toiseen. Lohduttaa ehkä voi tieto, että Berliinin filharmoonikot ovat tallettaneet konserttinsa, ja niitä voi tiedustella myöhemmin latauksina verkosta ja erilaisina digitallenteina.

Pääsiäinen ja sen perinteet ovat menettämässä kirkollista merkitystään. Siinä korostuvat nyt ravinto- ja rentoutumisterapiat, lomanvietto ja perhepiirin kevätjuhlat herkkuineen, värillisine munineen ja suklaapupuineen.

Toisaalta kirkollisissa pääsiäisperinteissäkin on valinnanvaraa, jo siksi, että katolilaisilla ja luterilaisilla on omat näkemyksensä – kun toinen korostaa tummaa ja toinen iloista väriä. Molemmat kuitenkin valittavat väen katoa ja irtautumista omista helmoistaan.

Katoliset ovat karttaneet kärsimyksen korostamista. Pitkä perjantai on monelle vain putsauspäivä valmistautumisena siihen, mikä heitä todella puhuttelee. He satsaavat ennen kaikkea ylösnousemuksen ilosta irrotteluun pääsiäissunnuntaina.

Luterilaiset korostavat pääsiäistä edeltävääkin aikaa – 40 päivän erämaavaellusta, kiusauksia, petosta ja varsinkin anteeksiantoon johtavaa vertaansa vailla  olevaa kärsimysnäytelmää. Se taas voi olla vähän liikaa muutenkin kovassa menossa – niin että vaihdetaan sittenkin mieluummin vapaalle.

Sitäpaitsi paastoa voi harrastaa lyhyempinäkin rupeamina, ja silloin tällöin. Se toimii psykoteknisenä kikkana arjen oravanpyörästä irtautumiseksi ja tahdonvoiman treenauksena. Sitä voi suositella myös ravintoterapiana, joka auttaa pääsemään eroon neuroottisesta napostelusta ja herkistämään makuaisteja.

Katolinen kirkko on saanut yllätyksekseen pääsiäispaastosta ja siihen liittyvästä hiljentymisestä myös ihan oman vetonaulansa. Se tarjoaa paastoa menestyksellisesti hengellisen harjoituksen sosiaalisena muotona luostareissaan ja kulttuurikeskuksissaan. Tietysti myös tällaista janoaville luterilaisille.

Luterilaisella kirkollakin on vanha valttikortti, jonka se sai uskonpuhdistuksen vanavedessä  – Johann Sebastian Bachin ja muiden protestanttisten säveltäjien passiot. Näitä suurenmoisia kärsimysnäytelmiä esitetään Saksan kaikissa isoimmissa kaupungeissa niin kirkoissa kuin konserttisaleissa täysille saleille. Tietysti myös hartaisiin katolisiin vedoten.

Auringonlaskun alalleko sitä ollaan ajauduttu?

Tunnetusti Saksa ei ole maailman aurinkoisimpia maita, mutta täällä on koettu aurinkoenergian buumi. Ja paradoksaalista kyllä: Mitä kovempi buumi, sitä suurempiin vaikeuksiin aurinkokennojen kotimaiset teknologiatoimittajat ovat joutuneet.

Konkurssiaallon uusin uhri on Q Cells Bitterfeldissä. Se oli alkanut symbolisoida uuden alan antamaa toivoa itäisen Saksan teollisesti romahtaneiden alueiden uudelle nousulle. Että aurinko paistaa risukasaankin – ja kannattavasti.

Kun kävin ensimmäisen kerran Bitterfeldissä vuonna 2004, sillä oli vielä DDR:n perua maine Euroopan likaisimpana asutustaajamana. Mainettaan se sai kiittää kaivos- ja kemianteollisuudesta, joka ei ollut päästöistään juurikaan piitannut.

Kaupunki oli jo päässyt pahimman ylitse. Se ei ollut jäänyt kerjäämään myötätuntoa, vaan päättänyt yllättää kaikki hullunrohkealla idealla – muuttua vihreän teollisuuden keitaaksi. Likapyykki oli alkanut lupaavasti ja paikalle oli jo saatu uutta teollisuutta, joukossa tuotantonsa siellä 2001 aloittanut Q Cells.

Hotellissa, jossa yövyin, anniskelutilat oli lavastettu satamaravintolaksi. Sekin ennakoi parempaa tulevaisuutta. Kaupungin laidalla sijaitsevat ruskohiilen avolouhokset oli täytetty vedellä ja uuden tekojärven rannalle oli syntymässä marinoita ja vapaa-ajanviettopaikkoja.

Tänne hakeutuneiden aurinkoenergiaan erikoistuneiden firmojen myötä seutua alettiin kutsua Solar Valleyksi. Nyt koko Saksan aurinkoenergia-ala näyttää polttaneen näppinsä. Ennen Q Cellsiä olivat ajautuneet selvitystilaan Solarhybrid, Solar Millenium ja Solon – eikä konkurssiaalto jää tähän.

Tilanne on paradoksaalinen. Saksa on päättänyt luopua ydinvoimasta ja siirtyä hajakeskitettyyn ja turvalliseen samoin kuin kilpailua suosivaan ja pitkällä tähtäimellä edulliseen uusiutuvan energian tuotantoon. Omaa teknologiateollisuutta on tuettu, mutta siltikään se ei ole pärjännnyt kansainvälisessä kilpailussa.

Aluksi saksalaisfirmat näyttivät valloittavan maailmanmarkkinat. Esimeriksi Q Cells oli välillä jopa maailman suurin aurinkokennojen tuottaja. Mutta sitten kiinalaiset kiilasivat kärkeen, ja onnistuivat valloittamaan kuluttajamarkkinat Saksassakin täkäläisiä halvemmilla tuotteillaan – ja ilmeisesti myös kotoisten tukiaisten turvin.

Saksassa haukotaan henkeä, miten nopeasti Kiinassa kyetään nykyään omaksumaan huipputeknologiat ja markkinoimaan ne omaan piikkiin. Toisaalta väitetään, että saksalaiset olisivat muita yhä teknologisesti edellä, ja voivat periä lisenssimaksuja ratkaisuistaan jatkuvasti myös kiinalaisilta.

Siksi suuri kiistakysymys Saksassa on hallituksen päätös vähentää tukea aurinkoenergian hyväksikäytölle. Tuen vähentämistä on ajanut vapaisiin demokraatteihin lukeutuva talousministeri – perusteluna se, että tuki olisi pöhöttänyt saksalaiset teknologiafirmat.

Päätöstä pidetään vaarallisena. Tukea ollaan vähentämässä, kun sitä todella tarvittaisiin – auttamaan täkäläisiä firmoja selviämään juuri nykyisestä, maailmanlaajuisen ylituotannon kriisistä taas kuiville. Ja estämään se, että kalliisti hankittu tietotaito valuisi jatkoa ajatellen hukkaan.

Saksalaiset on saatu innostumaan aurinkoenergiasta, mutta nyt heille tarjotaan kylmää suihkua. He asennuttivat vuonna 2010 niin paljon auronkokennoja, että ne vastasivat yhteisteholtaan, 7000 megawattia, jo seitsemää keskikokoista ydinvoimalaa. Nyt vuosilisäys halutaan rajoittaa 3500 megawattiin.

Aurinko- ja muun uusiutuvan energian käytön innostus on lisännyt valtion tukikuluja – mutta täyttänyt myös niiden tavoitteita. Uusiutuvan energian tarjonta on jo nyt tasoittanut energiapörssissa esimerkiksi sähkön hintoja. Ja sen varaan on syntynyt jo 380 000 uutta työpaikkaa, joista 125 000 aurinkoenergian alalle.

Bitterfeldin paistattelu auringossa on saamassa katkeran lopun. Q Cells on selvitystilassa ja sen 1700 paikallista työpaikkaa on katkolla. Saneeraus on yhä mahdollinen ratkaisu, mutta vasta uusien omistajien kesken. Pelastusta ei pidetä ihmeenä, mutta sen hinta olisi kova, jos yritys tietotaitoineen menisi kiinalaisille.

Saksalaispiraatit aktivoivat nuoria poliittisesti

Piraattipuolueen läpimurto on järisyttänyt Saksan poliittista maisemaa. Nettidemokraattinen puolue on imuroinut ääniä kaikilta muilta puolueilta – ja saattanut nousullaan hallituspuolue FDP:n, vapaat demokraatit haudan partaalle.

Taannoisissa Saarlandin osavaltiovaaleissa vapaat demokraatit lensivät ulos osavaltioparlamentista saatuaan enää 1,2 prosenttia äänistä. Piraatit nousivat heidän tilalleen 7,6 prosentin kannatuksella. Siirtymä talousliberalismista sosiaaliliberalismiin?

Trendiä kuvaa ja vahvistaa myös Saarlandin vaalien jälkinäytös ja edessä olevien Nordrhein-Westfalenin vaalien esinäytös. Kemikalioketju Schleckerin konkurssin työttömiksi ajamat matalapalkkaiset 11 000 naista toivoivat tukea poliitikoilta. He saivatkin sitä kaikilta muilta puolueilta, paitsi vapailta demokraateilta.

Eri osavaltioissa, joissa kemikalioketju on toiminut, oltiin valmiita takaamaan 70 miljoonan euron laina siirtymäajan yritykselle, jossa naisia olisi tuettu uudellenkoulutuksessa ja uuden työpaikan haussa. FDP:n ministerit kolmessa osavaltiossa asettuivat vastustamaan tällaista tukiratkaisua – ja torpedoivat sen.

Perustelu oli neoliberalistisen oikeaoppinen ja tyylikäs: vapaat demokraatit eivät halua puuttua markkinoiden kulkuun; valtion tehtävä ei ole tukea kilpailukyvyttömiä yrityksiä; työttömyyden hoito kuuluu työvoimatoimistoille. Piste.

Naurettaviksi ja epäuskottaviksi oppimestarit olivat tehneet itse itsensä jo myötäilemällä häpeämättömästi omia sidosryhmiään – täkäläisittäin ”klienteeliään”. He ovat ajaneet hallituksesta käsin erikoisetuja ja verohelpotuksia esimerkiksi apteekkareille, yksityisille terveyspalveluille ja ravitsemusyrityksille.

Parikymmentä vuotta sitten FDP oli vielä sellainen liberaalipuolue, jossa suvaitsevaisuutta ja kansalaisoikeuksia korostavat sosiaaliliberaalit olivat talousliberaaleja vahvempi siipi. Sillä oli myös arvostettuja älymystökannattajia, joista ehkä tunnetuin oli sosiologi Ralf Dahrendorf.

Nyt näyttää siltä, että Piraattipuolue on perimässä sosiaaliliberaalien manttelin (ks. blogini 16.12. ja 20.12.) – kuitenkaan siihen tai minkään muunkaan perinteisen puolueen muottiin mukautumatta.  Sille avautuu netin kautta uudenlainen tapa viestiä poliittisesti ja mahdollisuus toteuttaa entistä enemmän suoraa demokratiaa.

Puolue on vielä itselleenkin koko joukko avoimia kysymyksiä siitä, miten netin läpitunkemaa elämäämme oikein olisi hallittava. Suuntaa antaa kuitenkin jo joukko kannanottoja, kuten halu modernisoida tekijänoikeuslainsäädäntöä (versus ACTA) ja puolustaa henkilösuojaa ja yksityisyyttä (versus teletunnistetiedot).

Piraattien kohdalla kristallisoituu nyt se, mikä vetoaa eniten nuorimpiin, kansainvälisimmin ajatteleviin ja parhaiten koulutettuihin sukupolviin. Media ja vakiintuneet puolueet seuraavatkin piraattien nousua siksi niin suurella mielenkiinnolla, koska siinä kuullaan – tai ollaan kuulevinaan – tulevaisuuden siipien suhinaa.